Huomenna tulee kuluneeksi tasavuosia Stalinin hautajaisista Kremlissä maanantaina 9.3.1953. Generalissimus oli menehtynyt edellisenä torstaina 5.3.1953.
Useissa lähteissä mainitaan että hautajaispäivänä, joka oli yleinen vapaapäivä, runsaat joukot ihmisiä pakkautuivat Kremliin ja Punaiselle torille. Hautauskulkueesta olen nähnyt kuvia, eikä niissä näy kovinkaan mainittavaa väkijoukkoa.
Ihmiset olivat mielenliikutuksen vallassa ja "kaikki" halusivat päästä mahdollisimman lähelle tapahtumien keskipistettä; näin ymmärtäisin sen, mikä tapahtui. Monissa lähteissä mainitaan että hautajaisissa väkijoukot ahtautuivat niin rankasti, että satoja tai kenties jopa tuhansia ihmisiä, naisia, lapsia, vanhuksia, mutta myös parhaissa voimissaan olevia miehiä tallautui kuoliaaksi. Edellinen vastaavankaltainen valtionpäämieheen liittyvä joukkosurma tapahtui Nikolai II kruunajaisten yhteydessä 26.5.1896.
Onko missään selkeää tutkimusta tapahtumasta ja sen uhrien määrästä ja laadusta?
- Veikko -
Kiitos kiinnostavasta kysymyksestä, johon en kyllä osaa suoralta kädeltä vastata, mutta kiinnostavaa materiaali aiheesta löytyy mm YouTubesta, vaikka ei niissä tietenkään mitään paniikki tungosta näy, on varmaankin aikoinaan kaikki sellainen materiaali visusti poistettu.
Tässä videopätkässä näkyy aika suuria ihmisjoukkoja:
Sudoplatovin muistelmissa, jotka eivät aina ole luotettavimmasta päästä, on uskottavan oloinen kuvaus hautajaispaniikista. Joutui pelastamaan perhettään sieltä.
Servicen Stalin-elämäkerrassa on pieni kuvaus ja kommentti, suunnilleen näin: Edes kuollessaan hän ei menettänyt kykyään jaella sattumanvaraista kuolemaa alamaisilleen.
Jatkan vielä pienellä kuvauksella itse tapahtumakulusta Moskovassa;
Reijo Nikkilä antoi ystävällisesti vinkin venäläislähteestä, jossa ruoditaan hautajaispäivän tapahtumia. Liitän karkean raakakäännökseni tähän. Venäjänkieliset voinevat perehtyä asiaan hakeutumalla alempana olevan lähdetiedon avulla alkuperäistekstin äärelle;
Kun generalissimus Stalin oli aamulla kello 5 aikaan todettu kuolleeksi datsallaan Kuntsevossa, jähmettyi koko Neuvostoliitto odottamaan mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka korvaa itsevaltiaan. Toisaalla valmisteltiin hautajaisia, joiden kaltaista ei maailman ainutkaan poliitikko ollut aikaisemmin saanut.
Neuvostoliittoon julistettiin neljän päivän mittainen kansallinen suruaika. Kaikkien ministeriöiden, koko hallinnon ja tuotantoelämän rattaat pysähtyivät. Hautajaiset määrättiin tapahtumaan maanantaina 9.3. ja kolmen vuorokauden ajan kilometrien mittainen jono eteni Moskovajoen mutkasta Pushkinin katua (nykyisin Dmitrovka) pitkin Neuvostojen rakennusta kohden. Sen puhujalavalle sijoitettiin kukkien peittämä avonainen sarkofagi. Kommunistisen puolueen johtajien jälkeen ensimmäiseksi sisään laskettiin ulkovaltojen delegaatiot. Heidän jälkeensä koitti moskovalaisten ja kaikkialta Neuvostoliiton eri kolkilta saapuneiden surijoiden vuoro. Seitsenmiljoonaisen pääkaupungin surutaloon tungeksi ainakin kaksi miljoonaa viimeisten hyvästien jättäjää.
Neuvostokansalaisten reaktiot päämiehen viimeisen henkäyksen jälkeen olivat väkeviä. Gruusiasta saapui monituhatpäinen surijoiden joukko, naiset pukeutuneina täysmustiin. He menivät hautajaisiin yhtenäisenä kulkueena itkien valtoimenaan oman maansa suurta poikaa. Muistotervehdyksiä lähetettiin päivittäin Moskovan radiossa, ja muuten siellä välitettiin vain surumusiikkia. Tunnelma maassa oli aikalaistodistajien mukaan masentunut, monet kärsivät sydänkohtauksista, psykosomaattisista sairauksista, uupumuksesta ja hermoston heikkoudentilasta. Kuolleisuus maaliskuussa kansan keskuudessa kohosi selvästi, tosin kukaan ei ole tätä seikkaa virallisesti tilastotiedoin vahvistanut.
Kaikki yrittivät päästä Neuvostojen rakennukseen heittämään viimeiset jäähyväiset maan isälle. Kaupunki näytti autiolta muualla, mutta Pushkin kadulla ja sitä ympäröivillä kaduilla velloi valtava ihmismeri, jonka keskuudessa miliisi ei pystynyt pitämään järjestystä siinä vaiheessa kun jostain syystä puhkesi pakokauhu tungoksen ytimessä, ja levisi kulovalkean tavoin lähiseudulle. Ulospääsy tukehduttavasta väentungoksesta oli yksinkertaisesti mahdotonta; kaikkialla paikat olivat täynnä ihmisiä ja kaameaa puristusta. Miliisien ja sotilaiden muodostama saartoketju estää väkijoukon hajaantumasta. Toiset haluavat ulos painekattilasta, toiset pyrkivät vimmatusti kohden Pushkinin katua ja Stalinin kukkaismerta. Kaikki joutuivat arkkua kohden suuntautuvan virran mukaansa tempaamiksi. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä, ulkoiset voimat olivat mahtavimmat määrääjät.
Ei ollut mitään tietoa, vain huhuja. Huhujen mukaan Pushkinin katu oli kävelymatkan päässä ja että siellä jono veti parhaiten. Sinne suuntasi massojen valtavirta. Mutta kaikki eivät voineet päästä yhtä aikaa eteenpäin, maan isän luo. Monet ovat kuolleet ryntäyksen mukana. Kuinka monta kuoli? Satoja vai tuhansia ihmisiä? Todennäköisesti emme koskaan tule tietämään varmaa vastausta. Silminnäkijöiden mukaan kaikki murskautuneet uhrit lastattiin kuorma-autojen lavoille ja ajettiin jonnekin kaupungin ulkopuolelle, missä kaikki haudattiin salaiseen yhteishautaan. Mutta pahin oli se, että joukossa loukkaantui ja vammautui suuret määrät ihmisiä, jotka itkivät ja valittivat kadulla. Heistä monet olisi vielä voitu pelastaa. Mutta ambulanssit eivät ajaneet. Niinä päivinä oli virallinen suruaika ja keskustan kaduille ajo oli kaikilta siviiliajoneuvoilta kielletty. Kukaan ei ollut kiinnostunut loukkaantuneiden kohtalosta. Niinpä heidän kohtalonsa oli sinetöity. Mikään ei saanut häiritä Stalinin hautajaisseremonioita.
Dmitri Volkogonov kirjoitti tapahtumista teoksessaan Triumph and Tragedy (1989):
”Edesmennyt johtaja pysyi uskollisena itselleen loppuun asti. Kuoleman hetkelläkään hän ei myönnä että pöytä on nyt puhdas. Häntä saattoivat sellaiset kansanjoukot, että monin paikoin Moskovan kaduilla syntyi kauhea pakokauhu, jonka tuoksinoissa menetettiin useita ihmishenkiä”. Tämä on hyvin säästeliäs muotoilu. Lähes mitätöidään tapahtuma. Katujen sokkelot aiheuttivat tämän tragedian. Järjestelyt olivat perin huonot, ihmiset olivat vain lehtitietojen varassa. Aidat ja portit särkyivät ihmismuurien paineessa, samoin ihmisiä puristui näyteikkunoiden läpi. Ihmisiä kiipeili hädissään rautaisiin lyhtypylväisiin, eikä auttanut pudota sieltä, koska putoaminen tiesi menehtymistä muiden jalkoihin. Osa ihmisistä kiipesi väkijoukon päälle ja ryömi ihmisten päälakien ja hartioiden yllä, näin teki muun muassa Khodynka Stampede. Jotkut epätoivoiset yrittivät ryömiä autojen alle, mutta se ei tilanahtaudessa ollut enää mahdollista, ja osa autoista oli kaatunut jalkakäytäville. Massojen paine ajaa aina vain eteenpäin. Yleisön aaltoilee rajusti suuntaan ja toiseen.
Biologi Ilja Borisovits Zbarski, joka vuosia työskenteli Leninin balsamointiosastolla, kertoo muistelmissaan ”Mausoleumin katon alla”, että Stalin jäähyväispäivät kirjaimellisesti imivät yleisöä, joka puristui Kremliin, mausoleumin alueelle. Hän ja puolisonsa selviytyivät tungoksesta hengissä. Mutta hän kirjoittaa, miten pakokauhu tappoi paitsi ihmisiä, myös hevosen, jonka satulassa istui miliisi.
Tietenkään miellä ei ole edelleenkään tänä päivänä tietoa , kuinka monta ihmistä kuoli tuossa hullussa sekasorrossa. Aiheesta oli tuolloin kielletty edes puhumasta. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun Stalinin kultti alkoi murtua, alkoi ilmestyä osallistujien todistuksia näistä tapahtumista. Mutta kukaan ei tosissaan ole ryhtynyt tutkimaan asiaa.
Juuri äskettäin kuuluisa runoilija Jevgeni Jevtushenko, joka myöhemmin ohjasi elokuvan ”Stalinin kuolema”:
”Käytin vuosia kootakseni muistelmia näistä ihmisistä, jotka törkeästi murskattiin siellä. Tämä joukko oli jättiläismäinen ja monimuotoinen. Mutta sitä yhdisti lopulta yksi yhteinen asia: hirviöolento. Asia voidaan nähdä näin: kun tuhannet ihmiset eri tahoilta kokoontuvat yhteen, tulee heistä hirviö, hallitsematon, väkivaltainen, kun se kohtaa ärsykkeen… muistan sen, ja se oli kuin maailmanlopun kohtaus.
Loppujen lopuksi: mitä oikein tapahtui? Kaupungin miliisikomentaja ja Yleisen turvallisuuden ministeriö velvoitettiin suojaamaan Kremlin keskusalue tehtävään komennettujen sotilasyksiköiden ja turvallisuusministeriön omien joukkojen avulla. Kun ihmisvirta hyökyi Niagaran tavoin, ihmisten oli pakko työntää toisiaan eteenpäin, kiivetä toistensa päälle, etsiytyä avoimista ovista asuntoihin ja muihin tiloihin, heitä murskautui joukoittain. Oli tapauksia, joissa uhreina oli lapsia. Ilmiö oli samankaltainen kuin eräissä jalkapallokatsomoissa tapahtuneissa joukkopsykoottisissa ryntäyksissä.
Ne, jotka eivät olleet koskaan nähneet Stalinia elävänä, halusivat tehdä sen nyt kun hän oli kuollut, mutta kaikille se ei onnistunut. Olen nähnyt ja olen kokenut… Ihmiset eivät itke. He itkivät silloin, kun kuulivat viestin johtajan kuolemasta, keittiössä, kaduilla, missä ikinä he olivatkaan. Mutta täällä tungoksessa me kaikki muutuimme eloonjäämiskamppailun taistelijoiksi. Se oli sanalla sanoen taistelua elämästä. Ihmiset kuolivat, muistiini on syöpynyt kuva miliisikuorma-autosta lasteineen. Miliisien ja sotilaiden saartoketjun komentajat huusivat: Ottakaa lasti ja ajakaa! Muistan eräänkin upseerin, hän itki ja itki. Pelastakaa lapset, hän tyytyi sanomaan. En voi antaa muuta ohjetta…”
Kuinka monta henkilöä menehtyi hautajaisten pakokauhussa? Tätä me emme koskaan saa tietää. Tuolloin kaikki tehtiin salaa, hyvin salaa. Kun hälinä hiukan vaimeni, kuolleiden ruumiita heitettiin kuorma-autojen lavoille ja vietiin pois tuntemattomaan suuntaan.
Paljonko katastrofi vaati on vaikea sanoa. Mutta todennäköisesti heitä oli paljon enemmän kuin kuusi tuhatta. Miljoonat tahtoivat osallistua heidän rakastetun johtajansa hautajaisiin. Lähde: wordweb.ru/sto_kat/72.htm Ionin, NA, Cuba, MN (raakakäännös; VH).
Vielä pieni, hieman inhimillisempi, tilannekuvaus;
Radiossa (Yle-1) 11.3.2011 Lotta Emanuelsson kertoi konserttiesityksen yhteydessä Sergei Prokofjevin kuolemasta;
Säveltäjä kuoli samana päivänä kuin Stalin, vain muutama tunti ennen generalissimuksen menehtymistä 5.3.1953. Stalinin ruumis asetettiin näytteille ja loputon jono kiersi jättämässä sille viimeiset jäähyväiset. Seuraavana maanantaina 9.3. Stalin haudattiin ja hautajaisista muodostui mahtava spektaakkeli. Niinpä Moskovan kadut olivat niin täynnä surevia kansalaisia, että Prokofjevin ruumista ei pystytty siirtämään kolmeen päivään minnekään. Samoin kaikki Moskovan kukat käytettiin diktaattorin muistamiseen, niin että säveltäjämestaria voitiin muistaa vain paperikukin.
