Kai Häggman kirjoittaa teoksessaan Johdatus perhehistoriaan (Helsinki 1996) myös ihmisten tunteista. Kirjassa keskitytään pääasiassa uuteen aikaan 1500-1800-luvuilla. Häggmanin mukaan Edward Shorterin teos The Making of the Modern Family on perhehistoriallisen tutkimuksen luetuimpia ja parjatuimpia teoksia. Shorterille traditionaalinen ja moderni perhe ovat toisistaan poikkeavia mentaliteetteja.
"Traditionaalinen yhteiskunta" on Shorterille asenne, jossa yhteisöllisyys nousee aina yksilöllisen tahdon yläpuolelle. Traditionaalista yhteiskuntaa leimaa seksuaalikielteisyys, auktoriteetti- ja tapasidonnaisuus sekä laskelmoidut avioliitot ja perhe-elämän tunneköyhyys. Shorterin mukaan muutos traditionaalisesta moderniin tapahtuu nopeasti ja kumouksellisesti 1700-1800-luvuilla kapitalismin kautta. Häiritsevintä Shorterin ajatuksissa on Häggmanin mukaan se yksinkertaisuus, jolla hän liittää kapitalismin ja markkinoiden leviämisen taustaksi "tunteen tulvalle" ja "seksuaaliselle vallankumoukselle". Shorterin tulkinnassa vapaat työmarkkinat synnyttävät individualismin , joka luo seksuaalisen vapautumisen, joka puolestaan liittyy romanttisen rakkauden ja korostuneen äiti-lapsi-suhteen syntyyn.
Kai Häggmanin mukaan eniten arvostelua Shosterin tulkinta "tunteiden tulvasta" on saanut liioittelevan traditionaalinen-moderni-dikotomian luomisesta. Erityisesti Shorteria voi arvostella räikeästä tyypittelystä entisen "välinpitämättömän ja kylmän perhe-elämän" ja modernin "tunnekylläisen perheonnen" välillä. Häggmanin mukaan laaja kansanperinnearkisto kertoo polttavan erotiikan ja onnellisen perhe-elämän ilmauksista jo esimodernilta ajalta. Yhtäkkinen 1700-1800-luvuilla heräävä tunteiden tulva saattaakin Häggmanin mukaan olla ennen kaikkea perheen tärkeydestä todistavien painotuotteiden tulvaa. Häggmanin mielestä uudenlainen perhekeskeisyys ja perheen ideologinen ylistäminen ovat kuitenkin koko läntistä kulttuuripiiriä yhdistäviä piirteitä 1700-1800-luvuilla. Itse ihmettelen, minkälainen tunne-elämä on ollut tavallisella kansalla, joka on saanut kärsiä aliravitsemuksesta, kurjuudesta ja raskaasta ruumiillisesta työstä, ja jonka jokapäiväinen elämä on usein ollut kamppailua eloonjäämisestä.
Emmanuel Le Roy Ladurie puolestaan kertoo keskiajan ihmisista teoksessaan Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324 (Keuruu 2003). Kirja perustuu inkvisition kuulustelupöytäkirjoihin, sillä suuri osa kylän asukkaista oli kerettiläisiä. Kylän asukkaiden ravitsemustilannne oli suhteellisen hyvä eivätkä he näännyttäneet itseään henkihieveriin työnteolla vaan työskentelivät aika verkkaiseen tahtiin, ja pitivät työnteossaan välillä pikiäkin taukoja. Le Roy Ladurien mukaan kylän ihmiset olivat tunteellisempia kuin nykyajan ihmiset. Miehet itkivät herkästi ja paljon. Miehet olivat myös väkivaltaisia vaimojaan kohtaan: "Kuka tahansa naimisissa oleva nainen saattoi joskus saada kelpo kurituksen. Aateliset ja porvarisnaiset eivät olleet maalaisnaisia paremmassa asemassa. Niin aristokraattisia tai kaupunkilaisia kuin heidän aviomiehensä olivatkin, nämä olivat yhtä valmiita lyömään".
Kysynkin nyt: minkälainen oli köyhän väestön tunne-elämä uudella ajalla ja keskiajalla? Olivatko Ihmiset keskiajalla lapsellisia ja hillittömiä kuten joissakin tutkimuksissa esitetään?
Re: Ihmisten tunne-elämästä
Vaikken tunnekaan aivan kaikkia mainitsemiasi teoksia, voisin silti todeta, että Shorterin teesit vaikuttavat ontuvan pahasti. Tähän keskiajan tutkijoilla ja tuntijoilla on varmaan painava sanansa sanottavana. Kuten oikein otaksut, tunteilla on ollut kenties vieläkin suurempi merkitys ennen "modernia" aikaa. Moderni aika vain antoi niille toisenlaisen ulkoasun ja kanavan. Ajan oloon tällä varmaan oli vaikutusta myös yksilöiden käyttäytymiseen ja kulttuuriin?
Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomenkin maaseudulla solmittiin järkiavioliittoja joiden päämotiivina oli taloudellinen asema. Ei tämä silti tarkoita, että tunteet olisivat niistä jotenkin automaattisesti olleet poissuljettuja. Tällaisia avioliittojahan solmitaan tänäkin päivänä. Tosin nykyisin yksilöiden on mahdollista saada lainaa ym. yhteiskunnan tukea, joten ne eivät enää ehkä ole yhtä välttämättömiä.
Jyrkkä vastakkainasettelu "me" vastaan "ne" eli moderni vs. menneisyys tuntuu usein tarkoituksenmukaiselta liioittelulta. Osasyy tähän on, että lähteet eivät vain kerro kaikkea. Montailloun aineisto muodostaa kiehtovan poikkeuksen.
Usein mm. historiallinen tajuntateollisuus ruokkii vastakohtaa nykyaikaan: mm. asiallisetkin tarkkuutta tavoittelevat historialliset elokuvat usein mässäilevät entisajan julmuudella ja tunteettomuudella. Tämä usein häiritsee.
Tottakai mm. lapsen kuolema ei ollut siinä määrin tavatonta kuin nykyään. Mutta ei se varmaan täysin kivuton kokemus yksilötasolla koskaan ole ollut? Kiintymys omaan lapseen lienee jo biologisesti syntyvää. Suomalaisten kovuutta usein halutaan verrata ruotsalaisiin ja selittää se sotakokemuksella, vaikka enää vain pieni osa suomalaisia on elänyt sota-ajan, enemmistön muistikuvat ovat "hyvinvointi-Suomesta".
Dikotomioilla saadaan tietenkin tuotettua kiehtovaa historiallista kirjallisuutta, joka vetoaa yleisöön kun esitetään menneisyys "pahana" toiseutena. Mutta samalla tullaan kehuneeksi nykyajan erinomaisuutta, eikö totta.
Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomenkin maaseudulla solmittiin järkiavioliittoja joiden päämotiivina oli taloudellinen asema. Ei tämä silti tarkoita, että tunteet olisivat niistä jotenkin automaattisesti olleet poissuljettuja. Tällaisia avioliittojahan solmitaan tänäkin päivänä. Tosin nykyisin yksilöiden on mahdollista saada lainaa ym. yhteiskunnan tukea, joten ne eivät enää ehkä ole yhtä välttämättömiä.
Jyrkkä vastakkainasettelu "me" vastaan "ne" eli moderni vs. menneisyys tuntuu usein tarkoituksenmukaiselta liioittelulta. Osasyy tähän on, että lähteet eivät vain kerro kaikkea. Montailloun aineisto muodostaa kiehtovan poikkeuksen.
Usein mm. historiallinen tajuntateollisuus ruokkii vastakohtaa nykyaikaan: mm. asiallisetkin tarkkuutta tavoittelevat historialliset elokuvat usein mässäilevät entisajan julmuudella ja tunteettomuudella. Tämä usein häiritsee.
Tottakai mm. lapsen kuolema ei ollut siinä määrin tavatonta kuin nykyään. Mutta ei se varmaan täysin kivuton kokemus yksilötasolla koskaan ole ollut? Kiintymys omaan lapseen lienee jo biologisesti syntyvää. Suomalaisten kovuutta usein halutaan verrata ruotsalaisiin ja selittää se sotakokemuksella, vaikka enää vain pieni osa suomalaisia on elänyt sota-ajan, enemmistön muistikuvat ovat "hyvinvointi-Suomesta".
Dikotomioilla saadaan tietenkin tuotettua kiehtovaa historiallista kirjallisuutta, joka vetoaa yleisöön kun esitetään menneisyys "pahana" toiseutena. Mutta samalla tullaan kehuneeksi nykyajan erinomaisuutta, eikö totta.