Taistelun historialliset asiayhteydet on selostettu toisaalla, mutta lyhyt kertaus saattaa olla aiheellista. Yhteenoton taustalla oli vuonna 1409 Samogitiassa puhjennut liettualaisten kansannousu ritarikuntaa vastaan, minkä seurauksena suurmestari Ulrich von Jungingen ajautui vastatusten Liettuan suuriruhtinas Vytautasin ja tämän serkun, Puolan kuninkaaksi Vladislav II Jagellon (Władysław Jagiełło) hallitsijanimellä valitun Jogailan kanssa. Seurauksena oli lyhyt ja raaka, vuoden 1410 alkukesän päivät kestänyt sota Masurian järviseuduilla, joka huipentui yllämainittuun suureen taisteluun. Puolan ja Liettuan aseet olivat voittoisat, ja enin osa taisteluun osallistuneista saksalaisista ritareista, nuori suurmestari itse mukaanlukien, lojuivat päivän päättyessä kaatuneina kentällä tuijotellen särkynein silmin Itä-Preussin rajamaiden synkkenevää taivasta. Eräänä tuoreimmista aihetta käsittelevistä teoksista voi suositella William Urbanin opusta "The Teutonic Knights; A Military History" (Greenhill Books, 2003). Urban on myös kirjoittanut varsin omaperäisen artikkelin saksalaisritarien huumorintajusta. "Uusi sotahistoria" on nähtävästi ulottunut nyt myös keskiajantutkimukseen.
Mitä merkitystä taistelulla sitten on tänä päivänä, kuusisataa vuotta myöhemmin? Kyseessä on tietysti turistitapahtuma, ja kuten tuosta linkitetystä ohjelmasta voi havaita, taisteluesitykseen osallistuu myös suomalaisia ritareiksi sonnustautuneita keskiaikaharrastajia. Puolalaisille on taistelulla nyttemmin lähinnä antikvaarista merkitystä, mutta vielä sata vuotta sitten kyseessä oli kansallistunnolle keskeinen sykähdyttävä episodi, mitä hyödynnettiin voimakkaasti aikakauden propagandassa. Grunwaldin taistelun ympärille 1900-luvun alussa rakentunut puolalaisen kansallishenkisyyden sävyttämä kultti oli osaksi seurausta keisarillisen Saksan tuolloisesta itäalueillaan harjoittamasta rajusta assimilaatiopolitiikasta. Yhdistyneen Saksan politiikka Preussin vanhoilla puolalaisenemmistöisillä alueilla nojasi niin ikään historian tarkoitukselliseen politisointiin, mistä esimerkkinä oli Vilhelm II:n toteuttama Marienburgin vanhan ritarilinnan restaurointi uudeksi saksalaiseksi kansalliseksi pyhätöksi. Puolalaiset vastasivat haasteeseen rakentamalla oman kansallisen mytologiansa Grunwaldin taistelun ympärille - taistelun, missä he olivat voittaneet saksalaisen maahantunkeutujan. Suorin isku puolalaisen kansallisen perinnön puolesta saksalaista ylivaltaa vastaan oli nobelisti Henryk Sienkiewiczin vuonna 1900 julkaistu seikkailuromaani "Ristiritarit" ("Krzyżacy"), mitä seurasi kymmenen vuotta myöhemmin tuolloin Itävallalle kuuluneessa Krakovassa järjestetty Grunwaldin taistelun mahtava viisisataavuotisjuhla. Festivaalin yhteydessä paljastettiin sittemmin kotimaansa pääministeriksi nousseen pianisti Ignacy Paderewskin lahjoittama taistelun kunniaksi veistetty monumentti, Maria Konopnickan sanoittaman "Vala" ("Rota")-sävellyksen tahdissa.
Sotienvälisenä aikana Grunwaldin taistelun jälkipeli jatkui uudella intensiteetillä Puolan voitettua nyt itsenäisyytensä. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset olivat tarkoituksella nimenneet venäläisistä saamansa suurvoiton "Tannenbergin taisteluksi" ja rakensivat kymmenen vuotta myöhemmin paikalle massiivisen muistorakennuksen. Puolalaiset eivät tälläkään kertaa jääneet toisiksi, ja vuonna 1931 kohosi Puolan puolelle rajaa oma Grunwaldin taistelun monumentti, marsalkka Piłsudskin veljenpojan vihkimänä. Pikantin lisänsä keitokseen toi se, että myös Liettua oli nyt itsenäinen valtio, ja Vilnan alueesta käydyn rajaselkkauksen jäljiltä huonoissa väleissä Puolan kanssa. Liettualaisille tuli "Žalgirisin taistelusta" - kuten he itse päättivät sitä kutsua - keino korostaa vastaavasti omaa kansallisylpeyttään, vastaitsenäistyneen valtionsa keskiaikaan ulottuvia historiallisia juuria sekä erityistä asemaansa Puolaan nähden. Vuonna 1910 olivat liettualaiset kieltäytyneet lähettämästä delegaatiotaan Krakovassa vietettyihin juhlallisuuksiin, ja vuonna 1932 kohosi Kaunaksen keskustaan suuriruhtinas Vytautasin patsas, jonka jalustaan oli kuvattu polvistuneina ja alistuneina saksalaisritari, tataari, venäläinen ja tietysti myös puolalainen. Muistomerkki oli näpäytys paitsi vanhoille vihollisille, myös isännän otteita harjoittaneelle entiselle liittolaiselle.
Nationalistinen patsaskilpailu sai tylyn lopun toisen maailmansodan vyöryessä yli Itä-Euroopan. Krakovaan pystytetyn alkuperäisen puolalaisen monumentin tuhosivat natsit vuonna 1939, ja saksalaisten Tannenbergin mausoleumista tekivät selvää jälkeä puna-armeijan joukot vuonna 1944. Liettualaiset ja puolalaiset alistaneella stalinistisella Neuvostoliitolla oli omat suunnitelmansa Grunwaldin historiallisen perinnön hyödyntämiseksi, ja kommunismin aikana taistelusta ja sen myyttisistä ulottuvuuksista tuli käypä keino saksalaisvastaiselle ja länsivihamieliselle propagandalle. Perinteisesti lujan kansallisen arvolatauksensa vuoksi kyseessä oli kuitenkin kaksiteräinen miekka, joka ei aivan vaivattomasti ollut taottavissa kommunistihallinnon toivomaan muottiin. Selkein esimerkki monitulkintaisuudesta oli Aleksandr Fordin vuonna 1960 ohjaama, Suomessakin aika ajoin filmiarkiston teatteriesityksissä näytetty elokuva. Vaikka keskeiset kohtaukset vetävät selkeää allegoriaa saksalaisritarien ja natsien välillä - huomioissa ritarien monikansallisuudesta saattaa olla myös NATO-liittouman vastaisia painotuksia - on mukana myös vahva puolalaista isänmaallisuutta ja katolista kristillisyyttä korostava lataus:
Varsinaisessa taistelun kuvauksessa vilahtaa liettualaisten ja tataarien ratsuväen rynnäkön aikana ohimennen mukana myös Liettuan historiallinen valkoisella ritarilla koristettu vaakunalippu, jonka julkinen esittäminen kansallisena symbolina oli ankarasti kielletty Neuvostoliitossa:
Yleisemminkin kommunistiaika ja myöhempi vastarinta Neuvostoliittoa vastaan hitsasivat liettualaisten ja puolalaisten käsitystä omasta historiastaan yhteisemmäksi ja yhtenäisemmäksi. Grunwaldin taistelun osalta kinastelu on rajoittunut enää lähinnä siihen, olivatko Jagellon toimet puolalaisten ritarien komentajana ratkaisevampia kuin suuriruhtinas Vytautasin liettualaisista ja tataareista koostuneiden ratsujoukkojen toteuttama taktinen iske-ja-pakene-hyökkäys. Kuten keskiajantutkija Rimvydas Petrauskas mainitsee Patrycja Bukalskan tekemässä Tygodnik Powszechny-lehden haastattelussa, tällä kertaa Puola ja Liettua voivat viimeinkin viettää Grunwaldin taistelun muistojuhlia yhteisesti, vailla kansalliseen paatokseen tai taistelun monopolisointiin pyrkivää kilpailua. Viime aikoina muistoseremonioihin on haluttu kutsua mukaan myös Liettuan suuriruhtinaskunnan alaisuuteen tuolloin kuuluneet valkovenäläiset, joten taistelulla on nyttemmin siis edelleen tietynlainen poliittinen merkitys. Toisaalta se on keino korostaa Puolan ja Liettuan välistä uutta ystävyyttä; toisaalta se käy laajemminkin yhteiseksi symboliseksi sillanrakentajaksi kommunismista vapautuneille Venäjän rajamaille, diktatorisen hallinnon alle jäänyt Valko-Venäjä mukaanlukien. Liettualaisille 600-vuotisjuhlallisuuksien painoarvoa lisäävät tälle samalle vuodelle osuneet uuden itsenäistymisen 20-vuotisjuhlat sekä Algirdas Brazauskasin poismeno.
Koska perinteiselläkin paatoksellisuudella on silti käyttöarvonsa, päätän tämä tekstin Reino Silvannon kääntämiin Henryk Sienkiewiczin romaanin loppulauseisiin. Käännös on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, kenties osaksi teemansa vuoksi. Kielenkäyttö on aikoinaan soinnahtanut yksiin perisuomalaisten isänmaallisuutta ja kansallishenkeä korostaneiden teosten kanssa, mutta tänä päivänä se ei vastaavasti ole lopulta kovinkaan kaukana puhtaan viihteellisten fantasiaromaanien ilmaisutavasta.
”Taistelu oli muuttunut teurastukseksi ja takaa-ajoksi. Ken ei tahtonut antautua, surmattiin. Paljon siihen aikaan taisteltiin, mutta kukaan elossa olevista ihmisistä ei muistanut näin suurta ja kauheata verilöylyä. Suuren kuninkaan Władysław Jagiełłon edessä ei romahtanut ainoastaan ristiritarikunta, vaan koko Saksanmaa, jonka etevimmät ritarit olivat auttaneet teutonista ”etuvartiotaan”, joka oli tunkeutunut yhä syvemmälle slaavilaisiin maihin.
Seitsemästäsadasta ”valkoisesta viitasta”, jotka olivat johtaneet germaanien taajoja sotajoukkoja, oli tuskin viittätoista jäljellä. Enemmän kuin 40 000 kaatunutta nukkui kuolon ikuista unta tällä verisellä kentällä. Alikansleri Mikołaj, joka tunsi pyhän Birgitan ennustuksen, sanoi: - Tullut on se aika, jolloin heiltä on lyöty hampaat suusta ja oikea käsi!
Eikä ainoastaan ristiritarikunta maannut lyötynä Puolan kuninkaan jalkojen juuressa, vaan saksalaisten koko voima, joka tähän saakka oli aaltona huuhtonut onnettomia slaavilaisia maita, oli tänä vapautuksen päivänä murskautunut Puolan rintaa vasten.
Sinulle, suuri pyhä menneisyys, ja sinulle, uhrattu veri, tulkoon ylistys ja kunnia iankaikkisesti!”
Bogu rodzica dzewica,
J. J.