J Kämäräinen kirjoitti: Esimerkkinä pitkäaikaisesta sissitoiminnasta voisi olla vaikkapa Ukrainan tilanne 1950-luvulle saakka tai pienemmässä mittakaavassa Viro. Viimeiset metsäveljet taisivat tulla metsästä vasta 1970-luvulla. Vastarintaan eivät enää toki vakavasti ottaen olleet pystyneet vuosikausiin.
Kuriositeettina voisi kai muistuttaa siitäkin, miten viimeiset japanilaiset sotilaat antautuivat vuonna 1974.
Mutta avainsana noissa Itä-Euroopan vastarintaliikkeissä on "1950-luvulle saakka". Itä-Euroopan vastarinta- ja sissiliikkeethän jatkoivat toimintaansa paljolti siinä toivossa, että länsivaltain ja Neuvostoliiton välillä puhkeaisi ennemmin tai myöhemmin sota, ja että länsivallat myös tukisivat näitä sissiliikkeitä. Kämäräinen tietysti muistaa tämän muutenkin, mutta kirjoitetaan nyt silti palstaa varten että Unkarin kansannousu vuonna 1956 teki paljolti lopun kaikesta laajamittaisemmasta vastarintatoiminnasta myös muualla. Kansannousun lopputulos teki kerralla selväksi, ettei apua lännestä olisi tulossa, ja että Neuvostoliitto olisi valmis murskaamaan kaiken vastarintatoiminnan armotta.
Oletettu natsien sodanjälkeinen vastarintaliike todennäköisesti ei olisi voinut laskelmoida edes toiveajatteluna saavansa tukea kummaltakaan puolelta missään vaiheessa - saati sitten, että olisi voinut uskoa saavansa tukea miltään kolmannelta taholta - joten vastarinta olisi sikälikin tyrehtynyt jo alkuunsa.
Virolaiset metsäveljet jos otetaan vertailukohteeksi, niin, no. Periaatteessahan voisi kai sanoa, että metsäveljien aktiviteettiin yltävää natsien sissitoimintaa oli sotien jälkeen Saksassa muutenkin, ja on edelleen. Itse vierailin maassa ensi kerran nuorena sällinä kesällä 1993,
Solingenin kirkkohyökkäyksen aikaan. Tarkoitus nyt ei ole siis verrata virolaisia metsäveljiä saksalaisiin äärioikeistoterroristeihin mitenkään luonteensa tai tarkoitusperiensä puolesta, vaan ainoastaan toimintansa mittakaavan puolesta. Saksalaiset nahkapäät taitavat tosin saada aikaan reilusti enemmän vahinkoa.
Mutta jos palataan sodanjälkeiseen Saksaan, niin pragmaattisesti ottaenhan sodan jälkeen oli olemassa puitteet kahdelle erilaiselle vastarintatoiminnalle, missä tukea olisi haettu kahdelta eri suunnalta. Itäalueilla oli puitteet vastarintatoiminnalle neuvostomiehitystä vastaan, ja tukea olisi etsitty lännestä. Vastaavasti länsialueilla oli puitteet sissitoiminnalle Bonnin hallitusta ja länsivaltoja vastaan, ja tukea olisi etsitty idästä. Molemmat näistä tietysti sitten realisoituivat aivan historiallisesti. Itä-Saksassa puhkesi kansannousu vuonna 1953, ja Länsi-Saksa joutui terroriaallon kohteeksi 1970-luvulla.
Entisten natsien rooli tässä kuviossa oli sikäli kiinnostava, että muurin molemmin puolin he tukivat pääasiassa niitä istuvia hallituksia. Itä-Saksassa vanha natsipuolueen jäsen, Hitlerin olutkapakan kaappauksen veteraani ja SA:n
Oberscharführer Wilhelm Adam toimi Kansanpoliisin everstinä vuoden 1953 kansannousun aikana ja palveli uutta sosialistista isänmaataan uskollisena kuolemaansa asti. Länsi-Saksassa taas vanha Waffen-SS-veteraani Jürgen Mallach teki siistin ruumiinavauksen liittotasavallan poliisin vangitsemalle ja sellissään hirttäytyneelle Ulrike Meinhofille, ja pakkasi tämän aivot formaldehydiin jälkipolvien ihmeteltäväksi.
Best,
J. J.