H. L. Richardson ja voitonajan vainoharhat

[Jussi Jalonen]

Timo Vihavaisen tuoreen kirjan apokalyptiset uhkakuvat länsimaiden väistämättömästä rappiosta ja moitteet niitä kohtaan, jotka kieltäytyvät tätä prosessia tunnustamasta, palauttivat tänään sattumalta mieleeni amerikkalaisen republikaanisenaattori H. L. Richardsonin erään lausunnon kahdenkymmenen vuoden takaa. Olen hieman laiskalla päällä tänä iltana, joten johdannon tarkemman erittelyn sijasta tyydyn tällä erää vain linkittämään blogiini, jossa tulin aihetta jo käsitelleeksi.

Vanhan kalifornialaissenaattorin lausunnon voin toki silti siteerata kokonaisuudessaan tässä, niin kiinnostuneet saavat sitä halutessaan kommentoida tälläkin palstalla. Toivon mukaan saman tekstin postittaminen kahdelle forumille ei ole liian narsistista (tai no, höh, itse asiassa olen menetellyt tällä tavoin jo muutaman kuukauden ajan):

Sallikaa minun mainita vielä yksi vaiettu aihe. Soluttautujat. Maailmanlaajuinen marxilais-leniniläinen liike on kasvanut kooltaan ja voimiltaan vuosi vuodelta, eikä nykyhetki ole poikkeus. Vuodesta 1917 alkaen he ovat orjuuttaneet keskimäärin 70 000 henkeä päivittäin, mikä merkitsee yli kahta miljoonaa kuukaudessa. Mikään ei olisi kommunisteille mieluisampaa kuin aseistariisuttu Amerikka. Mitä heikompia olemme, sitä paremmat heidän mahdollisuutensa. Toisen maailmansodan päättyessä olimme epäilyksettä maailman voimakkain kansakunta, mutta emme enää.

Milloinkaan ei kansakuntamme ole ollut niin haavoittuva kuin tänään. Emme ole enää maailman vahvin sotilasvalta; valtameret eivät enää suojaa meitä vieraalta vaikutusvallalta. Yhdeksänkymmenen mailin päässä rannoistamme meitä vaanii yksi leppymätön vihollinen, ja Keski-Amerikassa toinen. Päivä päivältä marxilaisuuteen taipuva Meksiko ei ole maa, joka varsinaisesti rakastaisi Amerikkaa. Afrikka on käytännössä menetetty, ja romahduksen jatkuessa on kyseenalaista, voiko Etelä-Afrikka vastustaa kommunistien rynnäkköä.

Namibian antauduttua SWAPO:n voimille on Jonas Savimbin joukkojen tappio Angolassa käynyt väistämättömäksi. Musta maanosa on muuttunut punaiseksi. Kansainvälinen asemamme on rappeutunut kuluneen neljännesvuosisadan aikana, ja vain heikot, typerät tai herkkäuskoiset väittäisivät toisin. Kommunismin vyöryttyä yli maapallon on Amerikasta tullut päämäärä hirmuvaltaa pakeneville ihmisille. Me olemme satama niille vapautta rakastaville ihmisille, jotka ovat jättäneet Itä-Euroopan, Aasian, Afrikan ja nyt myös Väli-Amerikan. Kaupunkimme ovat tulvillaan pakolaisia, ja turvapaikkaa etsivien vyöry kiihtyy jatkuvasti.

Mitä tapahtuu, jos tämä jatkuu? Mitä tapahtuu, kun kansakuntamme on hautautunut pakolaisiin, jotka ymmärtävät vain vähän tavoistamme ja perinteistämme? Selvää on, etteivät heidän kotimaansa kyenneet vastustamaan kommunismia, sillä muutenhan he eivät olisi täällä. Mitä tapahtuu, jos kommunistit jatkavat etemistään yli maailman, hyökkäyksen ja solutuksen voimin? Minne me pakenemme? Minne amerikkalaiset voivat mennä? Vastaus on itsestäänselvä: eivät mihinkään, tämä on viimeinen pysäkki! Rukoilen Jumalaa, ettei niin tapahtuisi.

Retoriikkansa puolesta tekstissä ei ole yhtään mitään merkillistä. Se on tyypillistä Kylmän sodan ajan paranoian sävyttämää amerikkalaista poliittista paatosta. Kiinnostavaksi sen tekee yksinomaan ajankohta. Kuten toisaalla olen jo maininnut, se on kirjoitettu kesäkuussa 1989 - lohikäärmeen vuonna, kuukausi sen jälkeen, kun suvereeniksi julistautunut Viro oli aloittanut kansalaistensa rekisteröinnin, ja vajaa puoli vuotta ennen kuin Berliinin muuri sortui.

Siitä huolimatta se uhkuu ehdotonta varmuutta länsimaiden kuolintoreista, kommunismin vääjäämättömästä voittokulusta ja Yhdysvaltain vajoamisesta toisen luokan valtioksi. Kuinka tyypillisiä kuvatunlaiset voitonajan vainoharhat ovat olleet maailmanhistoriassa, ja kertovatko tämänkaltaiset ennakkoesimerkit kenties jotain oman aikamme tuomiopäivän profeettain yleisestä luotettavuudesta?



Cheers,

J. J.

[jsn]

Teksti sisältää useita amerikkalaisen oikeiston vaalimia teesejä. USA siirtolaisia vastaanottavana maana on jo 200 vuoden ajan pelännyt muuttotulvaa, joka uhkaa horjuttaa vanhan eliitin valta-asemia. Toisten mielestä soluttautujat ovat sittemmin olleet muukalaisia tähtien takaa, joita hallitus salailee. Suuri maa tarvitsee tietenkin suuret uhat.

Taustalla lienee vanha kunnon Decline and Fall of the Roman Empire, Edward Gibbonin teos, joka ilmestyi 1700-luvulla Britanniassa. Muukalaiset tulevat ja asettuvat, vanhat arvot rapautuvat, ihmiset mieltyvät velttoon elämäntapaan ja unohtavat sotilaalliset hyveet. Sitten koittaa tuho. Gibbonin käsitystä on esitetty myös suomalaisissa koulun historian oppikirjoissa pitkään.

Yhtenä huonoista arvoista oli Gibbonin mukaan kristinusko, josta hän ei perustanut. Tätä ei amerikkalainen oikeisto ehkä allekirjoittaisi.

Gibbon lienee kuitenkin omaksunut ajatuksensa lukuisilta roomalaisilta kirjoittajilta, jotka jo ihannoivat tasavallan ajan arvoja. Mm. stoalaisilla filosofeilla esiintyi käsite kulta-aika, johon verrattiin nykyistä. Tuhon ja rappion käsitykset ovat länsimaisen kulttuurin kulmakiviä. Tuhoretoriikalla on tietenkin poliittisia tavoitteita. Kommunismin tilalle voi aina vaihtaa jonkin toisen, kuten vaikkapa radikaalin islamin.

[Jussi Jalonen]

Tuhon ja rappion käsitykset ovat länsimaisen kulttuurin kulmakiviä. Tuhoretoriikalla on tietenkin poliittisia tavoitteita. Kommunismin tilalle voi aina vaihtaa jonkin toisen, kuten vaikkapa radikaalin islamin.

Nimenomaan ja totta kai, mutta tässä onkin se ajankohta psykologisesti kiinnostava. Richardson esitti nuo näkemyksensä vakavissaan sellaisessa vaiheessa, jossa länsi oli selkeästi niskan päällä. Muistan itse mainitut ajat, ja vaikkei vuonna 1989 juuri kukaan vakavissaan osannut ennakoida Neuvostoliiton romahtamista, niin kyllä kylmän sodan päättyminen ja kansandemokratiamaiden vapautuminen tuntuivat jo ihan realistisilta mahdollisuuksilta.

Miten voittamassa olevan valtaryhmittymän edustaja voi siis vakavissaan kuvitella kansakuntansa ja kulttuurinsa olevan tuhon oma? Entä miten on, voisiko professori Vihavainen ennusteineen lukeutua kenties samaan kategoriaan?

Sinänsä erikoista, että voiton puolella ihminen voi pelätä lopullista perikatoa tuolla tavalla. Tai ei kai siinä mitään ihmeellistä ole - peilikuvanahan ovat bunkkerissaan lymyilleen Hitlerin kaltaiset selkeästi tuhoontuomitut yksilöt, jotka ovat kaikesta huolimatta vakaasti halunneet uskoa lopulliseen voittoon. Onko tälle psykologiselle ilmiölle jotain nimeä?


Cheers,

J. J.

[jsn]

Anteeksi, en aluksi täysin ymmärtänyt pointtiasi. Valitettavasti en tunne juuri psykologian käsitteistöä, kirjoitan silti. Uskoisin että tällainen on lähtöisin yksilön tarpeista. Richardsonia tarkemmin tuntematta voisin olettaa, että hänellä oli puheenvuorolleen muita motiiveja kuin se, mitä hän tarkalleen ottaen sanoi.

Useinhan asiat esitetään retoriikan keinoin tarkoituksella täysin päinvastaisina kuin ne ovat.

Olennaista lienee juuri se hetki ajassa, jossa nämä profetiat esitetään. Joskushan niitä voidaan käyttää vain oman aseman lujittamiseen, mikäli kyse on ns. rationaalisesti toimivasta yksilöstä.

Natsien lopullinen voitto-retoriikka on tunnetuin esimerkki asiasta toisinpäin. Samoin monet suomalaiset äärivasemmistolaiset 1980-luvun lopulla ja ennen 1991 syksyä esittivät julkisesti, miten Neuvostoliiton tuolloin aloitetut talousuudistukset toisivat vielä pian sosialismin voiton. Janajevin junttaan taas uskoivat monet poliitikot, tai ainakin väittivät uskovansa. Heidän motiivinsa saattoi olla pelkkä irtiotto senhetkisestä tilanteesta.

Taloudellisissa ratkaisuissahan esitetään kaikenlaisia väitteitä, jotka täsmällisempi tutkimus myöhemmin on todennut vääriksi, jopa päinvastaisiksi. Eletään ns. puutteellisen informaation luomassa tilassa. Lisäksi näitä argumentteja ei yleensä haluta muistella jälkikäteen. -Sanotaanhan, että Neuvostoliiton todellista heikkoutta ei tiedetty, ei edes CIA:ssa. Näille kun oli liian vaikea myöntää, että he olisivat olleet vuosikausia näin väärässä.