Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta
Laitos: Historiatieteen laitos
Oppiaine: Suomen historia
Tekijä: UUSITALO,PETRI
Tutkielman nimi: Sotaa ei ole. Miten vuoden 1918 tapahtumat on kuvattu suomalaisissa historiallisissa elokuvissa
Sivumäärä: 84 s.
URL: http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01329.pdf
Tiivistelmä ja asiasanat:
Ensimmäinen merkittävä havaintoa tätä tutkimusta tehtäessä oli se, että tarvittaisiin varmaan tutkimus siitä, kuinka paljon sisällissota loistaa poissaolollaan suomalaisssa elokuvista. Suomalaiset historialliset elokuvat ovat jättäneet vuoden 1918 tapahtumien kohdalle suuren aukon, jonka olemassa olon luulisi jokaisen tajuavan. Mielenkiintoista olisi tutkia niitä kaikkia keinoja miten sisällissodasta kertomista on väistelty. Faktahan on kuitenkin se, että traumaattinen sisällissota vuodelta 1918 sivuilmiöineen loistaa poissaolollaan suomalaissa elokuvissa.
30-luvulla tehdyissä elokuvissa ristiriidat kiistetään lähes täysin, eikä punakaarteja kuvata kuin Eteenpäin elämään elokuvassa, jossa ne vaikuttavat olevan ihan harmitonta ja järkevää porukkaa. Kun laamannitar sanoo elokuvassa ”sotaa ei ole” kuulostaa se ikään kuin kiteytetyltä lausahdukselta, jolla 30-luvulla pyrittiin lakaisemaan koko kansalaissota maton alle. Tämän vuoksi olen valinnut tämän lausahduksen tutkimukseni ja loppuvunun nimeksi. Elokuvassa ei varsinaisia konflikteja näytetäkään. Helmikuun manifestissakaan ei punakaarteja näy. Ainoastaan Sihvola käy mahtailemassa Kotkien luona. Vastapuolta saa edustaa lähes täysin venäläiset sotajoukot, jotka on kuvattu hyvin rähjäiseksi porukaksi.
Molemmissa elokuvissa seikkailee myös sama sankaripari, jossa nainen on työläinen ja mies porvari. He vaihtavat vielä lennosta aktiivisemman hahmon roolia. Kun Eteenpäin elämään elokuvassa nainen on aktiivinen, joutuu hän Helmikuun manifestissa aktiiviseksi muuttuvan miehensä auttajaksi. Molemmat sukupuolet ja yhteiskuntaluokat ovat näiden elokuvien kautta jotenkin tyydytetyt. Samaten nousevan suursodan uhka leimaa elokuvia. Toinen elokuva pyrkii parantamaan ja ojentamaan kättä hävinneelle osapuolelle ja toinen kasvattamaan isänmaallisuutta ja puolustushalua. Kuitenkin ne molemmat ovat lapsellisia japäiväunen kaltaisia sortuen pateettisuuteen. Kun itse ongelmien ytimiin ei voida tarttua, koska haavat ovat vielä auki, täytyy ne paketoida epätodellisen tuntuiseen paatokseen. Uskon, että omana aikanaan elokuvissa kävijät pystyivät näkemään suoraan siihen kansalaissodan jättämään ammottavaan haavaan, kun he kävivät katsomassa näitä elokuvia. Se ei pysynyt piilossa peittelemällä. Päinvastoin se loitsi poissaolollaan.
Joudutaan odottamaan 14 vuotta ennen kuin vuoden 1918 tapahtumat pääsevät taas valkokankaalle 50-luvulla. Nyt uskalletaan jo näyttääkin enemmän. Tosin vielä Niskavuoren Hetassa ei nähdä muuta kuin rentoja kaartilaisia, jotka eivät todellisuudessa olisi uhka kenellekään. Ristikkäiset aseet saavat kuitenkin muutamassa elokuvassa kuvata sisällissotaan siirtymistä. Näille kaikille elokuville on yhtenäistä se, että ne eivät ole sodan kummankaan osapuolen puolella. Siljassa ja 1918 elokuvassa keskiöön on noussut yksilö ja hänen murheensa. Toisessa mies ja toisessa nainen: nainen etsii rakkautta ja paikkaansa, mies pyhyyttä ja paikkaansa. Pastori Brån yritti tehdä parhaansa, mutta sitten tulee nainen ja vie mielenrauhan. Silja antoi miehelle rakkautensa, mutta tuli jätetyksi yksin. Voimme ajatella näiden yksilöiden pyrkivän löytämään jotain selvyyttä ja turvaa tästä kylmästä maailmasta.
Siljassa esitetyt punaiset eivät ole todellakaan mitenkään rähjäistä sakkia. Ensimmäistä kertaa kuitenkin johtajat erotetaan selvästi pelottavimmiksi, kuin aikaisemmissa elokuvissa. Jotkut kaartilaiset ovat vain avuttomia uhreja, ehkä harhaanjohdettuja. 1918 mies ja hänen omatuntonsa elokuvassa nähdään enimmäkseen punavankeja, jotka todellakin ovat huonosti käyttäytyviä ja rähjäisiä. Mutta tässä elokuvassa saamme kuulla tarinan yhdeltä heistä ja koko kärsimys saa kasvot. Brån veljen kartanolla töissä ajurina ollut mies kertoo siitä, kuinka Brånin veli oli käyttänyt hänen vaimoaan rakastajattarena ja kun sisällissota alkoi hän tuhosi Brånin veljen sängyn. Hänen vihansa oli todellista ja tukahdettua, mutta henkilökohtaista.
Jälleenrakentamisen teema nousee muutamista elokuvista esiin selvästi. Varsin konkreettisesti se on esillä Niskavuoren Hetassa, mutta tietyin varauksin ja jälleenrakentamisen henkistä puolta edustaen elokuvassa 1918- mies ja hänen omatuntonsa. Viesti on kuitenkin sama unohdetaan menneet, annetaan anteeksi, kaikki on nyt hyvin ja suunnataan nyt katseet yhteiseen tulevaisuuteen.
Täällä Pohjantähden alla on varmaan yksi Suomen eniten tulkittuja elokuvia. Annan nyt kuitenkin itsekin korteni kekoon. Tämän elokuvan kautta suhtautuminen vuoden 1918 tapahtumiin muuttui siten, että vaakakuppi kallistui nyt vasemmalle. Punaiset olivat lyötyjä lyötyjä joita lyötiin vielä vähän lisää. Perusajatuksena koko suomalaisessa kulttuurissa on se, että miehen on työstään leipänsä ansaittava. Se on tietenkin eri määrä leipää, jos sen mittaa työntekijä kuin työntilaaja. Elokuvan mukaan miehen työtä ei arvostettu tarpeeksi, ei lähellekään, vaan sitä itse asiassa riistettiin ja ajettiin koko ajan ahtaammalle. Tuleekin tunne, ettei henkilö ikinä saavuta tavoittelemaansa, sillä teki hän kuinka paljon työtä tahansa, niin aina tulee joku joka kaapaisee kermat päältä.
Pohjantähdessä näyttäytyy hyvin moniääninen todellisuus, jota eri yksilöt ja yhteiskunta luokat pitävät yllä. Kirkkoherran näkemys maailmasta on aivan toisenlainen, kuin paronin ja räätäli Halmeella toisenlainen kuin useimmilla muilla työväenliikkeen jäsenistä. Tämä tekeekin elokuvasta todentuntuisen. Muuten punakaartit voisi kuvata velikultamaiseksi kurittomaksi joukoksi, joka hädin tuskin kuuntelee johtajiaan. Työväenliikkeen poliitikot ja muut johtohahmot elävät myöskin erilaisessa todellisuudessa. Johtajatkin kutsuvat kannattajiaan ”ryysyläisjoukoksi”. Kaiken tämän välissä parveilee aidosti idealismia tuntevia henkilöitä, kuten esimerkiksi Koskela, joka edustaa perinteistä suomalaista sankaria. Suomalaisen sankarin on ehdottomasti tultava kansan parista, koska täällä Suomessa ei paljon ritareita ole ollut. Punaisten sodanjohto on täysin kyvytöntä ja summittaista. Kun tähän lisätään vielä ryysyläisarmeija, jolla ei ole pitkäjännitteisyytä sodankäyntiin, on väistämätön lopputulos häviö. Aidot idealistit, kuten Halme ja käytännönläheinen Koskelakin, joutuvat näkemään haaveittensa valuvan hukkaan.
Täällä Pohjantähden alla on vaikuttanut kaikkein eniten siihen, miten tänäkin päivänä ajatellaan vuoden 1918 tapahtumat oikeasti tapahtuneen. Varsinkin rikas kuvaustyyli, jolla se kuvaa yhteiskunnan alempia kerroksia on erittäin realistisen tuntuinen. Ennen kaikkea se nosti parrasvaloihin inhimillisyyden, jota ilman ei noita tapahtumia voida ikinä ymmärtää.
Vuosituhannen vaihteen tietämillä on tehty viimeisimmät elokuvat, jotka kertovat vuoden 1918 tapahtumista. Nämä elokuvat ovat yhtä erilaisia, kuin postmodernin kulttuurimme sanotaan olevan pirstoutunut. Sibelius ei anna mitään uutta. Tai oikeastaan voidaan sanoa, että uutta tässä elokuvassa on se, että esittää kaikkein puhtaimmillaan; rääsyläispunakaartit ja pahat punajohtajat. Vielä kun yksi hyväntahtoinen kaartilainen varoittaa Sibeliusta, niin saadaan harhaanjohdetutkin mahtumaan samaan elokuvaan. Kaikki kliseet, mitä punakaarteista on elokuviin laitettu, löytyvät tästä elokuvasta: siellä on ilkeä punapäällikkö, kasvottomat ryysyläiset, sekä harhaanjohdettu hyväntahtoinen kansan mies, jotka tunkeutuvat tavallisten hyvien ihmisten koteihin ja uhkaavat näitä fyysisesti ja henkisesti vieden aina jotain mukanaan.
Lunastus ja Aapo uivat jo syvemmissä vesissä. Lunastuksessa pastori kokee samanlaista elämäntuskaa, kuin pastori elokuvassa 1918 mies ja hänen omatuntonsa. Molemmissa elokuvissa pastorit uhrautuvat ja saavat marttyyrikuoleman. Lunastuksessa pahuus lähtee ihmisestä itsestään ja sota on sen viheliäin ilmaisumuoto. Punakaartilaiset ovat konnia ja murhamiehiä, niin kuin valkoisetkin. Edes tarkkoja syitä katkeruudelle ja vihalle ei anneta. Niitä ei tarvita, sillä ihminen on paha. Aapossa tutkitaan ihmisen psykologiaa. Siinä kukaan ei ole paha, vaan jotkut ovat pahoja Aapolle. Hän, jolle ollaan tarpeeksi pahoja, rupeaa joku päivä kostamaan kokemiaan vääryyksiä. Sota on tässäkin pelkkää sekasortoa ja kaaosta.
Aapossa esitetyt punaiset jäävät Aapoa ja Räsästä lukuun ottamatta etäisiksi. Kerhotalolla pidetyn sosialistisen puheen aikana ihmiset menevät vaivautuneena ulos. Tuntuukin, että sosialistiset ajatukset olisivat vieraita ja outoja, eivätkä tosiaankaan koko työväestön omaksumia. Ainoa idealisti Räsänen jättäytyykin pois sotatoimista, kun hän tajuaa niiden olevan vain murhaamista ja ryöstelyä. Suuret unelmat eivät kannakaan.
Molemmat elokuvat pohtivat yksilöä ja ihmisenä olemisen vaikeutta, mikä kertoo tästä meidän päivästämme erittäin paljon. Onko maailma kaaosta ja ihmisenä oleminen pelkästään psykologisia oikkuja, tai löytyykö todellinen onni enemmänkin henkisyydestä ja itsensä uhraamisesta, kuin itsekkäästä taistelusta paikasta auringossa. Näissä elokuvissa pyritään löytämään vastausta näihin kysymyksiin ja sisällissota kulkee taustalla vain näyttämönä ja kulissina.
Punakaartit ovat suurimmaksi osaksi aika harmittoman oloista kasvotonta porukkaa. Tästä erotuksena Täällä Pohjantähden alla missä punakaartilaiset saavat hyvinkin persoonalliset kasvot, mutta myöskin rähjäisimmät. Siellä on selvimmin esillä työväenjohtajien henkinen etäisyys itse rahvaasta. Kaiken kaikkiaan sieltä löytyy koko kirjo: aidosta idealistista harjaan johdettuun työmieheen ja aina pahaan punapäällikköön asti. Muita pahoja punaisia löytyy lähinnä Sibeliuksesta ja Lunastuksesta. Harhaanjohdettuja punaisia taas löytyy lisää Helmikuun manifestista, Silja nuorena nukkuneesta ja Sibeliuksesta. Aidot sosialistiset idealistit sen sijaan löytyvät vain Täällä Pohjantähden alla lisäksi Eteenpäin elämään ja Aapo elokuvista.
Sotaa ei siis ole, tai se pyritään mahdollisimman hyvin kiertämään suomalaissa historiallisissa elokuvissa. Pelkästään sisällissodan kuvaamiseen keskittyvää elokuvaa ei ole olemassa, ellei Täällä Pohjantähden alla elokuvaa joillakin varauksilla voi sellaiseksi laskea. Helmikuun manifestissa sota kuvataan lähinnä venäläisten aseistariisuntana. Eteenpäin elämään, Niskavuoren Heta ja Sibelius elokuvissa vuoden 1918 tapahtumat sivutaan nopeasti punakaartien takavarikointikuvauksilla. Lunastuksessa ja 1918 mies ja hänen omatuntonsa elokuvissa pyritään purkamaan sodasta jäänyttä traumaa, mutta itse tapahtumissa liikutaan joko sodan loppupuoleisessa tai sen jälkeisessä ajassa. Aapon kautta ymmärrämme yhden yksilön mahdolliset psykologiset motiivit osallistua sotatoimiin ja Silja nuorena nukkuneen kautta näemme yksilön mahdollisuudet olla osallistumatta aktiivisesti sotaan. On varmaan niin, että ei ole olemassa yhtä yleispätevää kaikkia tyydyttävää selitystä, jonka varaan elokuvan voisi rakentaa. Vuoden 1918 tapahtumat olivat erilaisten sattumien ja kaoottisten valintojen summa, johon ei koskaan löydy tyhjentävää vastausta.