Ilmo Kekkonen kirjoitti:Tieteellisessä (sota)historian tutkimuksessa on periaatteessa pyritty tukeutumaan ensisijaiseti dokumenttilähteisiin tai ainakin sellaisina pidettyihin. Kun aikanaan sain jonkin verran tutkijakoulutusta, minulle painotettiin, että asiaa voitiin pitää totena vasta, kun se oli varmennettu kolmesta toisistaan riippumattomasta lähteestä.Viime vuosina on tullut yhä voimakkaammin esiin, että historiaa tulisi voida kirjoittaa myös tarinoiden, muistojen ja yleensä kertovan aineiston perusteella ainakin silloin, kun kirjallisista lähteistä ei tukea löydy. On jopa painotettu sitä, että tarinan todistusvoima on kirjallisen lähteen veroinen ja jopa suurempi silloin, kun kirjalliset lähteet katsotaan puutteellisiksi.
Olen Kekkosen kanssa pitkälti samaa mieltä historiantutkimuksessa sovellettavasta metodista, vaikka en kolmen lähteen -sääntöä tunnekaan. Itseasiassa en usko asiassa olevan mitään suurta erimielisyyttä ainakaan tutkijapiireissä. Eli pääsääntöisesti esitetyt väitteet on dokumentoitava kirjallisin lähtein.skrjabin kirjoitti:Mutta siis tokihan historia nojaa ja on aina nojannut myös muulle kuin puhtaan dokumentaariselle aineistolle, ei se mikään uusi ilmiö ole. Silminnäkijäthän ovat a ja o historiassa, dokumentit kun äärimmäisen harvoin tarjoavat kovinkaan kummoista kontekstia kertomilleen asioille tai ylipäätäänkään antavat kummoista kuvaa siitä, miten asiat oikeasti tapahtuivat. Mikäli pitäisi nojautua vain dokumentaariseen aineistoon, emme juuri historiasta tietäisi, erityisesti varhaisemmasta historiasta.
Toisaalta ei liene (ainakaan kovin suurta) epäselvyyttä siiitäkään, etteikö myös ns. kertoville lähteille (muistelmat, muistelut, haastattelut jne.) pidä antaa arvoa. On mielestäni erittäin tärkeä huomata, että esimerkiksi kesän 1944 ampumisista keskusteltaessa kukaan ei ole edes väittänyt, etteikö kertovia lähteitä saisi käyttää. Samoin en kuullut kenenkään väittävän sitäkään, etteikö sodassa olisi tapahtunut paljon sellaista, joka ei ole kirjoissa ja kansissa.
Toisaalta myös ns. kertovia lähteitä pitää voida tarkastella kriittisesti. Se, että jonkun asian kertoo esimerkiksi sotaveteraani, ei automaattisesti tarkoita sitä, että juttu pitäisi paikkansa. Kyseen ollessa yli 60 vuoden takaisista tapahtumista, on jo yksistään muistivirheen mahdollisuus otettava huomioon. Samoin muistitietoon kohdistuvat laatuvaatimukset tiukkenevat, kun se käytännössä muodostaa ainoan lähteen jonkin asian suhteen. Esimerkiksi ns. Huhtiniemi-keskustelun aikana olisi ollut huomattavasti helpompi uskoa kertovia lähteitä, jossa tarinoissa olisi ollut enemmän yhdenmukaisuutta. Toisin sanoen, jos useat henkilöt olisivat kertoneet suhtkoht yhdensuuntaisesti jostakin yksittäisestä tapauksesta, olisi tällaista juttua ollut helpompi pitää edes jossain määrin todennäköisenä.
Mielestäni on myös huomionarvoista, että joistakin kesällä 1944 tapahtuneeksi väitetyistä seikoista ei näytä löytyvän tietoa edes muisteluista ja haastatteluista. Jos esimerkiksi 6.D:ssa olisi todella ammuttu, vieläpä samana päivänä, 20 karkuria, niin tämänkaltaisen tapahtuman luulisi nousevan esiin erilaisista kertovista lähteistä. 20 karkurin ampuminen ilman oikeudenkäyntiä on niin dramaattinen tapahtuma, että voisi kuvitella toisistaan riippumattomia muistelijoita olevan useita. Tähän päivään mennessä ei heitä kuitenkaan ole noussut esiin.