Historiankirjoituksen poliittisuus

[nylander]

Mitäpä tuohon sanoisi.

Aivan. Siihen suuntaan minäkin kallistun. En aio jatkaa täysin hyödytöntä insisteeraamista kanssasi, ainakaan tästä asiasta. Sinulla tuntuu olevan kahdenlaiset aseet: ironia ja vetoaminen auktoriteettiin. Kumpikaan ei oikein tehoa minuun; jos ei minun iässäni jo luota omiin havaintoihinsa, niin ei sitten koskaan.

Muutama sana kuitenkin vielä:
Olen seurannut suomalaista historiankirjoitusta kohta neljänkymmenen vuoden ajalta, ja vääjäämätön havaintoni on, että tutkijakunnassa ovat ainakin olleet varsin voimakkaasti esillä ns. kansallismielisyys ja poliittinen konservatismi. Jos nimitys "kansallisoikeistolainen" tuntuu liiaan räikeältä, voin siitä luopuakin. Ja voi hyvinkin olla, että niitä "erilaisia virtauksia" vallitsee "tutkijakentässä"; kuten aikaisemmin sanoin sellaiset sisäpiiritiedot jäävät minulta tavoittamatta. Olen sen varassa, mitä julkisuuteen tulee. En enää esitä lisää esimerkkejä, koska ne ovat sinusta "absurdeja", mutta viittaan vaikkapa sanokaamme viimeisten 20 vuoden aikana ilmestyneisiin Suomen historian yleisesityksiin, ne kai parhaiten kertovat myös perustutkimuksen suuntauksista ja niiden voimasuhteista. Löytyykö niistä erilaisia virtauksia ja vivahteita, erityisesti viime sotien osalta?

Varhemmin tänään kritisoin Meinanderin kirjan "tunnemaiseman" vinoutuneisuutta, koska siinä ei mielestäni juuri lainkaan tuoda esille kansan syvien kerrosten tuntoja välittömästi sodan päättymistä seuranneena aikana, suurta ilon ja helpotuksen tunnetta, kun sota päättyi. Vaivauduin vielä käymään kirjaa läpi syys- ja lokakuun 1944 osalta, ja tällaista löytyi:

(s. 274) Kotirintamalla vallitsi niin ikään vaisu ja epäröivä tunnelma. Eeva-Liisa Hirvensalo, tuolloin 11-vuotias helsinkiläistyttö, miten hänen perheensä pienessä kodissa Etu-Töölössä vietettiin parhaillaan äidin 40-vuotispäiviä kahvikorviketta juoden, kun radiossa luettiin ilmoitus aselevon voimaantulosta: "Aikuiset olivat niin turtuneita, että eivät paljon edes osanneet näyttää tunteitaan." Hänen mukaansa samanlainen tunnelma vallitsi myös runsaan kahden viikon kuluttua, kun ilmoitettiin välirauhansopimuksen kovat ehdot - lasten vuoksi aikuiset pysyttelivät tyyninä.

(s. 289) Pirkko Jauhiainen muisteli, miten hän oli 15-vuotiaana syksyllä 1944 pistäytynyt ravintolaan Karhulassa Kotkan kupeessa. Salista ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka asiakkaita oli runsaasti. Ikkunapöydässä istui "kolme mustamanttelista, vieraannäköistä miestä, tunnistin ne heti valvontakomission upseereiksi." Miesten kasvoista paistoi miehittäjän ylimielisyys, ja tyttö tunti, että hänen sydämestään nousi leppymätön viha, jollaista hän oli kokenut vielä kauan jälkeenpäin. Vihan tunteessan Pirkko Jauhiainen ei ollut yksin, vaan pikemminkin melko tavallinen tapaus.

Tässä on siis kaikki, mitä Meinanderilla on kerrottavana tavallisten suomalaisten "tunnemaisemasta" syys-lokakuulta 1944. Kuten aikaisemmassa viestissäni kerroin, itse olen kuullut ns. kansanihmisiltä aivan toisenlaisiakin muisteluksia, kun he ovat pyydettäessä kertoilleet rauhan tulon heissä synnyttämiä tunteita. Meinanderin näkökulma siis mielestäni edelleenkin kovin valikoiva ja vino, eikä siinä minun kohdallani auta edes vetoaminen edes tutkija Ville Kivimäen ja hänen arvostelunsa arvovaltaisuuteen.

Ihan pikkuhuomautuksena vielä: puhut toistuvasti jostain Aki Rasilaisesta. Tunnen hänen kirjoituksensa, mutta en ole koskaan ollut häntä kuuntelemassa.

Mitäpä tähän enää siis sanoisi. Olisiko siis parempi, että kun näkemyserot ovat näinkin suuret, niin pitemmittä puheitta kumpikin yrittäisi tulla omalla uskollaan autuaaksi?

[jsn]

jsn kirjoitti:
Juupas-eipäs debatti historiankirjoituksen poliittisuudesta ei ole kovin hedelmällinen väittelyn aihe. Olen vähän eri mieltä tästä, tai oikeastaan voisi sanoa, että kysymys on oikeasti aika vaikea ja monimutkainen mutta tärkeä.

En tarkoittanut sitä, etteikö asiasta voisi ja saisi keskustella, mutta on järjetöntä kiistellä siitä, että historiankirjoitus joko on tai ei ole poliittista, on joko (negatiivisen) arvosidonnaista tai (positiivisen) arvovapaata. Tämä on aikansa elänyt kiista. Saati sitten perinteisellä oikeisto-vasemmisto-akselilla, jota tämän päivän politiikassa on yhä vaikeampi tunnistaa. Mutta eräät vain sitkeästi haluavat linnoittautua 1950-70-luvun juoksuhautoihin käymään taistelua, johon liittyen v. 1988 presidentinvaaleissa DeVa:n ehdokas Jouko Kajanoja totesi: "nykyinen oikeistosuuntaus on pakko saada loppumaan". Tottakai oma aate on omasta mielestä se objektiivisin.

[Emma-Liisa]

Varhemmin tänään kritisoin Meinanderin kirjan "tunnemaiseman" vinoutuneisuutta, koska siinä ei mielestäni juuri lainkaan tuoda esille kansan syvien kerrosten tuntoja välittömästi sodan päättymistä seuranneena aikana, suurta ilon ja helpotuksen tunnetta, kun sota päättyi. - -
- -
Tässä on siis kaikki, mitä Meinanderilla on kerrottavana tavallisten suomalaisten "tunnemaisemasta" syys-lokakuulta 1944. Kuten aikaisemmassa viestissäni kerroin, itse olen kuullut ns. kansanihmisiltä aivan toisenlaisiakin muisteluksia, kun he ovat pyydettäessä kertoilleet rauhan tulon heissä synnyttämiä tunteita. Meinanderin näkökulma siis mielestäni edelleenkin kovin valikoiva ja vino,

Helpotusta kyllä, mutta iloa? Henkiinjäämisestä ja perheen tapamisesta voi tienkin iloita, mutta onko se ilo kokosydämisestä, jos esim. tuntee, että nuoruusvuodet ovat menneet hukkaan, että edessä on tuntematon tulevaisuus eikä sodassa ole opitulla ole mitään käyttö että että aviopuoliso/perhe on vieras? Puhumattakaan jos tuntee että sota oli erehdys ja kaverit kuolivat turhaan. Kun jopa voittaneella puolella tunnelmat olivat ristiriitaiset ("oliko tämä sen arvoista"), niin miten sitten Suomessa? Ihminen ei niin vain siirry sodasta rauhaan.

Yhdessä kohtaa nykyisten kirjojen tunnemaisemaa voi kuitenkin kritisoida. Niissä puhutaan kommunisteista ikään kuin suomalaisten vastakohtana, vaikka kommunistien äänestäjiä oli 1945 neljännes suomalaisista. Eli voinee sanoa heidän katsoneen tulevaisuuteen lähinnä optimistisesti. Joskin heiläkin oli ristiriitansa: SKP korosti vankilakokemusta joka kuitenkin oli harvinaisuus. Muiden kokemukset olivat olleet samoja kuin muidenkin suomalaisten.

Esim. Kai Laitisen muistelmista käy ilmi, että mielialat kulttuuria harrastavien miesopiskelijoiden parissa olivat kaksijakoiset: toisaalta pelättiin maan kohtaloa, toisaalta omaa elämää elettiin intensiivisesti kun siihen oli viimeinkin mahdollisuus.

Mitä suuriin ikäluokkiin tulee, niin epöäilemättä heidän syntymänsä todistaa vanhempien elämänuskoa. Joskin enemmän vaistomaista, biologista. Toisaalta sodanjälkeisen kirjallisiuden mieliaiheita oli, miten kypsymätön mies ei osannut sopeutua avioliittoon ja rauhaan vaan kaipasi takaisin "miesten pariin".

[Emma-Liisa]

Luin Virmavirran arvostelun, ja kyllä hän mainitsee modernistitkin vasemmistolaisten lisäksi. Melkoista hymistelyä koko juttu.

Se että Virmavirta pitää Koskenniemestä ja Häikiön teoksesta, ei ole sinänsä paha asia. Onhan jokaisella oikeus mielipiteisiinsä.

Arvosteluksi jutusta ei ole, se on pikemmin referaatti. Saa epäilemäään, ettei Virmavirta itse asiassa tunne aihetta kovinkaan syvällisesti.

[Emma-Liisa]

Olen seurannut suomalaista historiankirjoitusta kohta neljänkymmenen vuoden ajalta, ja vääjäämätön havaintoni on, että tutkijakunnassa ovat ainakin olleet varsin voimakkaasti esillä ns. kansallismielisyys ja poliittinen konservatismi. Jos nimitys "kansallisoikeistolainen" tuntuu liiaan räikeältä, voin siitä luopuakin. Ja voi hyvinkin olla, että niitä "erilaisia virtauksia" vallitsee "tutkijakentässä"; kuten aikaisemmin sanoin sellaiset sisäpiiritiedot jäävät minulta tavoittamatta. Olen sen varassa, mitä julkisuuteen tulee.

Taidat nyt sekoittaa käsitteet historiankirjoitus ja historiantutkimus.

En enää esitä lisää esimerkkejä, koska ne ovat sinusta "absurdeja", mutta viittaan vaikkapa sanokaamme viimeisten 20 vuoden aikana ilmestyneisiin Suomen historian yleisesityksiin, ne kai parhaiten kertovat myös perustutkimuksen suuntauksista ja niiden voimasuhteista. Löytyykö niistä erilaisia virtauksia ja vivahteita, erityisesti viime sotien osalta?

Eräästä lukion oppikirjasta jota viime vuonna selailin (nimi on nyt valitettavasti unohtunut) löytyi esitys siitä millaisia tulkintoja sodista oli esitetty sekä luku jossa oli viime aikoina julkisuudessa esitettyjä aiheita, mm. leirikuolleisuus.

[Jussi Jalonen]

Aivan. Siihen suuntaan minäkin kallistun. En aio jatkaa täysin hyödytöntä insisteeraamista kanssasi, ainakaan tästä asiasta. Sinulla tuntuu olevan kahdenlaiset aseet: ironia ja vetoaminen auktoriteettiin.

Ensimmäisen osalta tunnustan suosiolla syyllisyyteni - kyseessä on luontainen maailmanmenosta selviytymistä edesauttava defenssi, jota yritän soveltaa myös itseeni - mutta jälkimmäisen osalta olen hieman ihmeissäni, koska ei minulla mitään auktoriteettia ole. Itse kerkisin kyllä jo lopettamaan pääni hakkaamisen seinään tuossa edellä, mutta kun nyt kerran tulit vielä kerran asiasta kysyneeksi, niin pakkohan se oli esittää katsaus siitä, miten olen tämän ajatustenvaihdon kokenut.

En enää esitä lisää esimerkkejä, koska ne ovat sinusta "absurdeja", mutta viittaan vaikkapa sanokaamme viimeisten 20 vuoden aikana ilmestyneisiin Suomen historian yleisesityksiin, ne kai parhaiten kertovat myös perustutkimuksen suuntauksista ja niiden voimasuhteista. Löytyykö niistä erilaisia virtauksia ja vivahteita, erityisesti viime sotien osalta?

Kysyin tätä jo viimeksi, ja mietin tässä taas kuuluvatkohan vaikkapa Oula Silvennoinen ja Markku Jokisipilä tällä kartalla mahdollisesti samaan kategoriaan kuin jotkut Ohto Manninen ja Sampo Ahto.

Meinanderin näkökulma siis mielestäni edelleenkin kovin valikoiva ja vino, eikä siinä minun kohdallani auta edes vetoaminen edes tutkija Ville Kivimäen ja hänen arvostelunsa arvovaltaisuuteen.

Ai, vetosinkin siis Kivimäen auktoriteettiin enkä omaani. No eipä sitten mitään, kerkisinkin jo ihmetellä, mistä kummasta olen oikein jotain auktoriteettia kerinnyt saamaan. Luulin kyllä tehneeni tuossa kirjoituksessa selväksi, että makuja näyttää olevan monenlaisia, koska Kivimäki - jos oikein ymmärsin - ei nähtävästi ollut yhtä tyytymätön Meinanderin tunnemaiseman kuvaukseen kuin mitä itse olit. Kyse ei ollut siis vetoamisesta arvovaltaisuuteen, vaan pelkkä viittaus siihen, että perspektiivejä on useita, ja tässä tapauksessa tutkija, jota ei ainakaan voi käsittääkseni mistään "kansallisoikeistolaisuudesta" moittia, näyttää pitäneen Meinanderin teoksesta.

Mutta sitten itse asiaan, eli siihen Meinanderin näkökulman yksipuolisuuteen näiden rauhantekoa seuranneiden ilontunteiden sivuuttamisessa. Mikähän siihen voisi olla todennäköisimmin syynä? Se, että hän kirjoitti haastavaa synteesinomaista teosta, mihin kaiken mahdollisen sisällyttäminen on aina varsin vaikeaa? Vaiko se, että hän omaa jonkinlaiset sisäänrakennetut "kansallismieliset" painotukset? Voihan se toki niinkin olla, kaikki me olemme luonnostamme alttiita erilaisille vaikutteille, eikä kukaan ole kliinisen puhdas mistään. Mutta tekeekö tämä sitten koko työn läpeensä vinoksi, ja onko se peräti todiste siitä, että moiset - oletetut - asenteet edustavat jonkinlaista ylivoimaista ortodoksiaa? Tämä on se asia, mihin olen kritiikkini tässä keskustelussa pyrkinyt suuntaamaan.

Ihan pikkuhuomautuksena vielä: puhut toistuvasti jostain Aki Rasilaisesta. Tunnen hänen kirjoituksensa, mutta en ole koskaan ollut häntä kuuntelemassa.

Selaapa ketjua taaksepäin, niin huomannet että olet viitannut Edita-kustannuksen teokseen "Taistelu autonomiasta", mielestäni vieläpä varsin selvästi esittäen sen politisoituneena yrityksenä "uusperustuslaillisen" tulkinnan nostamiseen Jussilan autonomian aikaa koskevien teesien haastajaksi. Ellen nyt aivan päin honkia muista, niin tuon kokoelman keskeiset ja suorimmin Jussilaa vastaan hyökänneet artikkelit oli kirjoittanut muuan Aki Rasilainen. Saa oikaista, mikäli väärin muistan.

Tietysti arviosi tuon teoksen motiiveista on täysin oikea. Se, edustaako se "kansallisen" perspektiivin valtavirtaistumista ja käykö se lisätodisteeksi yleisten oikeistolaisten asenteiden ylivallasta tutkimuksessa tosin on kaiketi osoittamatta. Tosiasiahan on se, että opus paljolti tuli ja meni, Jussila on edelleenkin ansaitusti voittamaton autonomian ajan tutkimuksen valtias, ja nuori tutkija Rasilainen on tosiaan, kuten sanoit, vain "joku Aki Rasilainen".

Sitä en tietenkään tiedä, kuka oli tämä toinen "uusperustuslaillisen" suunnan edustaja, jota olit luennolla kuulemassa, mutta ehkäpä kerrot sen meille?



Best,

J. J.

[Jussi Jalonen]

Tämä on aikansa elänyt kiista. Saati sitten perinteisellä oikeisto-vasemmisto-akselilla, jota tämän päivän politiikassa on yhä vaikeampi tunnistaa.

Se on aivan totta. Esimerkiksi vaikkapa Ylikankaan ja tutkijakuusikon välistä vuotta 1944 koskevaa peitsentaittoa nyt ei oikein voi hahmottaa oikeisto-vasemmisto-dikotomialla, soveltaapa näitä käsitteitä sitten miten tahansa. Se on yhtä hankalaa kuin kuutioksi sorvatun palikan survominen pyöreään koloon.

Olen itse tuumiskellut, että nykypolitiikassa on aikansa elänyt vanha jaottelu oikeiston ja vasemmiston välillä antamassa vähin erin tilaa uudelle jaottelulle teknokraattisten puolueiden (Kokoomus, Vasemmistoliiton uusi polvi) ja populististen puolueiden (SDP, Perussuomalaiset) välillä. Kenties tämä sama jaottelu pätee myös historiankirjoituksessa. Tai ainakin yllämainittua kiistaa se kuvastaa mielestäni varsin hyvin, sillä tutkijakuusikon ote oli nimenomaan teknokraattinen, siinä missä emeritusprofessori Ylikangas pyrki populistisiin vaikuttamiskeinoihin.


Best,

J. J.

[Tapio Onnela]

En tarkoittanut sitä, etteikö asiasta voisi ja saisi keskustella, mutta on järjetöntä kiistellä siitä, että historiankirjoitus joko on tai ei ole poliittista, on joko (negatiivisen) arvosidonnaista tai (positiivisen) arvovapaata. Tämä on aikansa elänyt kiista. Saati sitten perinteisellä oikeisto-vasemmisto-akselilla, jota tämän päivän politiikassa on yhä vaikeampi tunnistaa. Mutta eräät vain sitkeästi haluavat linnoittautua 1950-70-luvun juoksuhautoihin käymään taistelua, .

Olen minäkin tästä samaa mieltä, kyllä suomalainen historiankirjoitus ja tutkimus on minusta varsin monipuolisia, enkä näe siinä sen paremmin "kansallioikeistolaista" kuin mitään muutakaan dominanssia. (minusta esim. J.Jalonen jo hyvin tämän dokumentoikin, lisäisin siihen vielä vaikkapa Historiallisen Aikakauskirjan erilaiset tulkinnat ja artikkelit) Minusta on hyvä, että menneisyydestä on saatavissa kuitenkin aika monipuolinen kuva.

Ihmetteln toki myös tuota kummallista juuttumista tuonne 70-luvun juokshautoihin, johon aina välillä törmää tälläkin foorumilla.

[Tapio Onnela]

Tosiasiahan on se, että opus paljolti tuli ja meni, Jussila on edelleenkin ansaitusti voittamaton autonomian ajan tutkimuksen valtias, ja nuori tutkija Rasilainen on tosiaan, kuten sanoit, vain "joku Aki Rasilainen".

Rasilaisen tekstiä voi lukea mm tästä:
Keskustelua: Aki Rasilainen, Vanhan Suomen yhdistämisen selittäminen (HAik 2/2010)
***

[jsn]

Rasilaista voi tulkintoineen pitää uus-perustuslaillisena hyvin perustein. Rasilaisen pääasiallinen lähde ja auktoriteetti on J.A. Danielson-Kalmari., jonka tuotannon pääosa ilmestyi yli 100 vuotta sitten. Silti en kovin nopeaan olisi sijoittamassa häntä mihinkään tiettyyn kohtaan puoluekartallamme.

On hyvä haastaa luutuneet (?) käsitykset autonomian ajasta ja sen olemuksesta. Mutta ehkä parempi olisi haastaa ne enemmän uudesta kuin vanhasta näkökulmasta?

[jsn]

Silti en kovin nopeaan olisi sijoittamassa häntä mihinkään tiettyyn kohtaan puoluekartallamme.

Tarkoitan siis Rasilaista, en niinkään Danielson-Kalmaria.

[nylander]

Luin Virmavirran arvostelun, ja kyllä hän mainitsee modernistitkin vasemmistolaisten lisäksi. Melkoista hymistelyä koko juttu.
--
Arvosteluksi jutusta ei ole, se on pikemmin referaatti. Saa epäilemäään, ettei Virmavirta itse asiassa tunne aihetta kovinkaan syvällisesti.

Virmavirta on kuitenkin esiintynyt myös historioitsijana. Häneltä on mm. artikkeli "Suomen säätyläiset olivat rähmällään - lopputuloksena Suomen valtio" Turun yliopiston poliittisen historian piirissä syntyneessä teoksessa Taistelu autonomiasta (Edita 2009).

[Emma-Liisa]

Luin Virmavirran arvostelun, ja kyllä hän mainitsee modernistitkin vasemmistolaisten lisäksi. Melkoista hymistelyä koko juttu.
--
Arvosteluksi jutusta ei ole, se on pikemmin referaatti. Saa epäilemäään, ettei Virmavirta itse asiassa tunne aihetta kovinkaan syvällisesti.

Virmavirta on kuitenkin esiintynyt myös historioitsijana. Häneltä on mm. artikkeli "Suomen säätyläiset olivat rähmällään - lopputuloksena Suomen valtio" Turun yliopiston poliittisen historian piirissä syntyneessä teoksessa Taistelu autonomiasta (Edita 2009).

Ei kai se, että on kirjoittanut autonomian ajan alusta, ole mikään osoitus siitä, että tuntee itsenäisyyden ajan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaa? Ainakaan kirjoituksessa ei mikään osoittanut sitä. Ei edes että kirjoittaja tuntisi Koskenniemen tekstejä muuta kuin pinnallisesti.

[Emma-Liisa]

Jos "kansallisoikeistolainen" suuntaus hallitsisi ja vallitsisi julkisuudessa (en siis puhu nyt tutkimuksesta), olisi mahdotonta ymmärtää, että eniten julkisuutta ovat viime vuosina saaneet Huhtiniemi-case, Oula Silvennoinen, leirikuolemat ja Ylikankaan Romahtaako rintama. Puhumattakaan että (käsittääkseni) oikeistolaiseksi katsottava Jukka Tarkka arvosteli Silvennoisen ja Ylikankaan teokset Hesarissa varsin myönteisesti.

Siis arvostelijan poliittinen kanta ei suoraan määrä, miten kollegojen teokseen suhtatutuu. Johtopäätökset ovat tietenkin eri juttu: siinä missä jonkun mielestä se, että Suomi ei ollut sodan aikana puhtoinen, todistaa että Suomi oli paha/fasistinen, toisen mielestä kyseessä on vain se, että kuva ei ole mustavalkoinen vaan harmaa.

[Emma-Liisa]

(s. 274) Kotirintamalla vallitsi niin ikään vaisu ja epäröivä tunnelma. Eeva-Liisa Hirvensalo, tuolloin 11-vuotias helsinkiläistyttö, miten hänen perheensä pienessä kodissa Etu-Töölössä vietettiin parhaillaan äidin 40-vuotispäiviä kahvikorviketta juoden, kun radiossa luettiin ilmoitus aselevon voimaantulosta: "Aikuiset olivat niin turtuneita, että eivät paljon edes osanneet näyttää tunteitaan." Hänen mukaansa samanlainen tunnelma vallitsi myös runsaan kahden viikon kuluttua, kun ilmoitettiin välirauhansopimuksen kovat ehdot - lasten vuoksi aikuiset pysyttelivät tyyninä.

Sikäli kuin olen lukenut sota-ajan kirjeitä, tuo kyllä vastaa todellisuutta. Kannattaa muistaa, että ensinäkin sama oli koettu jo 1940 ja toiseksi monet olivat loppuun saakka uupuneita ja turtuneita, joten siksikään suuria tunteita ei tuotu ilmoille. Varsinkin, kun tiedettiin että sodan lopussakin ehti kuolla ihmisiä eikä omaisten kohtalosta vielä ollut tietoa.

(s. 289) Pirkko Jauhiainen muisteli, miten hän oli 15-vuotiaana syksyllä 1944 pistäytynyt ravintolaan Karhulassa Kotkan kupeessa. Salista ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka asiakkaita oli runsaasti. Ikkunapöydässä istui "kolme mustamanttelista, vieraannäköistä miestä, tunnistin ne heti valvontakomission upseereiksi." Miesten kasvoista paistoi miehittäjän ylimielisyys, ja tyttö tunti, että hänen sydämestään nousi leppymätön viha, jollaista hän oli kokenut vielä kauan jälkeenpäin. Vihan tunteessan Pirkko Jauhiainen ei ollut yksin, vaan pikemminkin melko tavallinen tapaus.

Tämäkin lienee "melko tavallinen tapaus", tosin sellainen jota ei yya-aikana olisi saanut kertoa, joten siksi Meinander on kai sen valinnut. - Matti Kurjensaari taisi olla iloinen tavatessaan venäläisiä.

Kannattaa muistaa, että maassa kun lasketaan pelkästään kaatuneiden ja invalidien omaiset, niin saadaan varmaan puolisen miljoonaa henkeä. Lisäksi maassa oli syksyllä 1944 yli puoli miljoonaa evakkoa (osa Ruotsissa). Tähän kun lisätään sotalapset omaisineen...ja monet muut ryhmät.

Muistelmissaan Toimita talosi (2006) Helena Anhava kirjoittaa, että hän oli "kahdeksantoistavuotias kun tultiin sotaretkeltä, tuntui kuin vuosia olisi ollut neljäkymmentä.”

Anhava toteaa seuraavassa jotain olennaista: ”On jotain, mikä ei koskaan pääse historiankirjoihin: kunkin ajan henki, sen ilmapiiri. Sanon sitä ajan hengitykseksi, historian riviväleiksi, ilmaksi jota ihmiset hengit-tävät. Kaiketi sen kuvaaminen olisi kaunokirjallisuuden tehtävä, ei historioitsijan.”