Bismarckin taudit, ruokavalio ja politiikka

[Tapio Onnela]

Katsoin eilen Teemalta dokumentin Otto von Bismarckista (1815-1898) ja sain tietää, että hänellä oli seuraavia sairauksia:

rasvamaksa, astma, sappikiviä, keltatauti, mahakatarri, kihti, vyöruusu, peräpukamia, trigeminusneuralgia, suonikohjuja, keuhkoveritulppa, migreeni, tinnitus, verenkiertohäiriöitä, keuhkopussintulehdus, polvivaivoja ja krooninen ummetus.

Dokumentin tautilistauksen antoi Bismarckin veljen lapsenlapsenlapsi Maria von Bismarck. Hänen mukaansa Otto von ei koskaan rentoutunut, vaan kärsi lisäksi myös univaikeuksista, ilman morfiinia hän ei pystynyt ollenkaan nukkumaan, ja käytti sitäkin säännöllisesti 15 vuotta. Hän joi päivässä litrakaupalla viiniä, olutta ja rommia. Dokumentissa oli myös kuvaus aamupalasta, jonka hän aloitti viinillä, minkä jälkeen hän söi paistettuja perunoita, sianpotkaa ja hanhipaistia.

Hän hotki ruokaa hullun lailla, ahmi kaikkea mahdollista samanaikaisesti: makeita jälkiruokia, lihaa, kalaa, lintuja, kaikkea sekaisin valtavia määriä.

Tähän kai pitäisi vielä lisätä sikarien ketjupoltto. Bismarck eli kuitenkin 83 vuotiaaksi.

Dokumentissa haastateltu historiotsija oli muuten sitä mieltä, että Saksan historiassa johtaa suora jatkumo Bismarckin ja Hindenburgin kautta Hitleriin.

[JariL]

Dokumentissa haastateltu historiotsija oli muuten sitä mieltä, että Saksan historiassa johtaa suora jatkumo Bismarckin ja Hindenburgin kautta Hitleriin.

Jos hän takoitti autoritäärisen hallinnon perinnettä, niin oli varmaan oikeassa. Jos taas harjoitettua politiikkaa, niin en ole aivan samaa mieltä. Bismarck tajusi hyvin Saksan voimavarojen rajat ja toimi sen mukaan. Minusta hänen ajattelunsa perustaa kuvastaa parhaiten vastaus kysymykseen "Mikä yksittäinen tekijä vaikuttaa eniten Euroopan politiikkaan ?". Vastaus oli "Se, että USA:ssa puhutaan englantia". Tämä siis jo 1800-luvun lopulla lausuttuna.

[Tapio Onnela]

Dokumentissa haastateltu historiotsija oli muuten sitä mieltä, että Saksan historiassa johtaa suora jatkumo Bismarckin ja Hindenburgin kautta Hitleriin.

Jos hän takoitti autoritäärisen hallinnon perinnettä, niin oli varmaan oikeassa. Jos taas harjoitettua politiikkaa, niin en ole aivan samaa mieltä.

Varmaankin hallinnon perinnettä. Nopealla haulla löysin tämän kirja-arvion:


Wolfram Pyta. Hindenburg: Herrschaft zwischen Hohenzollern und Hitler. Berlin: Siedler Verlag, 2007. 1117 pp. ISBN 978-3-88680-865-6.
Reviewed by Richard E. Frankel (Department of History & Geography, University of Louisiana at Lafayette)
Published on H-German (March, 2009)
Commissioned by Eve M. Duffy
Charismatic Leadership and the Bridge to the Volksgemeinschaft

With the publication of his masterful new study, Hindenburg: Herrschaft zwischen Hohenzollern und Hitler, Wolfram Pyta has shed valuable light on a further dimension of the issue of leadership in German political culture. Pyta argues that Paul von Hindenburg, as charismatic leader, served as a "bridge" between those other two towering charismatic figures of modern Germany, Otto von Bismarck and Adolf Hitler.

Still, according to Pyta, enough common ground was available in both Hitler and Hindenburg's visions of the Volksgemeinschaft to leave open the possibility of cooperation. The eventual realization of this common vision would come on January 30, 1933. Satisfied that he had in fact fulfilled his political life's work by appointing Hitler chancellor and thus brought about the cherished Volksgemeinschaft, the aging Reichspresident transferred his charisma to the Führer through his political testament, the final link that completed the bridge that spanned from Bismarck to Hitler.

http://www.h-net.org/reviews/showrev.php?id=23665

[jsn]

Hitlerin politiikkaa 1930-luvulla olisi vaikea ymmärtää ilman Bismarckin reaalipolitiikan esikuvaa. Bismarckin pyrki rohkein mutta rajoitetuin ja tehokkain diplomaattisin sekä sotilaallisin keinoin (Blut und Eisen) luomaan yhtenäisen Saksan. Ensin sotilaalliset laajentumistoimet siten, että ei saanut muita suurvaltoja vastaansa kuin yksi kerrallaan ja sitten pelasi ne ulos yksitellen eristämällä. Diplomatia oli yhtä tärkeää kuin konkreettiset sotilaalliset toimet. Ellei Venäjä olisi ollut 1856 jälkeen niin heikko, Saksan yhdistyminen tuskin olisi ollut mahdollista. Bismarckin onnistui pitkäksi ajaksi rauhoittaa idän suunta. Hänen seuraajiltaan tämä ei enää onnistunut.

Hitler myös pyrki tehokkaasti diplomaattisin keinoin laajentamaan alueitaan ilman suursotaa, luomaan tynkä-Saksasta haluamansa. Tavallaanhan tätä voisi pitää Bismarckin työn jatkamisena, vaikka Bismarckilla koskaan ollut halua laajentaa valtakuntaansa kattamaan kaikkia Euroopan saksalaisia alueita. Siihen hän oli liian realisti. Saksalla ei olisi 1930-luvulla ollut resursseja suursotaan. Mm. hyökkäämättömyyssopimus 1939 oli melko vahvasti Bismarckin perinteiden ilmentymää. Hitler oli ainakin vuoteen 1941 asti puhdas reaalipolitiikko. Hirmuvaltiaat tarvitsevat ideologiaa usein vain kuorrutuksena. Samalla heidän realisminsa alkaa ajan mittaan karista.

1870-luvulta lähtien Saksassa rakennettiin tietoista Bismarck-kulttia, mikä jatkui entistä kiivaampana hänen kuolemansa jälkeen. Usko suurten miesten rooliin uuden Saksan synnyttäjänä on paljossa tästä lähtöisin. Hindenburg oli vastaus tähän samaan kaipuuseen, mutta hänen tarjoamansa johtajuus jäi väistämättä vaatimattomammaksi.

[Jussi Jalonen]

Hän [Bismarck] joi päivässä litrakaupalla viiniä, olutta ja rommia. Dokumentissa oli myös kuvaus aamupalasta, jonka hän aloitti viinillä, minkä jälkeen hän söi paistettuja perunoita, sianpotkaa ja hanhipaistia.

Hän hotki ruokaa hullun lailla, ahmi kaikkea mahdollista samanaikaisesti: makeita jälkiruokia, lihaa, kalaa, lintuja, kaikkea sekaisin valtavia määriä.

Tähän kai pitäisi vielä lisätä sikarien ketjupoltto. Bismarck eli kuitenkin 83 vuotiaaksi.

Bismarck oli ylimystaustastaan huolimatta sen ikäluokan miehiä, joille rakentui nuorukaisena hyvä peruskunto, mutta veikkaisin hänellä olleen myös luonnostaan hyvät perintötekijät. Kun on rautainen fysiikka, sen tuhoamiselle voi omistautua tosissaan vaikka lopuksi elinikäänsä. Sikarithan ovat kaiketi sikäli turvallisempia kuin teollisuusvalmisteiset savukkeet, että niistä saa syövän lähinnä kitalakeensa taikka kurkunpäähänsä, kuten Freud aikoinaan, ei välttämättä keuhkoihinsa.

Stalinilla oli myös vastaavanlainen hevosen peruskunto. Neuvostodiktaattori ryyppäsi ja poltti mahorkkaa raskaasti koko ikänsä, mutta vaikutukset alkoivat ilmeisesti näkyä vasta hänen ollessaan jo seitsemänkymppinen. Suoria todistajanlausuntoja Stalinin "voimakkaista hartioista" ja "rautaisesta kädenpuristuksesta" on muistaakseni kertynyt myös neuvostojärjestelmän ulkopuoliselta saapuneilta vierailta, joten kaikkea ei voi kuitata propagandaksikaan.

Mussolini oli vastaavasti sepän poikana karaistunut voimanpesä, ja pysyi ilmeisesti syöpöttelystään huolimatta erinomaisen hyvässä kunnossa koko ikänsä. Churchill ja Hitler sen sijaan onnistuivat molemmat rappeuttamaan itsensä aika lahjakkaasti. F. D. Roosevelt oli totta kai halvaantunut, mutta todistajanlausuntojen mukaan hänen ylävartalon lihaskuntonsa oli samaa luokkaa kuin vuorigorillalla.

Theodore Roosevelt, vielä yksi kovassa kunnossa ollut macho-valtionpäämies, sen sijaan taisi olla aikakaudelleen erikoinen tapaus sikäli, ettei hänellä ollut juuri mitään paheita. Ei polttanut eikä pahemmin juonutkaan.

Dokumentissa haastateltu historiotsija oli muuten sitä mieltä, että Saksan historiassa johtaa suora jatkumo Bismarckin ja Hindenburgin kautta Hitleriin.

Ei sen toteamisessa välttämättä mitään virheellistä ole, kunhan ei tee sitä muinoin sonderweg-teesin yhteydessä esitettyä johtopäätöstä, että Hitler oli jotenkin deterministinen lopputulos ja tuon kehityksen väistämätön tuote. Toinen ongelma tuossa johdattelussa on se, että se tekee - taas kerran - kolmannesta valtakunnasta yksinomaan Brandenburg-Preussin perillisen ja jättää huomiotta Hitlerin aikoinaan omaksumat leimallisesti itävaltalaiselle poliittiselle ilmapiirille ominaiset vaikutteet.

Bismarck oli hyvin suosittu myös Itä-Saksassa, mutta DDR ei sitten ilmeisesti ollut päässyt osaksi samaa "jatkumoa"? Itseltäni jäi dokumentin tämä osa näkemättä, vaikka ensimmäisen katsoinkin.

Pyta argues that Paul von Hindenburg, as charismatic leader, served as a "bridge" between those other two towering charismatic figures of modern Germany, Otto von Bismarck and Adolf Hitler. Still, according to Pyta, enough common ground was available in both Hitler and Hindenburg's visions of the Volksgemeinschaft to leave open the possibility of cooperation.

Hannsjoachim Koch muistaakseni pohdiskeli sitä kontrafaktuaalista mahdollisuutta, olisiko Hindenburg kukaties voinut suoda samanlaisen perinteistä nousevan sädekehän jollekin toiselle nousevalle poliitikolle, joka olisi pelastanut Weimarin tasavallan sen sijaan että olisi tuhonnut sen.


Best,

J. J.

[jsn]

olisiko Hindenburg kukaties voinut suoda samanlaisen perinteistä nousevan sädekehän jollekin toiselle nousevalle poliitikolle, joka olisi pelastanut Weimarin tasavallan sen sijaan että olisi tuhonnut sen.

Ainakin jälkikäteen Franz von Papen on muistelmissaan esittänyt arvion omista kyvyistään johtamiseen, jonka olosuhteet ja henkilöriidat estivät. Hän syyttää paljosta von Schleicheria, joka seurasi Papenia kanslerina. Ongelman tässä aiheuttaa juuri se, ettei kumpikaan ollut erityisen innokas sitoutumaan Weimarin tasavallan järjestelmään, kuten ei sisimmissään Hindeburg itsekään.

Hindenburgilla kuitenkin kesti melko pitkään, ennen kuin hän suostui uskomaan kansleriuden Hitlerille. Hän tahtoi kokeilla kaikki mahdolliset autoritaariset figuurit tätä ennen. Schleicher pyrki luomaan autoritaarisemman järjestelmän, jopa palauttamaan Hohenzollernit, eikä siis ollut missään nimessä mies pelastamaan Weimarin tasavaltaa.

[Tapio Onnela]

Bismarck oli hyvin suosittu myös Itä-Saksassa, mutta DDR ei sitten ilmeisesti ollut päässyt osaksi samaa "jatkumoa"? Itseltäni jäi dokumentin tämä osa näkemättä, vaikka ensimmäisen katsoinkin.

No ei, mutta ei siinä dokumentissa tultu muutenkaan juuri edes Hindenburgia pidemmälle. Tuo maininta oli lähinnä sivulauseessa, olisi kyllä hyvin voitukin tuoda esille. Bismarck olisi varmaan ollut hyvinkin kotonaan DDR:ssä.

Pistän nyt kuitekin sinun mieliksesi tähän tämän:

[Jussi Jalonen]

Bismarck olisi varmaan ollut hyvinkin kotonaan DDR:ssä.

Martti Luther ja etenkin Fredrik Suuri olivat myös kovassa kurssissa Itä-Saksassa. Miksipäs eivät olisi olleet, kyseisen valtion alueella kun olivat aikoinaan syntyneet.

Pistän nyt kuitekin sinun mieliksesi tähän tämän:

No eihän tuo minua miellytä; itse olisin jättänyt Hitlerin kokonaan tuosta jatkumosta pois, koska hän ei siihen selvästikään kuulu. Mieshän on esimerkiksi tuon porukan ainoa katolilainen, näin alkajaisiksi mainiten.



Best,

J. J.

[Tapio Onnela]

No eihän tuo minua miellytä; itse olisin jättänyt Hitlerin kokonaan tuosta jatkumosta pois, koska hän ei siihen selvästikään kuulu. Mieshän on esimerkiksi tuon porukan ainoa katolilainen, näin alkajaisiksi mainiten.

Mitäs ne muut syyt ovat? Eikö tässä nyt ole varsin edustava jatkumo, joka edustaa saksalaista autoritaarista hallintotapaa?

[Jussi Jalonen]

Mitäs ne muut syyt ovat? Eikö tässä nyt ole varsin edustava jatkumo, joka edustaa saksalaista autoritaarista hallintotapaa?

Autoritaarisuuden ja totalitaarisuuden välillä on eronsa. Lisäksi, koska tuo jatkumo lähtee Bismarckista ja kulkee Hindenburgiin ja lopulta Itä-Saksaan, niin sitä nyt pyrkii katsastamaan väkisinkin enemmän preussilaisena kuin saksalaisena jatkumona. Adolf Hitler, jonka ansiolistaan kuului myös useamman preussilaisupseerin ripustaminen lihakoukkuihin, ei nyt mielestäni vain oikein istu siihen kulkueeseen.

Weimarin tasavaltaa tukenut preussilainen poliitikko, jonka mahdollisuuksilla tuo yllämainitsemani Hannsjoachim Koch muuten spekuloi, oli Otto Braun.


Best,

J. J.

[Tapio Onnela]

Autoritaarisuuden ja totalitaarisuuden välillä on eronsa. Lisäksi, koska tuo jatkumo lähtee Bismarckista ja kulkee Hindenburgiin ja lopulta Itä-Saksaan, niin sitä nyt pyrkii katsastamaan väkisinkin enemmän preussilaisena kuin saksalaisena jatkumona. Adolf Hitler, jonka ansiolistaan kuului myös useamman preussilaisupseerin ripustaminen lihakoukkuihin, ei nyt mielestäni vain oikein istu siihen kulkueeseen.

Eroa varmaan on (voitko selventää?) mutta kyllä minusta näiden herrojen militaristisella autoritaarisuudella, joka sitten johti Hitlerin (ja miksei Honeckerin) totalitarismiin on enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä.

Kiinnostavaa muuten, että Hitlerin propagandassa haluttiin tuota jatkumoa korostaa lähtien Fredrik II Suuresta, kuten tässä 1930-luvun postikortissa:

[Jussi Jalonen]

Eroa varmaan on (voitko selventää?)

Autoritaarisessa hallinnossa ei välttämättä ole mitään virallista poliittista ideologiaa, ja sen puitteissa voidaan sallia - rajoitetussa määrin - myös jonkinlainen poliittinen moniarvoisuus, opposition olemassaolo sekä valtaapitävien kritiikki. Preussissa ja keisarillisessa Saksassa tästä oli paljon esimerkkejä, ja Bismarck joutui tekemään eläissään runsain mitoin poliittisia lehmänkauppoja, joissa hän jäi joskus tappiollekin.

Totalitaarisessa hallinnossa on virallinen poliittinen ideologia, oppositiota ei ole, järjestelmä itsessään on oma oikeutuksensa ja johtajan tahto on laki.

mutta kyllä minusta näiden herrojen militaristisella autoritaarisuudella, joka sitten johti Hitlerin (ja miksei Honeckerin) totalitarismiin on enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä.

Tämä näyttää menevän sen sonderweg-keskustelun puolelle. Miten nyt sitten asiaa tarkastella haluaa, mutta natsihallinto merkitsi kyllä omasta mielestäni hyvin radikaalia irtautumista tuosta aikaisemmasta preussilaisesta ja keisarillisesta konservatismista. Viimeisessä postissani huomautin jo siitäkin, miten natsihallinto pyrki tilaisuuden tullen suorastaan tuhoamaan nuo vanhaa valtaa edustaneet instituutiot, luodessaan omaa yhteiskunta- ja valtiokäsitystään, ikään kuin kulttuurivallankumouksen hengessä. Tämän vuoksi sitä ei mielestäni voi välittömästi tarkastella minään yksinomaan vanhasta kansallisesta maaperästä versoneena tuotteena, eikä ainakaan elimellisenä osana mitään suoraviivaista ja väkisinkin deterministiseltä vaikuttavaa poliittista kehitystä, koska se muodosti monissa suhteissa myös selvän antiteesin noille edeltäjilleen.

Se totalitarismin aalto, mitä myös Hitler edusti, oli selkeästi 1900-luvun tuote. Vastaavaa konseptia pyrittiin vaihtelevassa määrin soveltamaan monissa maissa. Natsit nyt sattumalta olivat sen saksalainen ilmentymä, mutta itse mieluummin kyllä tarkastelisin heitä 1900-luvun kansainvälisessä viitekehyksessä, en siis niinkään Saksan historian jatkuvuuden viitekehyksessä. Tällä forumilla on vain vähän aiemmin siteerattu Antero Holmilan puheenvuoroa, missä hän toi esiin "kansallisen katseen sietämättömän kapeuden", ja mielestäni sama näkökanta sopii myös tähän.

Tietysti asian voisi halutessaan johdatella niin, että Saksan aiemmassa historiassa ilmennyt "militaristinen autoritaarisuus" teki kyseisestä maasta jollain tavoin muita valtakuntia selkeästi alttiimman myös suoranaiselle totalitarismille. En nyt tiedä, kuinka paljon todistusvoimaa tuollaisella kansalliseen erityisluonteeseen vetoavalla, kyseenalaisen pohjavireen omaavalla selityksellä sitten olisi. Täsmälleen samanlaista vanhakantaista "militaristista autoritaarisuutta" oli 1800-luvulla ilmennyt myös muissa Euroopan valtioissa, jotka eivät jostain kumman syystä sitten luisuneetkaan samalla tavoin omaehtoisesti totalitaariseen tai edes itsevaltaiseen hallintoon seuraavan vuosisadan aikana. Ranska nyt tulee mieleen aika ilmeisenä esimerkkinä.

Kiinnostavaa muuten, että Hitlerin propagandassa haluttiin tuota jatkumoa korostaa lähtien Fredrik II Suuresta, kuten tässä 1930-luvun postikortissa.

Se, että kyseinen teesi on ollut olennainen osa natsipropagandaa, on ainakin omasta mielestäni paras mahdollinen syy suhtautua siihen hyvin skeptisesti.

Honeckerin kyllä asettaisin tuohon jatkumoon, vaikka Hitlerin siitä pois ottaisinkin. Molempien harjoittama kansallinen projekti oli totta kai vahvasti keinotekoinen, mutta Itä-Saksan johtajalla se tosiaan vaikuttaisi olleen selkeämmin sidoksissa tuohon vanhaan preussilaiseen perinteeseen, muutenkin kuin vain ulkoasultaan.


Best,

J. J.

[Tapio Onnela]

mutta kyllä minusta näiden herrojen militaristisella autoritaarisuudella, joka sitten johti Hitlerin (ja miksei Honeckerin) totalitarismiin on enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä.

ei mielestäni voi välittömästi tarkastella minään yksinomaan vanhasta kansallisesta maaperästä versoneena tuotteena, eikä ainakaan elimellisenä osana mitään suoraviivaista ja väkisinkin deterministiseltä vaikuttavaa poliittista kehitystä, koska se muodosti monissa suhteissa myös selvän antiteesin noille edeltäjilleen.

Kansallissosialistit varmaankin pyrkivät kuten sanoit tuhomaan ”vanhaa valtaa edustaneet instituutiot, luodessaan omaa yhteiskunta- ja valtiokäsitystään,” mutta samaan aikaan ovelina taktikkoina myös vetosivat samaan perinteeseen, josta tuo aiemmin julkaisemani postikorttikin kertoi. Kansallissosialistithan flirttailivat myös kirkon kanssa vaikkei se oikeastaan ollenkaan sopinut heidän ideologiaansa.

Se totalitarismin aalto, mitä myös Hitler edusti, oli selkeästi 1900-luvun tuote. Vastaavaa konseptia pyrittiin vaihtelevassa määrin soveltamaan monissa maissa.
Natsit nyt sattumalta olivat sen saksalainen ilmentymä, mutta itse mieluummin kyllä tarkastelisin heitä 1900-luvun kansainvälisessä viitekehyksessä, en siis niinkään Saksan historian jatkuvuuden viitekehyksessä.

Tietysti asian voisi halutessaan johdatella niin, että Saksan aiemmassa historiassa ilmennyt "militaristinen autoritaarisuus" teki kyseisestä maasta jollain tavoin muita valtakuntia selkeästi alttiimman myös suoranaiselle totalitarismille. En nyt tiedä, kuinka paljon todistusvoimaa tuollaisella kansalliseen erityisluonteeseen vetoavalla, kyseenalaisen pohjavireen omaavalla selityksellä sitten olisi.

Täsmälleen samanlaista vanhakantaista "militaristista autoritaarisuutta" oli 1800-luvulla ilmennyt myös muissa Euroopan valtioissa, jotka eivät jostain kumman syystä sitten luisuneetkaan samalla tavoin omaehtoisesti totalitaariseen tai edes itsevaltaiseen hallintoon seuraavan vuosisadan aikana. Ranska nyt tulee mieleen aika ilmeisenä esimerkkinä.

Olen hyvin pitkälti samaa mieltä monista kohdista. Erityisesti totalitarismista 1900-luvulla, mutta jonka juuret (kuten rasismillakin) on tiukasti 1800-luvun aateperinnössä. Väittäisin myös edelleen, että vaikka usko Saksassa autoritaarisuuden voimaan ei varmaankaan ollut mikään ”saksalainen luonteenpiirre” niin ainakin kulttuurisesti usko auktoriteettien voimaan, ja ajatuksessa yhdestä vahvasta johtajasta parempana kuin epämääräinen demokratia, oli tärkeä edellytys Saksassa vaikkei kuitenkaan ainut syy tai edes päätekijä totalitaarisen natsismin valtaannousussa Saksassa. Venäjällä ja Italiassa oli varmaan omat erityispiirteensä. Kun Bismarck esim. kielsi sosiaalidemokraattisen puolueen toiminnan vietiin sillä päätöksellä pohjaa yhteiskunnan rauhanomaiselta ja demokraattiselta kehitykseltä, Hindenburgin toiminta jatkoi tätä kehitystä.


Ranskassa ja monessa muussakin maassa oli varmaan myös paljon vastaavia kehityslinjoja (oikeistoradiaalit liikkeet vaikkapa Suomessa) Ranskassa Ranskan vallankumouksen perinteen kuitenkin voisi olettaa ainakin tietyllä mentaalisella tasolla ehkäisseen diktatuurin syntyä?

Entä Venäjä? Eikö aika samankaltaisen jatkumon autoritaarisesta hallinnosta voisi nähdä tsaareista leninisteihin ja lopulta Stalinin kautta Putiniin. Demokraattisten instituutioiden puute historiallisessa mielessä ei ainakaan ole omiaan vahvistamaan demokratiaa.

Kiinnostavaa muuten, että Hitlerin propagandassa haluttiin tuota jatkumoa korostaa lähtien Fredrik II Suuresta, kuten tässä 1930-luvun postikortissa.

Se, että kyseinen teesi on ollut olennainen osa natsipropagandaa, on ainakin omasta mielestäni paras mahdollinen syy suhtautua siihen hyvin skeptisesti.

Tietysti, mutta ei se sitä tosiasiaa poista, että tätäkin käytettiin propagandassa hyväksi ja sillä laskettiin olevan jonkinlainen vaikutus. Ei kai nyt propagandaa kuulukaan lukea 1:1.

[Jussi Jalonen]

Väittäisin myös edelleen, että vaikka usko Saksassa autoritaarisuuden voimaan ei varmaankaan ollut mikään ”saksalainen luonteenpiirre” niin ainakin kulttuurisesti usko auktoriteettien voimaan, ja ajatuksessa yhdestä vahvasta johtajasta parempana kuin epämääräinen demokratia, oli tärkeä edellytys Saksassa vaikkei kuitenkaan ainut syy tai edes päätekijä totalitaarisen natsismin valtaannousussa Saksassa.

"Kulttuurinen usko auktoriteettien voimaan" voisi olla käypä selitys, jos Saksassa olisi sotienvälisenä aikana syntynyt jälleen vain tuiki tavallinen keskieurooppalainen autoritaarinen hallinto tai diktatuuri, samanlainen kuin Puolassa tai Itämerenmaissa. Ajankohta oli varsin suotuisa normatiivisille itsevaltaisille hallinnoille. Sen sijaan on hankalampaa selittää yksinomaan kulttuurisella auktoriteettiuskolla, miksi Saksassa syntyi nimenomaan totalitaarinen, kansanmurhataipumuksia omaava täysin radikaali uudenlainen diktatuuri.

Huomionarvoista on tietysti sekin, että Weimarin tasavalta ja Saksan huojuva perustuslaillinen hallinto selviytyivät vuosien 1918-1926 myllerryksistä, vaikka samaan aikaan Unkari, Italia ja Puola luisuivat diktatuuriin.

Ranskassa ja monessa muussakin maassa oli varmaan myös paljon vastaavia kehityslinjoja (oikeistoradiaalit liikkeet vaikkapa Suomessa) Ranskassa Ranskan vallankumouksen perinteen kuitenkin voisi olettaa ainakin tietyllä mentaalisella tasolla ehkäisseen diktatuurin syntyä?

Kuinka niin? Ranskan vallankumouksen jäljiltä syntyi aikoinaan suoralta kädeltä neljä peräkkäistä diktatuurihallintoa.

Entä Venäjä? Eikö aika samankaltaisen jatkumon autoritaarisesta hallinnosta voisi nähdä tsaareista leninisteihin ja lopulta Stalinin kautta Putiniin.

Sanoisin, että Leninin ja Stalinin asettaminen samalle jatkumolle Nikolai II:n tai Vladimir Putinin kanssa trivialisoi heidän tekojaan turhan paljon.

Itsenäistyneiden siirtomaiden tapauksessahan on joskus vedelty samanlaisia analogioita, ja asetettu uudet kansalliset johtajat samalle jatkumolle vanhojen emämaiden hallitsijain kanssa. Muammar Gaddafia on ehkä helpompi ymmärtää jonkinlaisena Mussolinin manttelinperijänä.


Best,

J. J.

[jsn]

Ilman autoritaarisuuden vahvaa perintöä Hitlerin valtaannousu ei olisi voinut toteutua. Edeltävä puolen vuosisadan perinne hyödytti häntä, ei mikään ikiaikainen preussilaisuus. Vielä 1800-luvun puolivälin Saksassa oli vahvoja liberaalidemokraattisia virtauksia.

Joukkotuhoa ei olisi ollut mahdollista toteuttaa 1800-luvulla, koska teknologiaa, logistista infrastruktuuria ei ollut olemassa. Joukkotuho liittyy tekniseen sodankäyntiin ja sen mentaalisiin ja kulttuurisiin seurauksiin.