Kansallisarkistossa järjestettiin 27.11. kiinnostava seminaari Historiantutkimus ja arkistojen digitaaliset aineistot jossa käsiteltiin uusia digitaalisia lähdeaineistoja sekä historiantutkijoiden digitaalisten lähdeaineistojen käyttöä. Aihe on ajankohtainen sillä nyt on erityisen tärkeää pohtia asiaa kun arkistolaitos on vihdoin Suomessakin päässyt vähän nopeampaan vauhtiin lähdeaineistojen digitoinnissa määrärahojen jonkin verran kasvettua mm. "elvytysrahan" ansiosta. Tutkijoilta toivottiin seminaarissa näkemyksiä siitä minkälaista aineistoa ja missä järjestyksessä niitä pitäisi digitoida. Seminaarissa esiteltiin erilaisia digitointihankkeita ja lisäksi helsinkiläiset historiantutkijat pohtivat suhdettaan digitaalisiin aineistoihin.
Tuomas Heikkilä esitteli Kansalliskirjaston pergamenttikokoelman tutkimus- ja digitointihanketta ja Minna Karvonen opetusministeriöstä kertoi Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta ja Europeanasta, Arja Kuula Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta ja Pirjo Hiidenmaan Suomen akatemiasta käsitteli tutkimusaineistojen hallintaa. Seminaarissa käsiteltiin myös entisen Neuvostoliiton alueen arkistojen Suomeen liittyvien aineistoja kopioita sekä tuotiin esiin Venäläiset tietokannat -wikiä. Istvan Kecskeméti esitteli laajemmin arkistolaitoksen digitointiohjelmaa.
On ilahduttavaa, että vuoropuhelua järjestetään tutkijoiden ja aineistojen säilyttäjien ja julkaisijoiden välille, sillä ei ole ollenkaan itsestään selvää, että juuri oikeat aineistot tulisivat digitoiduiksi, useinhan tutkijat kaipaavat arkistoista juuri sellaista aineistoa, jota siellä ei ole. Kansallisarkiston seminaarissa pohdittiin mm sitä käyttävätkö historiantutkijat ylipäätään digitaalisia lähdeaineistoja, sekä millaisia ongelmia digitaalisten lähteiden käyttöön liittyy? Millaisia toiveita tutkijoilla on digitaalisten aineistojen käyttöliittymien suhteen?
Digitalisoituminen on muuttanut tilannetta muistiorganisaatioiden osalta kun esimerkiksi arkistolaitokselle aineistojen säilyttäminen on ollut sen pääasiallisin tehtävä ja nyt se tavallaan joutuu huolehtimaan myös aineiston julkaisemisesta, jonka tehtävän asiakirjojen digitoiminen aivan kuin vahingossa sille toi, mikä tietysti koskee myös kirjastoja ja niiden tulevaisuutta.
Jyrki Ilva raportoi Digitaalinen kirjasto blogissa seminaarista ja toi esille muun muassa Panu Pulman näkemyksiä historiantutkijoiden suhteesta digitoituun aineistoon:
Toinen seminaarissa puhunut historioitsija oli Helsingin yliopiston historian laitoksella työskentelevä tutkijatohtori Mirkka Lappalainen, jonka puheenvuorosta Ilva toi esille seuraavaa:Miksi tutkijat eivät osallistu aktiivisemmin digitoitavien aineistojen valintaan ja muistiorganisaatioiden digitaalisten palveluiden kehittämiseen? Vaikuttaa siltä, ettei tutkijoilla kovin usein ole riittävää asiantuntemusta tai motivaatiota osallistua aihepiiriin liittyvään keskusteluun. Yliopistonlehtori Panu Pulma Helsingin yliopiston historian laitokselta oli tehnyt kollegoidensa keskuudessa pikagallupin, jonka perusteella näillä ei ollut juuri minkäänlaista näkemystä mistä oikein on kysymys.
Pulma totesi, että professorien mielenkiinto kohdistuu pääasiassa omiin tutkimusintresseihin. Historiantutkijat tekevät lisäksi työtään pääasiassa itsenäisesti, ilman monille muille tieteenaloille tyypillisiä laajoja tutkimusryhmiä, eikä heillä kollektiivina ole välttämättä mitään yhtenäistä näkemystä siitä, millaisia digitaalisia aineistoja tai palveluita tarvittaisiin.
Ilva toteaa, että elektronisiin aineistoihin viittaaminen koettiin seminaarin tutkijapuheenvuoroissa hankalaksi ja että esimerkiksi Pulman mukaan tuoreissa historian väitöskirjoissa viitataan elektronisiin lähteisiin lähinnä satunnaisesti, Ilva jatkaa viittaamisen ongelmista:Kaikki seminaarissa puhuneet historioitsijat olivat yhtä mieltä siitä, että digitaalisilla aineistoilla on selkeitä vahvuuksia, mm. aineistojen helpomman saatavuuden ja uudenlaisten tiedonhakumahdollisuuksien ansiosta. Toisaalta aineistojen käyttöön kohdistuu yhä monenlaisia epäilyksiä, jotka selittävät sitä, miksi niitä ei ainakaan toistaiseksi käytetä kovin paljon.
Lappalainen piti ongelmana sitä, etteivät tutkijat yleensä tiedä mitä on digitoitu, mitä taas ei, ja millä perusteilla valinnat on tehty. Jos digitoitavien aineistojen valinnan perusteita ei ole dokumentoitu selkeästi, se mitä aineistoja sattuu olemaan saatavilla saattaa alkaa ohjata tutkimusta.
Jos dokumentit poimitaan irralleen alkuperäisestä kokonaisuudesta ja jos niitä haetaan tietokannasta hakusanoilla, tutkijalta jää näkemättä se alkuperäinen konteksti, johon ne ovat liittyneet. Humanistisessa tutkimuksessa tärkeiden kokonaisuuksien ja asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen on tällöin vaikeampaa.
Historiantutkimuksen perinteisiin on lisäksi kuulunut, että tiedonhakujen yhteydessä varsinaisesti etsityn aineiston ympäriltä löytyy muutakin kiinnostavaa, joka saattaa avata aivan uusia näköaloja tutkimusaiheeseen tai johtaa uusien tutkimusaiheiden löytämiseen. Digitaalisen aineiston käyttöliittymiä ja niihin liittyviä oheispalveluita suunniteltaessa pitäisi siis pystyä ottamaan huomioon tällaisiakin näkökulmia.
Jyrki Ilva kirjoitti Digitaalinen kirjasto blogissa myös Tuomas Heikkilän esityksestä sekä Seppo Hentilän ideasta luoda suomettumista käsittelevä historiaportaali, johon olisi koottu tutkimusta ja alkuperäisaineistoa aihepiirin tiimoilta. Ilva pohti kysymystä kirjastoammattilaisen näkökulmasta:Pulma ja Lappalainen olivat yhtä mieltä siitä, että historiantutkijat ovat edelleen varovaisia elektronisiin lähteisiin viittaamisen suhteen: vaikka elektroninen versio olisi tarjolla ja vaikka sitä olisi tutkimuksen aikana käytetty, tutkijat viittaavat kuitenkin mieluummin luotettavampana pidettyyn painettuun versioon. Lappalainen piti osasyynä myös pitkiä verkko-osoitteita, jotka näyttävät kömpelöiltä painetussa teoksessa.
Oleellisempi ongelma liittyy ehkä kuitenkin osoitteiden pysyvyyteen. Arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva oli viitannut tähän jo avauspuheenvuorossaan, jossa hän piti ongelmana sitä, että tutkijat viittaavat dynaamisiin verkkosivustoihin, eivätkä ole vielä ryhtyneet käyttämään pysyviä tunnisteita (persistent identifiers) ja osoitteita linkeissään. Tätä on ongelmaa mielestäni kuitenkin kohtuutonta kaataa historiantutkijoiden niskaan, sillä toistaiseksi muistiorganisaatioiden tietojärjestelmät tarjoavat vain hyvin rajallisesti tukea tai ohjeistusta pysyvien osoitteiden käyttämiseen.
Tuomas Heikkilä nosti lennokkaassa ja innostavassa esityksessään esiin myös kysymyksen muistiorganisaatioiden yhteistyöstä. Sekä Kansalliskirjasto että Kansallisarkisto ovat kumpikin tahollaan digitoineet keskiaikaisia pergamentteja. Se onko jokin voudintilien kansissa säilynyt pergamentti päätynyt KK:n vai KA:n kokoelmiin on kuitenkin ollut hyvin pitkälle sattumaa. Niinpä tutkijan näkökulmasta olisi toivottavaa, että kummankin organisaation digitoimat aineistot olisivat löydettävissä samasta paikasta ja yhdenmukaisesti kuvailtuina.
Sekä Heikkilä että prof. Seppo Hentilä toivoivat esityksissään omaan tutkimusaiheeseensa liittyvän portaalin luomista. Heikkilä kaipasi portaalia johon olisi koottu keskiajan historiaan liittyvät aineistot, Hentilä taas toivoi suomettumiseen liittyvää kokonaisuutta. Epäilemättä vastaavia toiveita löytyisi tutkijoiden keskuudesta monia muitakin. Ensisilmäyksellä tällaiset toiveet tuntuvat kirjastolaisen näkökulmasta kieltämättä vähän epämukavilta: kyllähän tuollaiset räätälöidyt palvelut sinänsä varmasti olisivat ihan kivoja, mutta… Kirjastojen digitaalisten palveluiden rakentamisessa – ja myös muistiorganisaatioiden yhteisessä KDK-hankkeessa – on näet yleensä tähdätty huomattavasti yleisempien ja geneerisempien palveluiden ja käyttöliittymien luomiseen.
Toisaalta saattaa olla, ettei yksi yhteinen käyttöliittymä sinällään palvele ihan kaikkia käyttötarpeita. Eli yleisen kaikille käyttäjäryhmille suunnatun palvelun rinnalle tarvitaan myös mahdollisuuksia spesifimpien jonkin tietyn intressiryhmän tarpeisiin räätälöityjen palveluiden luomiseen, mikä edellyttää ainakin taustajärjestelmiltä avoimia teknisiä rajapintoja ja aineistojen käyttöön liittyvien pelisääntöjen määrittelyä.