Väitöskirjan tiivistelmä E-thesis -palvelusta:
https://oa.doria.fi/handle/10024/44902
Jatkosodan sotatapahtumia käsittelevissä tutkimuksissa on pääsääntöisesti ohitettu varsinaista hyökkäystoimintaa edeltänyt suunnitteluvaihe.
Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten operaatioiden suunnittelu toteutettiin ja ketkä suunnittelutyöhön osallistuivat. Tutkimuksen hypoteesina on, että hyökkäysoperaatioiden suunnitteluun osallistui ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheimin ja päämajoitusmestari Aksel Airon lisäksi muitakin tahoja ja suunnitelmia laadittiin toteutunutta kaukaisempiin tavoitteisiin.
Suomen armeijan hyökkäysoperaatioiden suunnittelua koordinoitiin Päämajan yleisesikunnan operatiivisella osastolla, jonka upseereilla oli mahdollisuus vaikuttaa Airon ja sitä kautta Mannerheimin päätöksiin. Suunnitteluun osallistui operaatiosta riippuen toimijoita sekä Päämajasta että sen ulkopuolelta. Mannerheim tiedusteli usein myös ylimmän poliittisen johdon eli käytännössä presidentti Risto Rytin näkemyksiä. Myös saksalaiset pyrkivät vaikuttamaan suomalaisten suunnitelmiin. Mikkelissä ja sen ympäristössä työskennellyt Päämajan operatiivinen johto ylipäällikkö Mannerheimin alaisuudessa oli kuitenkin se taho, jossa lopulliset suunnitelmat muotoutuivat tai vähintäänkin hyväksyttiin ennen toimeenpanoa.
Suomen armeijan on nähty asettuneen kokonaisuudessaan puolustukseen vuoden 1941 lopusta eteenpäin, kun laajamittainen eteneminen pysähtyi. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että Päämajan operatiivinen johto laati hyökkäyssuunnitelmia vuoden 1942 loppupuoliskolle saakka ja mikäli saksalaisten eteneminen Leningradin tai Pohjois-Suomen suunnalla olisi jatkunut, suomalaiset olisivat olleet valmiita jatkamaan etenemistä.
Selkeimmin edellä esitetty Suomen sodanjohdon strategia, jossa saksalaisia käytettiin hyväksi omien tavoitteiden saavuttamiseksi, on nähtävissä Hangon motin suhteen kesällä 1941, Karjalan kannaksella syyskesällä 1941, Sorokan operaation suunnittelussa alkuvuodesta 1942 ja Laatokan laivasto-operaation yhteydessä vuoden 1942 kesällä. Suomalaiset vähensivät omia hyökkäysponnistelujaan sitä mukaa kun saksalaiset olivat valmiita ottamaan vastuun operaatioista. Samanaikaisesti suomalaiset kuitenkin kannustivat ja tukivat mahdollisuuksien mukaan saksalaisia hyökkäämään esimerkiksi Hankoa ja Leningradia vastaan. Oman hyökkäysaktiivisuuden vähenemistä perusteltiin voimien vähäisyydellä ja miehistötappioiden minimoimisella.
Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että Suomi oli aktiivinen toimija, joka jatkosodassa pyrki vähintäänkin ottamaan takaisin Talvisodassa menettämänsä alueet. Tässä tutkimuksessa kyseinen käsitys tarkentuu ylimmän sodanjohdon, ylipäällikkö Mannerheim mukaan lukien, osalta. Suomen sodanjohdolla oli valmiit suunnitelmat edetä toteutunutta kauemmas, mikäli saksalaisten menestys olisi tehnyt sen mahdolliseksi.