Ruotsi terrorismin vastaisessa sodassa 1801-1802 Libyassa

[Veikko Huuska]

Imperialistinen Ruotsi taisteli kuningas Kustaa IV Adolfin johdolla juuri itsenäistyneen Yhdysvaltojen rinnalla Tripolin (nyk. Libya) pashan, Jussuf Karmanlin, ”Nuubian kiljuvan leijonan” johtamia paikallisia rosvoruhtinaita ja meriterroristeja vastaan vuosina 1801-1802. Nälkävuosien ja merisulkemuksen ennestään heikentämä Ruotsi joutui taipumaan kitkerään rauhaan 1802, mutta Yhdysvallat jatkoi presidentti Jeffersonin johdolla tätä ”ensimmäistä terrorismin vastaista sotaa” ja onnistui muslimirintaman heikentymisen vuoksi saamaan vuonna 1805 aikaan hyvät rauhanehdot. Paavi Pius VII ylisti tätä ”Barbaarirannikon ensimmäistä sotaa” ja sanoi, että Yhdysvallat oli muslimiterroristeja vastaan taistelemalla ”tehnyt kristittyjen hyväksi enemmän kuin useimmat kristikunnan mahdit sitä ennen ikinä”. Osan näistä korkeakirkollisista kiitoksista saattoi ottaa kontolleen myöskin Ruotsin kuningas ja hänen neljä fregattia käsittänyt Välimeren taisteluosastonsa, jossa tiettävästi oli mukana myös suomalaisia miehiä. Tosiasiassa Yhdysvallat yhtä vähän kuin asekumppaninsa Ruotsikaan ei taistellut uskonnon nimissä, vaan puhtaasti kaupallisten intressien ja valtapoliittisten syiden vuoksi.
*

Terrorismin vastaisen sodan 2001 käynnistänyt presidentti Georg W. Bush kuuluu paljon vanhemman perinteen jatkajiin, kuin moni arvaakaan. Vuonna 1776 ylevämielisen itsenäisyysjulistuksen antaneen Yhdysvaltain ensimmäinen sodanjulistuksella käynnistämä sota oli nimenomaan sota terrorismia vastaan. Ja se sota oli ”Barbaarirannikon ensimmäinen sota” eli Tripolin sota eli Välimeren etelärannikon barbaarivaltioiden merirosvousta harjoittaneita joukkoja vastaan suunnattu, ja se käytiin Tripolin satamassa ja sen läheisillä merialueilla viiden vuoden ajan, alkaen vuodesta 1801, tasan 200 vuotta ennen Bushin ”ristiretkeä pahan voimia vastaan”. Yleisesti tuolloin käytetyllä nimityksellä ”barbaarivaltiot” (myös ”barbaarirannikko”) tarkoitettiin Pohjois-Afrikan rannikon muhamettilaisia berberivaltioita Marokko, Algeria, Tunisia ja Tripoli, jotka nimellisesti olivat Ottomaanien valtakunnan dominioita, alusmaita, mutta todellisuudessa ne itse kukin toimivat pitkälti paikallisten rosvoruhtinaiden, pashojen valvonnan alaisina kaupunkivaltioina, ”Välimeren ruoskana”, eläen suuressa määrin meritullien ja merirosvouksien varassa. Suoranaisen ryöstelyn ja tuhoamisen lisäksi rehoitti mitä törkein kiristys, suojelumaksujen rahastus, kidnappaus lunnasvaateineen sekä vangittujen raiskaus, kidutus ja orjaksi otto jatkomarkkinoineen. Pohjolan laivapoikia, pellavapäitä, katosi eri tahoille Ottomaanivaltion uumeniin miehimyspalveluihin, ja nuorimmista gerubeista kuohittiin haaremeihin eunukkeja. Laivoja ryöstettiin, joko koko lasti tai osa, ja vähintäänkin vaadittiin niiltä lunnaita, rahaa, aseita, laivamuonaa eri muodossaan, takiloita etc. Tripolilaisilla, jotka eivät itse enimmäkseen tuottaneet mitään, vaan palvelivat komentoaluksilla ja johtivat tätä iilimato-armeijaa, ei aina ollut asettaa omia miehiä edes omiin laivoihinsa, saati sitten kaapattuihin aluksiin, vaan ne miehitettiin ottomaaneilla, kyproslaisilla ja muilla etelärantojen miehillä. Lisäksi käytettiin yleisesti luopioita, myös ruotsalaisilta ja amerikkalaisilta laivoilta. Tällaiseen toimeen lähteneiden tai alistuneiden ruotsalais-suomalaisten kohtaloista ei liene lähempää tietoa, mutta tiedetään ruotsin kielellä käydyn herjaavaa huutelua Ruotsin laivaston ja tripoliaanien laivojen välillä Tripolin lahdella.

Tämä ensimmäinen terrorin vastainen sota sai muitakin nimiä. Yhdysvaltain presidentin mukaan sitä kutsuttiin Jeffersonin sodaksi, piraattisodaksi ja ruotsalais-amerikkalaiseksi liittoumasodaksi. Kutsuttiinpa sitä myös ensimmäiseksi islamilaisen terrorin vastaiseksi sodaksikin. - Mutta en ole kuullut, että kukaan olisi kutsunut sitä kuningas Kustaa IV Adolf:in sodaksi, vaikka varsinkin sodan alkuvaiheissa itse asiassa ruotsalaisilla oli alueella huomattavasti suurempi alus- ja tulivoima kuin amerikkalaisilla. Ruotsin ja Yhdysvaltain lisäksi ”rauhaanpakottajien” puolella taisteli vähäisiä joukkoja Sisilian kuningaskunnasta, mutta niiden merkitys taisteluissa jäi pieneksi.

Miten kaukainen ja tuolloin jo suurvalta-asemansa Ruotsi päätyi Tripolin edustalle käymään merisotaa presidentti Thomas Jeffersonin amerikkalaislaivaston rinnalle?

Ruotsi oli yksinvaltiuden aikana ekspansiivinen ja aggressiivinen valtio, joka pyrki imperiumiksi. Sillä oli merenrantavaltiona kohtuullinen laivasto. 1700-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien se kävi aikakauden oloissa suhteellisen huomattavaa ja kaiken aikaa kasvavaa kauppaa Välimeren valtioiden kanssa. Se vei rautaa ja tervaa, ja toi suolaa.

Kohta suuren Pohjan sodan jälkeen, vaikkakin heikentyneenä mutta yhä dynaamisena Ruotsi jatkoi vilkasta kanssakäymistä Välimeren alueen kanssa. Alueen merkitys ilmenee vilkkaudesta jolla Ruotsi perusti konsulaatteja alueen keskuksiin: Algeria 1729, Smyrna (Izmir, Ottomaanivaltio) 1736, Tunis (tuolloin Bay) 1738, Tripoli 1739 ja Marokko 1764. Edistääkseen kauppaa ja merenkulkua Tukholma suorastaan kylvi konsulaatteja Välimeren ja Iberian niemimaan satamakaupunkeihin: Livorno 1720, Marseilles 1731, Venetsia 1735, Malaga 1737, Alicante 1738, Cagliari (Sardinia) 1743, Barcelona 1744, Genova 1748, Napoli 1749, Cette et Montpellier 1750, Madrid 1754 ja Cartago 1759. Liityttyään 1735 Välimeren kauppakuntaan Ruotsi jatkoi verkostoitumista niin, että sillä vuoteen 1760 tultaessa sillä oli merireitin varrella Dunkirkista Smyrnaan kaikkiaan 30 konsulaattia. Seuraavana vuonna, 1761 Ruotsi sopi konsulaatin perustamisesta Suomenlahden perukkaan, Pietariin

Kauppasuhteiden avaaminen ei kuitenkaan merkinnyt vakaita oloja. Tosin Ruotsin ensimmäinen konsuli Tunisissa, Olof Rönling toimi tehtävässään peräti 20 vuotta: 1738-1758.

Seitsenvuotisen sodan aikana Tunis julisti 1763 sodan Ruotsille tämän kieltäydyttyä kohonneista suojelu- ja satamamaksuista. Sota päättyi pian Ruotsin suostuttua korotettuihin lahjuksiin. Yhdysvaltain itsenäisyyssota avasi 1776 Ruotsin merikaupalle ennennäkemättömiä mahdollisuuksia. Heinäkuussa 1779 Espanja liittyi sotaan Ranskan rinnalle, ja tämä särki pahoin puolueettomuuden aseman merenkäynnissä. Espanjalaiset piraatit valtoimenaan valtasivat puolueettomia aluksia Gibraltarilla. Talvella 1779-1780 Espanja saarsi Gibraltarin salmen lähes täydellisesti. Syyskuun 1779 ja huhtikuun 1780 välillä 13 Ruotsin alusta oli jumissa Algerissa, kolme Ceutan satamassa ja peräti 16 Cadizissa. Tilanteesta kylläkseen saaneina Ruotsi, Tanska ja Venäjä solmivat kesällä 1780 aseistetun puolueettomien maiden liittoumasopimuksen (the armed neutrality coalition). Sopimus perustui pitkälti Ruotsin vahvaan asemaan merillä, ja niinpä se sopimuksen myötä vahvisti asemiaan terrorismin vastaisessa taistelussa vuosina 1780-1783. Vuonna 1783 peräti 83 ruotsalaista laivaa saapui Cadiziin. Vuoteen 1790 tultaessa Ruotsin merenkulku oli tuottavaa mutta vaarallista. Ja yhä vaarallisemmaksi se kävi: juuri vuonna 1790 Tunis julisti sodan Espanjalle, Ranskalle ja Tanskalle. Tällä kertaa Ruotsi teki erillissopimuksia ja vältti avoimen konfliktin. Algeria vaati 1792 Ruotsin ja Tanskan kauppalaivoilta samoja kohonneita laivausmaksuja kuin muiltakin, ja kun pohjolan maat kieltäytyivät, se julisti sodan, joka kuitenkin jäi lyhytaikaiseksi. Rauhan hinnaksi muodostui tällä kertaa 175.000 riikintaaleria. Merenkulun epävakaus oli luonnollisesti seurausta jatkuvista sodista. Mutta muitakin syitä oli: konsulaattien raportit Tukholmaan täyttyivät jatkuvasti kertomuksista kaapatuista laivoista ja Ruotsin terrosminvastaisen politiikan voimattomuutta koskevista valitusvirsistä. Espanjan – Britannian sota 1796 – 1797 sotki jälleen systeemejä. Lokakuussa 1798 Ruotsin Cadizin pitkäaikainen konsuli Gahn raportoi asemapaikastaan Tukholman kauppakamarille, miten britit saarsivat Cadizin ja ottivat täyteen kontrolliinsa koko Välimeren liikenteen. Gahnin mukaan ainoa puolueeton valtio, jota Britannia kunnioitti oli Yhdysvallat. Voidaankin sanoa, että alinomaisista sodista huolimatta kaikkein vaikein tapaus Ruotsin puolueettoman lipun alla kyntävälle kauppalaivastolle vuosikymmenten varrella oli kuitenkin Britannian sotalaivasto, ja brittipiraatit, jotka valvoivat Kanaalin liikennettä ja katsoivat itse edustavansa kansainvälisen meriliikenteen ja kaupankäynnin puolueetonta osapuolta. Sitä vastoin muut maat noudattivat kansainvälisen merisopimuksen sääntöjä ”vapaat [puolueettomat] laivat – vapaa lasti”.

Ruotsin pyrkimyksiä vakaisiin järjestelyihin alueella kuvanne se, että sillä oli 1700-luvulla kuuden vuosikymmenen aikana Tripolin konsulina vain neljä konsulia, Christian Bagge, J.G. Burgman, Joh. Widell sekä vuodesta 1798 laivaston kapteeni Cöster. Konsulin toimenkuva tuolloin oli pitkälti kaupallisena asiamiehenä ja kaupankäynnin edistäjänä (kaupan esteiden murtaminen) toimiminen. Suomen tukkukauppiaiden tilastot osoittavat, että noin puolet suomalaisista lasteista toimitettiin Välimeren satamiin pohjoismaisten laivojen toimesta, ja tässä suhteessa Ruotsin konsulilla oli huomattava rooli. Käytännön kaupankäynti osoitti kuitenkin ettei ruotsalais-suomalaista välittäjää kannattanut yliarvostaa. Ainakin kahdesta syystä kannatti suosia paikallisia. Ensinnäkin he olivat parempia kasvoista-kasvoihin kaupankäyntitilanteissa, mitä ruotsalaiset eivät läheskään aina hallinneet. Toisekseen kaupankäynti alueille, joissa ei ollut vanhastaan kontakteja, markkinoiden valtaus pohjoisin voimin tuotti tuskaa.

Tripolin erityisasemaa Ruotsin diplomatiassa pohjusti Tripolin lähettiläs Ali Hofia Effendi, joka teki diplomaattisen mission Pohjolaan vuonna 1744 ja vietti Tukholmassa 12 kuukautta – Ruotsin laskuun tietenkin. Hän palasi Tripoliin ruotsalaisella fregatti Famalla, jonka ruumaan oli lastattu – runsaat lahjukset. Tämä eksoottinen visiitti päättyi Tripolia tyydyttäviin sopimuksiin. Eikä tällä hyvä. Seuraava Tripolin diplomaattinen vierailu Tukholmaan tapahtui 1772. Carl Mikael Bellman, kuuluisa kustavianisen ajan trubaduuri – ja Ruotsin Cadizin konsulin sukulainen – kirjoitti runon Tripolin eksoottisesta lähettiläästä Abderrahmanista: ”Fredmans sånger” n:o 30.

Tultaessa 1790-luvuille Tripoli – Algerian ja Tunisin tavoin – nosti vaatimuksiaan. Vuonna 1796 Tripolin pasha Jussuf Karamanli, joka edellisenä vuonna oli noussut Tripolin valtaistuimelle surmattuaan omin käsin veljensä, kaappasi 8 ruotsalaista alusta koska näiden lunnassuoritukset olivat myöhässä. Siihen saakka kunnes lunnaat oli suoritetut laivat ajoivat tripolilaisten lasteja, ja kun ranskalaiset sotilaat puolestaan kaappasivat nämä laivat, vaati Jussuf Ruotsin hallitukselta erikoiskorvauksen menettämistään lasteista. Eikä hän häikäillyt liioitella lastien arvoa. Lisäksi kolme laivapoikaa oli onnistunut hivuttautumaan karkuun Tripolista. Jussuf vaati 15.000 pesoa. Ruotsi kieltäytyi. Huhtikuussa 1796 pasha kaappasi ruotsalaisen rahtilaivan, jonka konsuli Joh. Widell onnistui vapauttaa kahdella ehdolla: lasti, rautaa ja tervaa, piti luovuttaa ystävänlahjana ja lisäksi maksaa erillisiä lunnaita. Kesällä kaapattiin jälleen kolme laivaa ja niiden 75 miestä käsittäneet miehistöt, jotka heitettiin orjuuteen ja vaadittiin suuria lunnaita jälleen kerran. Kaikkiaan pasha kaappasi 13 ruotsalaislaivaa. Laivat ryöstettiin tyhjäksi ja palkkarahat tyhjennettiin. Kalleilla ehdoilla Ruotsi teki kesäkuussa 1798 rauhan, mutta mikään ei muuttunut. Kaapparit jatkoivat tointaan. Jussuf vaati uuden häirintäsotansa lopettamisesta suolaista hintaa, joka oli niin hurja ja Ruotsia nöyryyttävä, ettei Ruotsi enää suostunut. Jussuf puhutteli Tukholmaan lähettämässään vihaisessa ukaasissa Ruotsin nuorta kuningasta Kustaa IV Adolfia ”monarkki, joka on siunattu parhaimmalla ymmärryksellä ja läpitunkevimmalla käsityskyvyllä, ystävämme, joka on kaikkein lähinnä sydäntämme”.

Ruotsin uusi Tripolin konsuli, amiraliteettikapteeni Coster, pahensi tilannetta pelästymällä kolmen nuoren laivapojan karkaamisesta, he kun olivat ”vapaaehtoisesti” lähteneet Ottomaanivaltioon, ja vaihtoi heidät kalliilla hinnalla. Coster kutsuttiin kotiin ja haukuttiin, mutta hän oli ruokkinut ”meriryövärien verisiä hampaita” ja sitä paitsi tuutinut Ruotsin Välimeren kapteeneja petolliseen turvallisuuteen ylioptimistisin lausunnoin. Pian ilmestyi uusia kaappareita oikein ryminällä. Kun everstiluutnantti Törnqvistin komentama fregatti Thetis ankkuroi joulun alla 1800 Tripolin edustalle, pashan hallussa oli 13 ruotsalaisalusta, orjuuteen heitettyine miehistöineen. Tammikuussa 1801 konsuli Törnqvist solmi jälleen rauhan kalliine ehtoineen. Yksityiskohtien käsittely lankesi uudelle konsulille, P.N. Burströmille, joka oli originelli ammattisotilas Götan tykistörykmentistä. Burström raportoi melkoisen eloisan kuvauksen seuraavista yhteenotoista, jotka huomattavasti poikkeavat painamattomista virallisista asiakirjoista. Ruotsin hallitus päätti ettei se hyväksy Törnqvistin kuittaamaa rauhaa, vaan päätti lähettää sotalaivansa Tripoliin estämään merenkulkunsa täydellistä vararikkoa. Näin päädyttiin molemminpuolisiin sodanjulistuksiin ja tulitaisteluihin Tripolin satamassa 1801 ja 1802.

Ruotsi reagoi aktiivisesti vuosien 1798-1802 aikana Tripolin merirosvoilun lisääntymiseen, ja osoittaen eri tavoin Ruotsin sotalaivaston voimaa, puolusti maan kaupallisia etuja, ja jakoi samalla lahjuksia ja kiitollisuudenosoituksia.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf päätti lähettää sotalaivasto-osaston Välimerelle terroristeja vastaan. Laivoja alettiin kunnostaa ja lastata. Eläviä elämiä ajettiin alusten ruumaan: lehmiä, sikoja, hanhia, ankkoja ja kalkkunoita, jotta miehistö saisi tuoretta lihaa mahdollisimman pitkään. Lokakuun 17. päivä 1801 lähtivät fregatit Camilla ja Fröja sekä priki Husaari Karlskronan satamasta kohti Tripolia. Kohta ne joutuivat hirmuisiin myrskyihin, joissa sade ja lumi murjoivat aluksia, fregatit menettivät raakapuitaan ja miehiä sinkoili laidan yli. Priki Husaari katosi Kattegatissa ja vei meren syvyyteen terrorin vastaisen sodan ensimmäiset uhrit, 110 merimiestä ja upseeria (yhteensä 121 miestä). Husaarin tunnistettavia jätöksiä ajelehti myöhemmin rantaan. Marraskuun 22. päivänä 1801 korjatut fregatit Camilla ja Fröja sekä kolmantena fregatti Sprengporten lähtivät Göteborgin telakalta jatkamaan matkaansa.

Ennen Malagalle saapumista ilmeni erinäisiä miehistön kokemattomuudesta johtuneita ongelmia. Ei enempää eikä vähempää kuin 5 miestä putosi takilalta ja hukkui. Myös fregatti Sprengporten menetti useita raakapuita. Ankara ja vastoinkäymisten sävyttämä matka heikensi miehistön moraalia ja Malagassa 5 miestä lähti livohkaan. Ainakin kolme karkuria saatiin myöhemmin napattua kiinni. Normaali merilain mukainen rangaistus tuollaisissa tapauksissa oli runsaat raipaniskut, mutta sotatilan aikana seurauksena saattoi olla myöskin välitön kuolemantuomio.

Fregattien kunto ei ollut kehuttava. Sekä Fröjan että Camillan vasta vuosi sitten kunnostetut kuparipohjat olivat niin heikkoa laatua, että Välimerellä niiden todettiin karisseen pois, ja uuden kunnostuksen olevan tarpeen. Sitä paitsi Fröjalla ei ollut 24 naulaiset tykit, kuten sen korkea ikä olisi edellyttänyt, vaan ainoastaan 18 naulaiset. Malagalla laivue kohtasi neljännen fregatin, Thetis´in, ja jatkoi saattaen matkalla ruotsalaisia ja amerikkalaisia kauppalaivoja. Fröja kohtasi Syracusassa amerikkalaisen fregatti Bostonin, ja tuolloin ruotsalaiset tyrmistyksekseen totesivat, ettei heillä ollut amerikkalaisten kaltaisia lokeja eikä kokemusta sellaisten avulla purjehtimisesta. Asia korjattiin hetikohta seuraavana päivänä rannassa ruotsalaisten puuseppien toimesta.

Vihdoin joulukuun 18. päivä 1801 fregatit Camilla, Fröja ja Sprengporten liittyivät ruotsalaisen fregatti Thetis´in seuraan suojaamaan saattueina ruotsalaisten ja amerikkalaisten kauppalaivojen matkaa Välimeren etelärannikon satamiin. Saattueiden tukena on myös yhdysvaltalaisia fregatteja.

Ruotsin laivasto-osaston komentaja, kenraalikommodori Rudolf Cederströmi ryhmittyi fregatteineen Malagaan, Espanjaan. Cederström oli 37-vuotias kokenut merikarhu, joka muun muassa oli toiminut satamakapteenina Ruotsin Sant Barthelemyn siirtokunnassa, Länsi-Intiassa. Amiraali Cederström valmistautui odottaen Yhdysvaltain taistelualusta, jonka komentajana toimi kommodori Dale. Tämä oli kuitenkin jo aloittanut valmistelut paluumatkalle Yhdysvaltoihin. Tosin uusi amerikkalainen eskaaderi oli lähetetty Välimerelle, mutta tätä käskyä ei oltu varmistettu. Ruotsin yhteistyöprojekti Yhdysvaltain kanssa häipyi kuin ”pieru Saharaan”.

Pyrkien osoittamaan hyvää tahtoa lupasi Dale avustaa Tripolin saarrossa ja jopa saattaa niitä ruotsalaisia kauppalaivoja, jotka tarvitsivat apua. Kuukausia Cederström odotti vahvistusta Tukholmasta, mutta lopultakaan ei hänelle jäänyt käteen muuta kuin toimia oman harkintansa mukaan. Lopulta käynnistyttyään sotakumppanuus käsitti yhteisesti toteutetun Tripolin saarron ja merirosvojen laivastojen nujertamisen. Amerikan ja Ruotsin konsulit toimivat välttämättömän tiedon vaihtajina sotalaivastojen komentajien sekä kauppalaivastojen kapteenien välillä.

Tripolin sataman saarto saatiin aikaan maaliskuussa 1802 ja uudet neuvottelut alkoivat. Pasha oli hurjana kuultuaan, ettei aikaisemmin solmittu sopimus ollut tullut hyväksytyksiä Tukholmassa ja määräsi oitis vihollisuudet jälleen käyntiin. Lisäksi hän vaati pöyristyttävää summa Ruotsilta, koska pasha ei kaikesta ruotsalaisten hävyttömyydestä huolimatta ollut ryöstänyt näitä.

Konsuli Burström kuvasi pashan käytöstä kirjeessään ruotsalaisille fregateille Livornoon 23.7.1801:
Pasha Karamanli ”karjui kiljuvan Nuubialaisen leijonan tavoin, mikä sai koko salin kaikumaan, ja polki jalkaansa”. Hän sanoi: ”Olet syöttänyt valheita minulle koko ajan. Ruotsi on petollinen. Vetäkää lippunne alas! Sinä olet minun orjani, tänne kaikki rauta! Minä nitistän ensin sinut, ja sitten ne muut peijoonan sveesit tykeilläni. Ammun teidät Livornoon jotta näette onko se tuhottu. Painukaa tiehenne! Menkää konsulaattiinne älkääkä katsoko porttien ulkopuolelle!”

Tripolin ruotsalais-yhdysvaltalaisen liittolaissodan vuosista 1801 – 1802 raportin laatinut Ruotsin Tripolin konsuli, Per Niklas Burström, katsoi ettei terrorin vastaiseen liittokuntaan osallistuminen ollut mitenkään häävi menestystarina. Konsuli, joka sodan aikana oli Tripolissa ja virallisesti yhteyksissä pasha Karamanlin kanssa, havaitsi että saarto jopa kohensi Tripolin valtaapitävien mielialaa ja yhteishenkeä.

*
Kansainvälinen merisopimus (Navigation act) sääteli kasvavaa kauppamerenkulkua vuosikymmenten mittaan yhä heikommin. Varustamot laskivat silmä kovana kansainvälisiä vertailuja miten monta tonnia tavaraa per merimies missäkin kulki. Alhaisen jalostusasteen tuotteiden viejänä Ruotsi pääsi tonneissa vertailukelpoisiin lukuihin, mutta ei lastin arvossa. Kovimmat kilpakumppanit Alankomaat, Englanti ja Ranska veivät olennaisesti arvokkaampia lasteja, silkkiä, puuvillaa ja viinejä. Niinpä ruotsalaislaivoilla maksettiin Ranskan vallankumouksen vuosina merimiehille vain viidennes siitä, mitä englantilaisilla laivoilla. Siksi ruotsalaislaivoilla kävi mieskato ulkosatamissa kun svenssonit kirmasivat parempaa palkkaa lupaavien varustamoiden leipiin.

Kritiikistä huolimatta kaupan rajoitukset jatkuivat koko kustavilaisen kauden aina Suomen sotaan asti. Lisäksi 1791 kertaalleen lakkautettu laivurirahasto, Saattuekonttorirahasto (Convoy Office Fund) palautettiin toimintaan entisestään kohoavin rasituksin. Vuoden 1791 kaupankäynnin tutkimuksessa todettiin ulkomaankaupan merkittävä osuus Ruotsin kansantaloudelle. Kauppalaivasto kuljetti Välimeren kohteisiin vuosittain 12.000 – 15.000 laivalastia ja tarjosi työtä noin 15.000 henkilölle. Koko ulkomaankaupan volyymi oli noin 30.000 – 32.000 vuosilastia. Laskettiin, että jos Ruotsi luopuisi Välimerenlaivauksista, yksinomaan valtakunnan tarvitseman suolan hankintakustannukset nousisivat miljoonaan riikintaaleriin. Lisäksi tramppiliikenne kannatti poikkeuksellisen runsaasti juuri noina sotavuosina. Amerikan itsenäisyyssodan tuotot mahdollistivat vuoden 1776 menestyksellisen rahantalouden reformin. Kustaan sodan aikoihin Ruotsin välimeren kauppalaivaston vuosikuormat käsittivät noin 30.000 – 40.000 lastia. 1800-luvulle tultaessa noin puolet Ruotsin kohtalaisen huomattavasta kauppalaivastosta seilasi Gibraltarilta itään aukeavilla Afrikan pohjoisrannikon Barbaarivaltioiden ja Ottomaanivaltion valvomilla vesillä.

Niinpä johtopäätös oli selkeä: huolimatta kohonneista huolinta- ja muista kustannuksista – suojelurahat, vakuutukset, miehistön palkkaukseen sisältyvät sotalisät - sekä yhä huolestuttavammaksi käyvästä merirosvouksesta Ruotsi jatkoi erityisiä satsauksia meriliikenteeseen myös Napoleonin sodan vuosina. Myös Saattuekonttorin (Convoy Office) taksat kohosivat. Sisältyiväthän niihin myös kustannukset konsulaatin palveluista, Pohjois-Afrikan valtojen lahjontaan menevät kustannukset sekä merirosvoille maksettavat lunnasrahat. Konsulaatin osuus pysyi vakaana, mutta sen sijaan muut elementit heilahtelivat varsin rajusti. Ruotsin laivaston suojaamisesta johtuvat kustannukset nousivat Ranskan vallankumoussodan vuoksi merkittävästi. Keskimääräiset vuosikustannukset olivat noin 170.000 riikintaaleria. Mutta myöhemmät sotavuodet ja tuleva Tripolin rauhansopimus suorastaan räjäyttivät kustannukset, niin että CO:n laskutus vuonna 1804 ylsi jo 784.660 riikintaaleriin, josta Tripolin rauhan hintana maksettiin 650.000 riikintaaleria.

Myös Pohjanlahden suomalaissatamat pääsivät Välimerenkaupan osingoille. Jari Ojalan tutkimusten mukaan laivaustilastot näyttävät, että 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana välimerenkaupan vakiotuotto oli 10 prosentin luokkaa, ja sodan olosuhteissa vielä enemmän. Kauppahuone Donner Kokkolassa saavutti laivuritoiminnallaan vuosien 1793 – 1815 aikana sijoitetulle pääomalle 35 %:n tuoton. Onpa esimerkkejä tapauksista, joissa tuotto saattoi olla niinkin korkea kuin 100 %, eli laiva tuotti rakennuskustannuksensa jo yhdellä matkalla. Sellainen oli luonnollisesti hyvin poikkeuksellista, mutta se auttaa ymmärtämään, miksi kasvavat määrät kauppalaivoja hakeutui Etelä-Euroopan kauppareiteille jatkuvia sodan olosuhteita säikkymättä.
*

Vuoteen 1800 tultua Välimeren meriryövärien toiminta loi jo huomattavan uhkan merivaltojen kaupankäynnin ja merenkulun ylle. Algeria oli 25.7.1785 kaapannut yhdysvaltalaiset kuunarit Maria ja Dauphin. Se piti niiden miehistöä panttivankina runsaat kymmenen vuotta, ja pian peliin liittyivät muut barbaarivaltiot. Vuonna 1795 Algeria ja Yhdysvallat pääsivät sopimukseen, joka johti 115 merimiehen vapautumiseen. Lunnaat olivat mahtavat, yli miljoona dollaria. Tämä oli noin yksi kuudesosa koko Yhdysvaltain budjetista. Jatkuvat ryöstelyt ja kaappaukset johtivat vuonna 1798 Yhdysvaltain laivaston syntyyn. Sen ensisijainen tarkoitus oli estää piraattien hyökkäykset Yhdysvaltain meriliikenteen kimppuun ja tyrehdyttää merirosvoille maksettujen lunnaiden virta. Vuonna 1800 lunnaat kuitenkin kohosivat jo pariin miljoonaan dollariin, joka oli 20 % liittovaltion budjetista.

Niinpä kohta maaliskuussa 1801 tapahtuneen presidentin virkaan vihkimisensä jälkeen Yhdysvaltain presidentti Jeffersson, kongressin hyväksyttyä merilainsäädännön muutokset, päätti, että kuusi fregattia lähetetään selvittämään havaittua pulmaa. Jefferson oli Yhdysvaltain kolmas presidentti ja yksi itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista. Jefferson julisti, että nämä laivat ”suojelevat kauppaamme ja kurittavat heidän röyhkeyttään – upottamalla, polttamalla ja tuhoamalla heidän laivansa missä ikinä me niitä löydämmekin” (Presidential War Power; Thomas Jefferson Papers). Tripolin pasha, Jussuf Karamanli vaati tuolloin uudelta presidentinhallinnolta 225.000 USdollaria. Edellisen vuoden 1800 kokonaisvero liittovaltiolle oli noussut hieman yli 10 miljoonaan dollariin. Jeffersson torjui pashan vaatimukset.

Pasha Karamanli vastasi julistamalla sodan Yhdysvaltoja vastaan, ei tosin millään muodollisella kirjallisella asiakirjalla, vaan perinteisin barbaarimenetelmin, katkaisemalla Yhdysvaltojen Tripolin konsulaatin edustalla seisseen lipputangon. Algeria ja Tunisia eivät seuranneet liittolaisensa Tripolin esimerkkiä vaan jättäytyivät sotatoimien ulkopuolelle. Jefferssonin kabinetti ei yrittänyt mitenkään liehitellä Jussuf Karamanlista tai välttää sotaa. Pasha Karamanlis ja hänen barbaarihallintonsa harjoitti petollisia sopimuksia ja laskelmoivaa vihanpitoa normaalimenettelynään. Omalla tahollaan Eurooppa oli saanut tottua jyrkkiin julistuksiin, kidnappauksiin ja terroriin. Mutta Amerikan veri oli yhä viileä näykkimis-sodan jäljiltä, niin Washingtonissa kuin Välimeren alueen konsulaateissakin. Myös Norfolkin laivastoaseman alukset olivat sopimattomia barbaarirannikon operaatioihin. Amiraali Eaton oli voimakkaasti varoittanut että jos Yhdysvallat myöntyy Tripolin pashan vaatimuksiin, se voi maksaa tuplasti Tunisissa ja sitten Algeria pistää vielä paremmaksi kuin Tripoli ja Tunisia. Sota oli väistämätön. ”Jos Yhdysvallat haluaa vapaata kaupankäyntiä Välimerellä sen täytyy puolustaa sitä: Ei ole vaihtoehtoja. Ryövärien levoton meininki ei voi jäädä nujertamatta”, Eaton evästi. Laivastoministeri Smith suositteli että sotalaivat vetäisivät mastoon väärän väriset liput harhauttamaan vihollista luulemaan niitä puolueettomiksi aluksiksi, jolloin ne pääsevät riisumaan piraatit aseista. Se ”antaisi oivan tilaisuuden rangaista heitä”.

Presidentti Jefferson lähetti pienen laivasto-osaston Välimerelle suojelemaan amerikkalaisia aluksia ja heidän kansalaisiaan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan. Vaikka Kongressi ei milloinkaan äänestänyt muodollisesta sodanjulistuksesta, se vahvisti presidentin ohjeet laivaston komentajalle muodostaa laivue ja lähettää se miehistöineen ongelma-alueelle, ja vallata siellä kaikki pashan alukset lasteineen. Sekä ”suorittaa kaikki sellaiset varotoimet ja vihollisuudet, mitkä sotatila edellyttää”. Presidentin evästys laivueelle oli: ”Suojaa – saarra – taistele!”

Myöhemmin seuraavana vuonna 1802 presidentti Jefferson haluten virallistaa sotatoimet Tripoliksen alueella, esitti ja kongressi hyväksyi ”lain Yhdysvaltain kauppalaivaston ja merimiesten suojelusta Tripolin alueen merirosvoja vastaan”, millä presidentille myönnettiin valtuudet ”ottaa palvelukseen Yhdysvaltain aselaivastoa siinä mitassa kuin on oikeutettua edellyttää… kauppalaivaston ja merimiesten suojelemiseksi Atlantin valtameren , Välimeren ja niihin rajoittuvien merien alueella”. (Thomas Jefferson Papers).
*
Sodan katsotaan alkaneen vihollislaivastojen asettuessa lähtöasemiinsa Tripolon sataman ulkopuolelle 10.6.1801. Taistelutoiminta Tripolin satamassa käynnistyi ensikerran 1.8.1801. Yhdysvaltain sotalaivaston kuunari (slooppi) USS Enterprisella oli vastassaan amiraali Rais Mahomet Rousin – joka itse asiassa oli entinen skottilainen venemies Peter Lisle, joka uuden henkilöllisyyden omaksuneena oli antautunut pashan palvelukseen - komentamat Tripolin ja Maltan merivoimat. Luutnantti Andrew Sterettin komentamassa kuunari Enterprisessä oli 90 miehen miehistö ja 12 tykkiä. Kyseessä oli yhden ”kissan leikki useiden hiirien kanssa”. Enterprise tuhosi tripolilaisten merirosvojen 80-miehisen, kaksimastoisen ja 14-tykkisen Tripoli-aluksen ”raivokkaassa mutta yksipuolisessa” taistelussa. Vaikka Tripolilla oli puolellaan raskaan tulen ylivoima, Enterprise sai edun suuremman miehistönsä, meritaistelukokemuksensa sekä yllätyksellisen tulenavauksen myötä. Tripolin miehistö oli tottunut ajamaan parras-parrasta vasten ja sitten käyrine miekkoineen valtaamaan vihollisaluksen. USS Enterprise ei menettänyt ainuttakaan miestä, eikä kukaan myöskään haavoittunut. Tripolitaanien menetykset: 30 taistelussa kaatunutta ja 30 haavoittunutta, myös komentaja Rous haavoittui.

Yleisesti ottaen merirosvojen alukset oli kevytrakenteisia, täysin nopeutta silmälläpitäen suunniteltuja. Niiden kun oli määrä ajaa kiinni kauppalaivat, eikä niissä ollut raskasta tulivoimaa. Niiden sopivuus veriseen tulitaisteluun oli vähäinen, eivätkä ne sellaisiin tahtoneet antautuakaan, vaan sotalaivan kohdatessaan pyrkivät oitis pakosalle. Lisäksi on huomioitava, että piraattialusten miehet saivat provisionsa kauppalaivojen ryöstelystä, joten heidän mielenkiintonsa kohdistui varsin yksipuolisesti niihin. Yhdysvallat puolestaan sai apuja Britannialta, joka salli Amerikan laivaston käyttää hyväkseen Gibraltarin rakenteita. Tervetulleen avun Yhdysvaltain laivasto sai Euroopan maiden pyrkiessä kukistamaan merirosvojen toiminta. Lisäksi Sisilian kuningaskunta ja muut Italian kaupunkivaltiot auttoivat amerikkalaisia vuokraamalla matalapohjaisia veneitä, jotka sopivat rannikko-operaarioihin paremmin kuin Yhdysvaltain syvänmeren laivat (Blue Water Navy).

Ruotsin osalta saarto kuumeni taistelutoimiksi 11.4.1802. Samanaikaisesti yksi rannikkolaiva ja neljä pienempää alusta yritti murtaa saarron pyrkimällä satamaan pohjoisesta ja lännestä. Fröja pakotti rannikkolaivan pysähtymään ja aliluutnantti Nordenskiöldin komentamat 18-miehiset laivaveneet menivät tarkastamaan tilannetta. Kolme piraattien venettä ahdisteli samalla ruotsalaisvenettä, jonka miehistö rantautui ja asettui tuliasemiin. Tilanne äityi tulitaisteluksi. Vihollinen rantautui myös ja ainakin puolella heistä oli musketit ja olipa eräitä ratsumiehiäkin. Nordenskiöld piti heidät etäällä väkipyssyjen tulella mutta paikallisia ryöppysi aina vain lisää, niin että lopulta heitä oli siellä satoja. Laivaveneet saivat lukuisia osumia ja merisotamies N:o 142 Gerst sai osuman käteensä. Kaksi venettä menetettiin. Fröjan lokikirja kertoo, että jokunen paikallinen oli saanut osuman tulituksessa, mutta linja oli pitänyt.

Todellisuudessa Ruotsalaisten vetäytyminen oli huomattavasti dramaattisempi ja vähemmän järjestäytynyt kuin ruotsalaisten oma raportti antaa ymmärtää. Kaksi väkipyssyä, pistooli ja kaksi miekkaa ilman tuppea oli menetetty livohkaan lähdettäessä. Taistelun riehuessa fregatti Fröja pidätti rannikkolaivan, joka oli lastattu ruokatavaroilla, ja joka oli vahvasti miehitetty ja aseistettu. Kapteenilla ei ollut passia eikä muitakaan asiakirjoja esittää, ja niin se lähetettiin Maltalle jatkotutkimuksiin. Parilla matkustajalla sen sijaan matkustusasiakirjat olivat kunnossa ja heidän sallittiin tutkimusten jälkeen jatkaa seuraavana päivänä toisella laivalla määränpäähänsä. Kiinninapattu priki oli lastattu ruokaruukuilla (58 suurta ruukkua, yksi särkynyt jne.) ja se tyhjennettiin ennen kuin päästettiin eteenpäin. Valvojiksi aluksen määrättiin aliluutnantti Armfelt, 9 miestä ja laivapoika. Merellä alus joutui myrskyjen kouriin. Tripolista itään, Cyrenaikan lahdella uhkasivat haverit, ja laiva menetti enimmät purjeensa, jonka vuoksi Armfelt päätti turvautua Benghazin satamaan. Tripolin palkkasoturit olivat ankkurissa sataman edustalla ja viipymättä ne valtasivat laivan ja vangitsivat ruotsalaiset. Rannikkolaiva sai samassa vanhan miehistönsä, joka kapteenin lausunnon mukaan oli tunisialainen. Tunisian kaupunkiruhtinas käytti tilannetta hyväkseen kiristääkseen ruotsalaisilta ruhtinaalliset lunnaat, 50.000 pesoa, mystisesti kadonneesta lastista. Ruotsalaisia ei haluttanut maksaa, mutta kun tunisialaiset uhkasivat kaapata ruotsalaisen laivan, kenraaliamiraali Cederström suostui maksamaan 9.750 peson lunnaat.

Hieman myöhemmin kun Fröja ajoi takaa merirosvoja toivoen niiden olevan tripoliaaneja, se totesi näiden olevan tunisialaisia ja tapaus oli omiaan raivostuttamaan nämä. Episodin tapahtuessa Fröjalla oli perässään pari kiinniotettua alusta hinauksessaan.

Joitain päiviä 11.4.1802 jälkeen Tripolin tykkivene teki lyhyen rynnäkön ja ampui tykeillään Fröjaa. Tämä vastasi yhdellä täyslaidallisella ja yritti houkutella tykkiveneen rannikkotykistön kantaman ulkopuolelle siinä kuitenkaan onnistumatta.

Myöhemmin tripolilaiset yrittivät väijytystä. Kaksi venettä oli tupaten täynnä mamelukeja, sekä luopioita jotka pysyttelivät veneen pohjalla piilossa. Sotasuunnitelmana oli houkutella Ruotsin tai Amerikan fregatti veneiden lähelle, ja kylkeen päästyään tarkoitus oli kavuta parrasta ylös ja valloittaa äkkirynnäköllä laiva. Mutta fregatit eivät noudattaneet käsikirjoitusta, vaan avasivat oitis tulen veneitä kohti ja pakottivat ne vetäytymään maihin.

Ruotsin konsulin raportin mukaan sotilaat ampuivat joitakin kanuunankuulia kohden kaupunkia, korvike-saaliina, sekä osoittamaan että kaikki he ovat tulleet merisairaiksi taisteluista. Napoleon Series Archive 2004 –tiedoston mukaan tämä oli viimeinen toimenpide ruotsalais-tripolilaisessa sodassa.

Pasha Jussuf Karamanli esiintyi linnoitusten pommitusten jälkeen uhkaavasti ja osoittaen kaikin tavoin oman ja maansa kunnianarvoisuuden. Ruotsalaisten panttivankien joukossa olevat perämiehet määrättiin valmistamaan erityiset paidat. Heillä ei ollut aseita, mutta heidät kostutettiin tervaan, ja annosta täydennettiin rikillä. Jussuf varoitti, että jos ruotsalainen laivasto sytyttää ainuttakaan laivaa tuleen Tripolin satamassa (tai pommittaa Tripolia), kapteeni ja kaikki panttivangit puetaan tuollaisiin krematorio-paitoihin ja sytytetään tuleen.

27.4.1802 neuvottelut jälleen kerran avattiin ja pasha lähetti Fröjalle lahjana lehmän, lampaita ja hedelmiä. Vastalahjana laivalta lähetettiin öljyä. Pian laivalle saapui lasku särkyneestä ruukusta valuneesta öljystä. Ruotsalaiset väittivät kivenkovaan että kaikki heidän ruukkunsa olivat särkyneet kuljetuksen aikana ja kieltäytyivät maksamasta.

Neuvottelut etenivät näissä olosuhteissa vitkaan, eikä ruotsalais-amerikkalainen saarto ollut järin tehokas. Laivoja lipui sisään ja ulos Tripolin satamassa, ja Tanskan ja Alankomaiden kauppalaivat seilasivat saarron läpi tarkoituksenaan maksaa pashalle tämän vaatimat lunnaat. Niinpä Jussuf Karamanli otti rahansa, ja sangen loogisesti kysyi ruotsalaisilta, miksi hän tyytyisi Ruotsilta vähempiin taksoihin kuin noilta kahdelta, jotka eivät ryhtyneet mihinkään vihollisuuksiin.

Merkittävin Tripolin ensimmäisen sodan taistelu käytiin 16. toukokuuta 1802. Siihen osallistui Yhdysvaltain 32-tykkinen fregatti USS Boston, komentajanaan kapteeni Daniel McNeill, sekä kaksi Ruotsin fregattia, komentajanaan kenraaliamiraali Rudolf Cederström (vert. yllä Napoleon Series Archive). Vastassa oli Tripolin merirosvojen 7 alusta ja näitä rannikolta tukevat tykistöpatterit. Ruotsalais-amerikkalaiset sotavoimat saivat saarrettua tripolitaanit estäen laivojen lähdön ja saapumisen satamaan. Välillä yhteys niiden ja vihollisen välillä katkesi. Yhtynyt länsilaivasto tuhosi tripolilaisen eskaaderin samoin kuin sataman linnakkeet ennen kuin vetäytyi ja asettui jälleen saartorenkaaksi.

Liittoutuneet onnistuivat vaurioittamaan yhtä tripoliaanien alusta ja pakottamaan sen rantaan. Kuusi muuta piraattilaivaa rynnäköi satamasta yrittäen ryhtyä suojaamaan tätä. Ruotsalais-amerikkalaiset fregatit onnistuivat estämään niiden yrityksen, kunnes muuan alus lähestyi satamaa avomereltä. Ruotsalaiset alkoivat tulittaa tykeillään sataman varustuksia samaan aikaan kun Boston lähti saapuvaa laivaa vastaan. Tämä käänne antoi merirosvoille uuden tilaisuuden mennä auttamaan rantaan ajautunutta alusta. Kohta Boston havaitsi, että avomereltä lähestyvä alus olikin yksi Ruotsin fragateista. Havaittuaan virheensä kapteeni McNeill käänsi laivansa ympäri ja kohtasi uudestaan tripolilaiset alukset. Hän suuntasi useita täyslaidallisia niitä vastaan ja vaurioitti useita aluksia. Taistelu päättyessä ruotsalaisten kolme fregattia asettui jälleen saarrostusasemiinsa tuhottuaan lukuisia viholliskaljaaseja, mutta saamatta itse vähäisimpiäkään vaurioita. Tämän taistelukuvauksen olen lukenut englanninkielisestä Wikipediasta. Yhdysvaltain Meriministeriön Merihistoriallisen keskuksen ylläpitämien nettisivujen (Naval History & Heritage Command; Diktionary of American Naval Fighting Ships) kertomus 16.5.1802 tapahtumista on lakonisempi:

Fregatti Boston laskettiin vesille kotikaupunkinsa Bostonin telakalla 20.5.1799. Boston kunnostettiin sen nimikkosatamassa kesän ja syksyn 1801 aikana. Se lähti New Yorkista yli Atlantin marras-joulukuussa 1801 ja saapui Malagan kautta Ranskaan, Tolounin satamaan 19.1.1802 ja johti sitten Tripolin saarrostustoimia.

Boston viipyi Tripolissa enimmän Välimerellä oloaikansa. Se lähti sieltä vain käydäkseen Maltalla sekä joitakin kertoja kauppa-alusten saattotehtävissään. Se ei näytä tehneen vihollisalusten kaappauksia ja sillä oli vain vähäisiä yhteenottoja Tripolin piraattien kanssa. Ainut rekisteröity yhteenotto fregatti Bostonin ja merirosvojen välillä tapahtui 16.5.1802. Boston jahtasi pientä vihollisalusta matalikolle, minne se itse ei voinut seurata. Kun Amerikan fregatti kääntyi syvemmille vesille, kuusi Tripolin tykkivenettä tuli ulos satamasta ja alkoi avustaa karille ajanutta alusta. Vaikka tämä aluksi torjuttiin Bostonin ja Ruotsin fregattien toimesta, ne lopulta pääsivät päämääränsä jälleen kerran, kun Ruotsit keskittyivät ampumaan tykeillään rannikkopattereita, ja Boston antoi niille tilaisuuden mennessään ruotsalaiseksi fregatiksi paljastunutta avomereltä saapuvaa alusta vastaan. Palattuaan harharetkeltään Boston ajoi niin lähelle rantaa kuin mahdollista ja laukaisi neljä täyslaidallista merirosvojen tykkiveneitä kohti, aiheuttaen tuhoa ja kuolonuhreja Tripolitaneille, saamatta vähän tai ei lainkaan tulta vastaansa. Boston jatkoi palveluaan Välimerellä alkusyksyyn saakka kunnes se komennettiin kotisatamaan. Se saapui Washingtoniin 27.10.1802. Se kunnostettiin perusteellisesti Washingtonin telakalla ja palasi palvelukseen, jossa se jatkoi aina elokuuhun 1814, jolloin se tuhoutui tulipalossa, joka hävitti koko telakan – vain vähää ennen kuin britit saapuivat kaupungin edustalle.

Taistelun sotilaallinen saldo: liittoutuneilla ei menetyksiä. Tripolin laivastosta yksi alus ajoi karille, tuntematon määrä aluksia tuhoutui, rannikkopatteristot kärsivät vaurioita ja Tripolin kaupunki samoin. Tripolin laivasto suljettiin satamaan haavojaan nuolemaan.

Taistelun, tuon kohtuullisen tuloksettoman kissa-hiiri –leikin poliittinen saldo: Tripolin pasha Karamanlisin kerrotaan palatsissaan ”säteilleen muhevaa hyväntuulisuutta” aina kun saarto tuli puheeksi. Ruotsalaiset tulivat näkemään tehottoman sodankäyntinsä hintalapun lokakuussa 1802. Rauhan hinta nousi korkeaksi.

Kapteeni McNeillin jättäessä Tripolin tammikuussa 1803, hän raportoi neljän Ruotsin fregatin yhä jääneen ylläpitämään Tripolin sataman saartoa. Hän oli ruotsalaisalusten kanssa jahdannut piraattien aluksia yrittäen saartaa ja tuhota ne, mutta heikoin tuloksin, koska Ruotsin alukset olivat melko kookkaita ja kömpelöitä vikkeliä tripoliaanien kaljaaseja vastaan, jotka syöksähtelivät sisään ja ulos satamasta kuin tyhjää vain ja tarvittaessa vielä puikkelehtivat suojaan matalikoille, jonne ruotsikkojen fregateilla ei ollut asiaa.
*

Samaan aikaan kun taistelut riehuivat Tripolin tietämillä, sekä Ruotsi että Yhdysvallat jatkoivat neuvotteluja pasha Karamanlin kanssa. Ruotsin palaverit tuottivat ensimmäisenä tulosta. Niitä vauhditti Napoleonin lähettilään, ranskalaisen eversti Sebastianin apu. Ruotsi solmi Tripolin kanssa rauhan Tripolissa 2.10.1802.

Rauha Tripolin kanssa oli yksi kalleimmista, minkä Ruotsi ikinä on tehnyt. Tripolin satamakonttorin tilien mukaan rauhansopimuksen hinta oli 650.000 riikintaaleria, joka olennaisella tavalla nosti Ruotsin eteläisten vesien laivaston suojelumaksuja. Silti Jussuf oli tinkinyt hieman alkuperäisistä vaatimuksistaan. Lisäksi Ruotsi joutui maksamaan muhevat lunnaat vapautettavista ruotsalaisvangeista, joita oli 137 merimiestä. Heidät toimitettiin ruotsalaisille fregateille. Monet heistä olivat hyvin nuoria laivapoikia, teini-ikäisiä ja vieläkin nuorempia, kuten Nils Vennerberg, Zacharias Åhman ja Lars Petter Gustafsson. Eräs nuorista, merisotamies N:o 37, Abraham Gillberg, Etelä-Roslagin venemieskomppaniasta, kieltäytyi vapautuksesta. Hän kuului viimeiseen satsiin, joka saman vuoden toukokuussa lähetettiin Ruotsiin. Ilmeisesti kaiken toivon kotiin pääsystä menettäneenä hän halusi jäädä Tripoliin. Rullissa lukee hänestä: ”Ottanut vastaan Muhamettilaista opetusta, tullut Turkkiin 24. heinäkuuta”, minkä vuoksi hän sai jäädä ja kenties juuri hänestä tuli vaaleiden ja sinisilmäisten libyalaisten kantaisä. Tämä viimemainittu kommentti on sitaatti ruotsalaisesta historiikista. - Viimeinen Tripolin rauhansopimuksen nojalla vapautettu ruotsalainen merisotilas oli 20. toukokuuta 1803 vapautetut ”Baron Armfeltin” medelstyrmannen Forsman, kahdeksan venemiestä ja laivapoikaa tuotiin piraattien toimesta Tripoliin.

Läheskään kaikki panttivangeiksi kaapatut ruotsalaiset eivät selviytyneet hengissä. Ruotsalaiset upseerit tunnistivat neljä kuollutta orjaa ruotsalaisiksi sotilaiksi.

Lopullinen vankienvaihto ei toteutunut ennen kuin huhtikuussa 1803, sillä fregatit joutuivat odottamaan käteistä rahaa Livornossa. Talven aikana ainakin 9 merisotilasta kuoli fregateilla.

Tripolin pasha Karamanli jatkoi saartosotaa Yhdysvaltojen kanssa. Kerran eräs sardinialainen vene tunkeutui Tripolin satamaan ja onnistui polttamaan Tripolin laivaston. Joitakin vuosia myöhemmin neopolitanilainen (lue: Napolin) laivasto hyökkäsi sinne ja tuhosi jälleen Tripolin laivaston. Pashan vastaus oli rakentaa uusi rannikkolinnoitus satamaan. Tykit ja ruuti linnakkeeseen tulivat Ruotsista ja Tanskasta lahjoituksena.

Viimeinen merirosvolahjus Ruotsilta maksettiin Marokossa vuonan 1845 Kaikkiaan kohosi Ruotsin hallituksen 150 vuoden aikana maksamien lunnaiden ja pakko-otettujen tavaroiden arvo useisiin satoihin miljooniin kruunuihin.
*

Eikä ollut lainkaan yllättävää että terrorismin vastaisen sodan kumppanin, Yhdysvaltain, kommentit Ruotsin 1802 solmimasta rauhasta olivat vähemmän innostuneita. Yhdysvaltain ulkoministeri James Madison, josta myöhemmin tuli presidentti, kuvasi Ruotsin sopimusta vähemmän kunnioittavasti (dishonourable). Eurooppalainen asekumppani – ja samalla Yhdysvaltain sotalaivaston välimerellisen läsnäolon tärkein viikunanlehti – oli livistänyt rintamasta.

Yhdysvallat jatkoi terrorismin vastaista sotaansa vielä kolme vuotta. Sodan kustannukset Amerikalle muodostuivat korkeiksi, mutta sota päättyi menestyksellisesti. Yhdysvaltain ja Tripolin välinen rauha solmittiin Tripolissa 4.6.1805. Sen olennainen tulos oli: Yhdysvallat vapautui velvollisuudesta toimittaa lahjuksia Tripolille.

Ensimmäisen barbaarirannikon sodan kustannukset Yhdysvaltain Laivaston budjetissa kohosivat sotavuosina Ravi Rikhyen artikkelin mukaan seuraaviin lukemiin:
1801; 2,1 miljoonaa $
1802; 0,9 miljoonaa $
1803; 1.1 miljoonaa $
1804; 1,2 miljoonaa $
1805; 1,6 miljoonaa $

Sodan edellä maksettuihin noin 2 miljoonan $:n suuruisiin vuosittaisiin lunnas- ja lahjomamaksuihin verrattuna voidaan arvioida Kongressin hankkineen panostuksilleen US Navyyn varsin muhkeat korot.

Yhdysvaltain laivaston miehistöllä oli kauttaaltaan voimassa yhden vuoden rykrytointisopimukset. Tämä aiheutti koko Välimeren taisteluosaston täydelliset vaihdot vuosittain; sekä miehet että laivat vaihdettiin. Omalta osaltaan tämä rotaatio heikensi koko operaation toiminnan tehokkuutta, kuten amiraali Cederström karvaasti jo kättelyssä 1801 oli joutunut toteamaan.

Paavi Pius VII loihe lausumaan tämän ensimmäisen muslimien harjoittamaa terroria vastaan käydyn torjuntasodan tuloksista:

”Siinä sodassa Yhdysvallat liittolaisineen saavutti muslimien vastaisessa taistelussa enemmän tuloksia, kuin koko kristikunta tuhannessa vuodessa”.

Ruotsi on oikeutettu ottamaan oman osansa tästä katolisen kirkon päämiehen suitsutuksesta, ja kenties myös ne muutamat suomalaiset merimiehet, jotka kuuluivat ruotsalaiseen sotalaivastoon Välimeren otteluissa. Niin epäsuorat kuin tunnustuksen sanat ovatkin, ei sellaisia ole sen jälkeen paavin suusta kuultu kun Ruotsi oli ryhtynyt 1523 valapatoksi, Lutheruksen uskoon kääntyessään.
*

Yhdysvaltojen laivaston esikunnan laskelmien mukaan USA:n riveissä tähän ”Ensimmäiseen barbaarisotaan” otti osaa kaikkiaan 7 laivaa ja 8 merivoimien alusta [USS Argus, Chesapeake, Constellation, Vonstitution, Enterprise, Intrepid, Philadelphia ja Syren, ylipäällikkönään kommodore Edward Preble] komennossaan yhteensä noin 500 miestä sekä kreikkalaisia ja arabialaisia palkkasotureita. US Navyn kokonaisvahvuus tuolloin oli 5.400 miestä mukaan lukien merijalkaväen joukot. Ruotsin puolesta taisteli 3 fregattia. Vastassaan niillä oli noin 4.000 Tripolin pashan Jussuf Karamanlin johdon alaista ottomaanien imperiumin merirosvoa ja sotilasta. Menetykset jakautuivat seuraavasti: US Navy 31 KIA ja 54 WIA sekä Marines (merijalkaväki) 4 KIA ja 10 WIA. Näin ollen Yhdysvallat menetti yhteensä 35 miestä kaatuneina ja 64 haavoittuneena. Sen sotajoukoissa taistelleiden kreikkalaisten ja arabialaisten palkkasoturien kaatuneita ja haavoittuneita ei ole tilastoitu. Tripolilaisten joukkojen kokonaisvahvuudeksi USA:n arkistot arvioivat eri kohdissa joko 10.000 tai 25.000 miestä. Tripolitaniot menettivät arviolta 800 kaatuneena ja 1.200 haavoittuneena merirosvojahdissa, Tripolin piirityksessä sekä Dernen kaupungin maataisteluissa. Vähän ennen sodan päättymistä tripolilaisten onnistui vallata Yhdysvaltain suurin alus, fregatti The Philadelphia, ja ottaa noin 300 amerikkalaista merimiestä panttivangeiksi. Amiraali Stephen Decatur tuhosi fregatin, jottei Tripoli kykenisi käyttämään sitä sotatoimissa hyväkseen. Tätä tekoa amiraali Nelson kutsui aikansa rohkeimmaksi merisodan teoksi, ja Decaturista tuli Yhdysvaltain suurin merellinen sankari. Tripolin saarto ja pommitukset tuottivat lopulta tulosta: osapuolet päätyivät 1805 rauhansopimukseen, jonka myötä pasha suostui vapauttamaan amerikkalaiset pankkivangit, ja USA puolestaan maksoi hänelle 60.000 $.

Tripolin rauha ei ratkaissut Yhdysvaltain ongelmia Välimeren kaupankäynnissä, mutta se selkeytti koko maailmalle Amerikan tulevan roolin maailmanpolitiikassa. He olivat luoneet hallinnon, joka oli kykenevä pitämään puoliaan despoottien ”calamityjä” [asevoimaa käyttäviä psykopaatteja] vastaan, ja samalla aikaa avanneet uuden mantereenmittaisen imperiumin, jolla oli oleva merkityksensä jatkossakin. Islamin aave oli rokottanut Amerikan vihamielistä uskontoa ja poliittista suvaitsemattomuutta vastaan. Mutta oliko tuolla rokotuksella pysyviä vaikutuksia?

Niinkuin tavallisestikin, eri lähteiden numerot vaihtelevat suuresti. Wars of the World –sivustot kertovat Yhdysvaltain taistelujoukkojen kokonaisvahvuudeksi Tripolin sodissa 1801-1805 yhteensä 25.000 miestä ja tappioiksi 5.000 miestä, ja Tripolin taisteluvahvuudeksi 10.000 ja menetyksiksi 2.000 miestä.

Ruotsalaisten joukoissa Tripolin ja Dernen taistelutoimien aikana palvelleiden määrää – yhtä vähän kuin heidän joukossaan häärineiden suomalaisten miesten lukua – en ole vielä toistaiseksi pystynyt selvittämään. Samoin Ruotsin kuninkaallisen laivaston kaatuneiden ja haavoittuneiden luku on tuntematon. Ehkä sekin jostain löytyy kun tutkimus etenee. Siitä päätellen, että ruotsalaiset lähteet melko visusti välttelevät mainitsemasta mitään sen suuntaisia lukuja, voisi päätellä, että kovin suuria menetykset eivät olleet.

1800-luvun alkuvuosina fregatin taisteluvahvuuteen kuului 80-90 miestä. Ruotsin neljän fregatin armada käsitti tämän mukaan noin 320-360 miestä. Lisäksi tuli tukialusten miehistöt reserveineen. Se nostanee ruotsalais-suomalaisen laivastoväen summan lähes tuhannen miehen luokkaan. Ruotsalaisilla epäilemättä oli omat paikallisista merenkyntäjistä kootut palkkasoturinsa, kenties 2.000 – 5.000 hurjimusta.

Sotahistorian – ja vähän muunkin historian – tutkija kohtaa ennemmin tai myöhemmin karun tosiasian: Yhdysvaltain ja Englannin historialliset arkistot, ja jopa edesmenneen Neuvostoliiton arkistot ovat paremmin, helpommin ja tehokkaammin suomalaisen tutkijan käytettävissä kuin Ruotsin ja Suomen vastaavat valtiolliset arkistot. Tämä seikka ei voi olla näkymättä tämän(kään) tutkielman lähdeluettelossa ja tietenkin nimenomaan sisällössä. Siinä missä kohtalaisen pienellä vaivalla saan USA:sta kotikoneellani kaiveltua Yhdysvaltain laivaston ja merijalkaväen joukoissa Tripolin sodissa palvelleet miehet, eikä ainoastaan lukumäärineen, vaan nimineen kaikkineen, viimeiseenkin messipoikaan asti, en ole intensiivisestä, joskin lyhyehköstä, ponnistelustani huolimatta päässyt samojen tietojen lähteille Ruotsin arkistoista. Kenties en vain ole osannut etsiä.

Se, mikä eniten jää tässä vaiheessa tutkijaa karvastelemaan on se, että en onnistunut selvittämään keskeistä tämän tutkielman tutkimustehtävää:

Montako suomalaista osallistui kuningas Kustaa IV Afolfin Tripolin sotaretkelle 1801-1802, ja keitä he olivat, mistä tulivat, mitä tekivät ja mihin menivät?
*

1800-luvun alkuvuosien sekavaa maailmantilannetta kuvastakoon omalta osaltaan se, että saman aikaisesti kun Ruotsi taisteli Yhdysvaltain asekumppanina piraattisodassa Välimerellä, se joutui Britannian kuninkaallisen laivaston hyökkäysten kohteeksi. Sen seurauksena Ruotsin kuninkaallisen laivaston alus, fregatti Ulla Fersen, joka oli laskettu vesille 1789 ja palvellut menestyksellisesti Kustaan sodassa Venäjää vastaan 1788-1790 eritoten Räävelin edustan taistelussa, joutui brittiläisen aluksen tuhoamaksi peräti kahdesti, nimittäin 1796 ja sitten uudelleen, juuri Tripolin taistojen vuonna 1801. Silloin, tarkkaan sanottuna 16.3.1801 britti-fregatti Dryad palasi Irlannista Portsmouhtiin kohtasi fregatti Ulla Fersenin ja 10 minuutin tulituksen jälkeen viimemainittu antautui briteille. Taistelussa kaatui 7 ruotsalaista ja 14 haavoittui. HSMB Ulla Fersen onnistuttiin kummallakin kerralla palauttamaan kotitelakalle, jossa se korjattiin ennalleen. Lopullisen kohtalonsa Ulla Fersen -alus tapasi myrskyssä avomerellä vuonna 1807.

Hieman otteita Yhdysvaltain diplomaattipostista Tripolin suunnalta 1802:

Yhdysvaltain Gibraltarin konsuli John Gavino kirjoitti ulkoministerilleen 11.1.1802: ”Juuri Malagasta saamani tiedon mukaan on amiraali Cederström neljän fregatin voimin saapunut Malagaan ja Ruotsin kuninkaan käskystä hän neuvottelee ja osallistuu kommodori Dalen johtamaan Tripolin operaatioon”.

Yhdysvaltain konsulaatin kirje Tangerista, 20.2.1802:
”Joitakin päiviä sitten [Tangerin] kuvernööri anoi Ruotsin konsulilta ja minulta, Hänen [Britannian] Majesteettinsa nimeen, passia hänelle, jolloin vakuutimme hänelle, että ei ollut vallassamme myöntää sitä Tripolissa vallitsevien olosuhteiden johdosta, mutta lupasimme kirjoittaa asiasta [Ruotsin] amiraali Cederströmille ja [USA:n laivaston komentaja] kommodore Dalelle, kuten sitten teimmekin”.

Yhdysvaltain konsuli James Leander ulkoministerilleen Legnornista 2. heinäkuuta 1802:
”Ruotsin kuningas on esittänyt vastalauseensa [Ruotsin Tripolin konsulin] Mr. Tornquistin laskuihin, jotka päätyivät kahteensataanneljäänkymmeneen tuhanteen dollariin, summaan jonka Tornquist oli luvannut Jussuf Karamanlille, Tripolin pashalle rauhan hintana, ja niinpä hän oli päättänyt tinkiä suorituksesta kaksikymmentä tuhatta dollaria sotatoimin, ja niinpä hän lähetti eskaaderin Tripolia vastaan heti kuin oli ehtinyt sopia toimenpiteistään Ison Britannian kanssa”.

Yhdysvaltain konsuli James Leander ulkoministerilleen Legnornista 15. heinäkuuta 1802:
”´Kymmennellä hetkellä mr. Appleton ja allekirjoittanut ponnistelimme taivutellaksemme nyt [Tripolin] satamaan saapuvien alusten päälliköt redille kunnes jokin fregateistamme tai noista Ruotsin aluksista, ehtisi ottamaan heidät saattueeseensa, mutta tuloksetta; ne olivat kuin eivät olisi ikimaailmassa noteeranneet mitään, aikoivat vain painella perille satamaan, lainkaan tajuamatta riskejä”.

Yhdysvaltain Algerian konsulaatin kiertokirje 26.7.1802, Richard O´Brien:
”Tosiasia on, että merellä, juuri nyt, purjehtii kuusi Tripoliin suuntautuvaa risteilijää; ja vakuutetaan, että Yhdysvaltain fregatit noiden Ruotsin fregattien kanssa on saartanut Tripolin”. Kun tätä vertaa Mr. Nordelingin kirjeessä mainitsemiin tietoihin, näyttää siltä, että merellä oli tuolloin enemmän liikennettä kuin pari kaljaasia, mutta tuskin voin uskoa, että ne pystyisivät välttämään kahden eskaaderin toimia, tai että ne yrittäisivät mitään muuta kuin korkeintaan soutaa veneillä kuin mitkäkin kaleerit.
*
Ruotsin kuningas Kustaa IV nimitti kreivi, meriupseeri Olof Rudolf Cederströmin (1764-1833), joka oli kunnostautunut Kustaan sodassa 1790 Tallinnan ja Ruotsinsalmen taisteluissa, kontra-amiraaliksi 9.4.1801 ja lähetti hänet Välimerelle nujertamaan ruotsalaista kauppalaivastoa riivanneet merirosvot. Cederström oli 1798 johtanut Ruotsin kuninkaallisen laivaston taisteluosastoa Pohjanmerellä sen iskiessä brittiläisten merirosvojen kimppuun. Hän kohtasi 7.8.1798 kaksi brittiläistä sota-alusta, raskaasti aseistetut HMS Busyn ja Speedwellin. Cederströmin ei auttanut kuin antautua niille, ja hänelle luettiin rankat syytökset saarron murtamisesta ja kiellettyjen tavaroiden laivaamisesta brittien saartamiin satamiin. Brittiläinen merioikeus laski hänet lopulta vapaalle, ja hänet kutsuttiin takaisin Ruotsiin, jossa hän luultavastikin käskyjä ylenkatsottuaan pidätettiin ja teljettiin vankilaan. Oikeudessa hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Hän sai armahduksen vähää ennen kuin teloitustuomio oli määrä panna täytäntöön Karlskronan linnoituksen teloituspaikalla. Pian hänen kykyjään kuitenkin tarvittiin kuninkaan palveluksessa.

Cederströmin eskaaderin, laivasto-osaston kokonaisvahvuus tällä sotaretkellä oli Nordisk familjebok´in mukaan viisi fregattia ja kolme prikiä.
*

Vuonna 1805 Tripolin rauhansopimukseen päättynyt ensimmäinen barbaarirannikon/Tripolin sota osoitti, että Yhdysvallat kykenee käymään menestyksellisesti sotaa kaukana kotimaasta, ja että sen asevoimien riveissä pystyvät rinta rinnan taistelemaan niin Georgian kuin New Yorkista syntyisin olevat sotilaat. Yhdysvaltain laivastosta ja merijalkaväestä tuli pysyvä osa Yhdysvaltain hallintokoneistoa ja Yhdysvaltain historiaa, ja 1800-luvun ensimmäinen vuosikymmen toi USA:lle sen ensimmäiset itsenäisyyssodan jälkeiset sotasankarit.

Mutta kaiken kaikkiaan, muslimimerirosvojen muodostama ongelma ei ollut yhdellä sodalla poislakaistu. Jo vuonna 1807 Algerian rantarosvot kaappasivat amerikkalaisia laivoja ja ottivat amerikkalaisia merimiehiä panttivangeiksi. Hämminkiä johti sotaan 1812, ja Yhdysvallat kykeni lopulta Toisessa barbaarirannikon sodassa nujertaa häiriköt. Kommodorien William Bainbridge ja Stephen Decatur meritaisteluissa saavuttamat voitot johtivat rauhansopimukseen, joka päätti kaikkein räikeimmän korruption Välimeren rannikoilla.

Tripolin merialueen sotien muistomerkki (The Tripoli Monument) on Yhdysvaltojen vanhin sotilaallinen muistomerkki. Se on pystytetty Ensimmäisen Barbaarirannikon sodan (Tripolin sodan) sankarien muistoksi. Muistomerkki on veistetty Carraran marmorista Italiassa 1806 ja se tunnetaan alkujaan Laivaston monumenttina. Se tuotiin USA:an Tripolin taisteluihin osallistuneen USS Constitutionin (”Old Ironside”) partaaseen sidottuna painolastina ja pystytettiin alkujaan Washingtonin Laivastoaseman edustalle, josta se on sittemmin siirretty Capitoliumin läntiselle terassille ja lopulta vuonna 1860 Yhdysvaltain Laivastoakatemiaan Annapolisiin, Marylandissa. Sekä Tripolin merisodan muistomerkki että sota lähtökohtineen ja sodanpäämäärinen muodostaa olennaisen osan yhdysvaltalaisesta historiallisesta ja kansallisesta mytologiasta. Yhdysvaltain merijalkaväen tunnuslaulun säkeet retkestä ”rannoille Tripolin” mainitsee yhden upseerin ja seitsemän muunarvoista miestä. Monia hienoja tauluja on Tripolin taisteluista maalattu. Arkistotiedot ovat laajat, seikkaperäiset ja kiitettävällä tavalla tutkijoiden ulottuvilla. Merijalkaväen kilvessä miekka mukailee sapelin käyryyttä.

Tripolin sota puhdisti Amerikan luonnetta. Joseph Hanson, jonka kukaan ei tiedä kirjoittaneen elämässään ainuttakaan riviä, kirjoitti eeppisen runon Tripolin sodasta, jossa osoitetaan, miten amerikkalainen merisotilas sai innoituksensa ”oikeudesta ja vapaudesta”, kuvataan ”tyrannimaisen Pashan ryöstelevät laivat” ja vakuutetaan miten ”Atlantin tällä rannalla on ensimmäinen kansa, yhdenvertaisuuden ensimmäinen tyyssija”.

Libyassa vielä nykyinen yksinvaltias Muammar al Gaddafi on julkaissut Tripolin 1801-1805 sodista postimerkin.

(Koska kirjoitelmasta tuli näinkin pitkä, jätän varsin laajan lähdeluettelon tästä pois).

[Kaisa Kylakoski]

Helmikuisessa Vetenskapsradio historia jaksossa Svenska slavar i Nordafrika keskityttiin noihin kidnappauksiin, eikä muistaakseni puhuttu mitään ruotsalaisten agressiivisesta toiminnasta.

[Veikko Huuska]

Ruotsin kaupallinen toiminta Välimeren alueella näyttää olleen varsin huomattavaa tuon ajan olosuhteisiin nähden. He satsasivat tosissaan ulkomaankauppaan ja sen laajentumiseen, minkä osoittaa tuo 1700-luvun jälkipuoliskon todella reipas konsulaattien perustaminen merireitin varrelle.

Itseasiassa arvioisin, että Ruotsi toimi varsin pitkämielisesti epäluotettavien sopimuskumppaniensa kanssa, ennen kuin turvautui "rauhaanpakottamiseen": niin kai tuota 1801 vuoden operaatiota nykytermein nimitettäisiin. Ruotsi samoin kuin Yhdysvallat joutui todella kaivamaan erittäin syvältä taskujaan; yritin löytää joitain suhdelukuja myös Ruotsin osalta, mutten siinä onnistunut. Mutta paljon kertoo jo tuo että Yhdysvaltain liittovaltion budjetista parikymmentä prosenttia meni rosvovaltioiden lunnaisiin!

Sain käytettävissäni olleiden lähdeaineistojen perusteella hieman ristiriitaisen käsityksen Ruotsin toiminnan agressiivisuuden asteesta: eräät taistelukuvaukset osoittavat jonkinlaista improvisaatiota noissa operaatioissa ja taistelutilanteissa. Konsulinrapoiteissa oli melkoista kritiikkiä "saamattomuutta" kohtaan; tällainen kritiikki itse tapahtumien silmästä on varsin ymmärrettävää.

Toisaalta kyse lienee siirtomaasotien ja nykyisten mahtivaltioiden kehitysmaihin suorittamien penetraatioiden yhteydessä havaituista epäsymmetrioista: lännen nyrkeillä on teknologinen etulyöntiasema, mutta vallitsevissa olosuhteissa paikalliset taistelijat soveltavat omia vahvuuksiaan (hidasliikkeidet fragatit vs. nokkelat rannikkojollat ja kaleeripaatit), ja niinpä sotilaallinen lopputulos on enemmän tai vähemmän "nahkapäätös". Ja kun pitävistä rauhansopimuksista tai kaupankäynnin normeista ei kehkeydy pitävää pohjaa toiminnalle, epätyydyttävä tilanne jatkuu. Se kaiketi kävi selväksi, että Afrikan pohjoisrannan pashojen talous rakentui varsin vahvasti merirosvouksen ja erilaisen vasenkätisen liiketoiminnan varaan.
Itselleni tämä ekskursio Tripolinlahden 1800-luvun alkuvuosien tapahtumiin oli varsin antoisa ja mielenkiintoisella tavalla sieltä löysin vahvoja yhtäläisyyksiä nykymaailman menoon.

[Klaus Lindgren]

Kiitos Veikko Huuskalle mainiosta artikkelista. se on todella kiintoisa, mutta siinä on muutama piirre, joihin en voi olla puuttumatta.

]Terrorismin vastaisen sodan 2001 käynnistänyt presidentti Georg W. Bush kuuluu paljon vanhemman perinteen jatkajiin, kuin moni arvaakaan. Vuonna 1776 ylevämielisen itsenäisyysjulistuksen antaneen Yhdysvaltain ensimmäinen sodanjulistuksella käynnistämä sota oli nimenomaan sota terrorismia vastaan. Ja se sota oli ”Barbaarirannikon ensimmäinen sota” eli Tripolin sota eli Välimeren etelärannikon barbaarivaltioiden merirosvousta harjoittaneita joukkoja vastaan suunnattu, ja se käytiin Tripolin satamassa ja sen läheisillä merialueilla viiden vuoden ajan, alkaen vuodesta 1801, tasan 200 vuotta ennen Bushin ”ristiretkeä pahan voimia vastaan”. Yleisesti tuolloin käytetyllä nimityksellä ”barbaarivaltiot” (myös ”barbaarirannikko”) tarkoitettiin Pohjois-Afrikan rannikon muhamettilaisia berberivaltioita Marokko, Algeria, Tunisia ja Tripoli, jotka nimellisesti olivat Ottomaanien valtakunnan dominioita, alusmaita, mutta todellisuudessa ne itse kukin toimivat pitkälti paikallisten rosvoruhtinaiden, pashojen valvonnan alaisina kaupunkivaltioina, ”Välimeren ruoskana”, eläen suuressa määrin meritullien ja merirosvouksien varassa. Suoranaisen ryöstelyn ja tuhoamisen lisäksi rehoitti mitä törkein kiristys, suojelumaksujen rahastus, kidnappaus lunnasvaateineen sekä vangittujen raiskaus, kidutus ja orjaksi otto jatkomarkkinoineen. Pohjolan laivapoikia, pellavapäitä, katosi eri tahoille Ottomaanivaltion uumeniin miehimyspalveluihin, ja nuorimmista gerubeista kuohittiin haaremeihin eunukkeja. Laivoja ryöstettiin, joko koko lasti tai osa, ja vähintäänkin vaadittiin niiltä lunnaita, rahaa, aseita, laivamuonaa eri muodossaan, takiloita etc. Tripolilaisilla, jotka eivät itse enimmäkseen tuottaneet mitään, vaan palvelivat komentoaluksilla ja johtivat tätä iilimato-armeijaa, ei aina ollut asettaa omia miehiä edes omiin laivoihinsa, saati sitten kaapattuihin aluksiin, vaan ne miehitettiin ottomaaneilla, kyproslaisilla ja muilla etelärantojen miehillä. Lisäksi käytettiin yleisesti luopioita, myös ruotsalaisilta ja amerikkalaisilta laivoilta. Tällaiseen toimeen lähteneiden tai alistuneiden ruotsalais-suomalaisten kohtaloista ei liene lähempää tietoa, mutta tiedetään ruotsin kielellä käydyn herjaavaa huutelua Ruotsin laivaston ja tripoliaanien laivojen välillä Tripolin lahdella.

Tämä kappale on valitettavasti niin voimakkaasti värittynyt, ettei se tee mitään oikeutta histroialliselle todellisuudelle. Ensinnäkin Pohjois-Afrikan valtioiden kutsuminen ”barbaarivaltioiksi” on toisaalta kömpelöä kääntämistä, toisaalta lähes tulkoon herjaavaa. Suomen kielessä on jo vanhastaan vähemmän värittynyt termi noille valtioille, ”barbareskivaltiot”. Käyttäkäämme siis sitä. Toiseksi tuo kuvaus barbareskivaltioista ja niiden elämästä vaikuttaa suorastaan vihan värittämältä ja kauheuksilla mässäilevältä ja lisäksi minkä hyvänsä valtion nimittäminen ”iilimatovaltioksi” on herjaavaa. Sellainen ei kuulu asialliseen historiankirjoitukseen eikä oikein mihinkään muuhunkaan asialliseen kirjoittamiseen – sotapropagandassa vastaavanlaista on toki nähty kautta aikojen, mutta emmehän ota sotapropagandaa malliksemme?

Toinen asia, jota tässä muuten niin mainiossa jutussa pahoittelen, on termin ”terrorismi” anakronistinen käyttö. Barbareskivaltiot saivat tosiaan huomattavia tuloja kaappaustoiminnasta ja 1800-luvun alkupuolella useimmat Euroopan valtiot olivatkin tehneet sopimukset näiden valtioiden kanssa siitä, että näiden maiden alukset jätetään rauhaan, tiettyä korvausta vastaan. Hallitusten horjuttamiseen tähtäävästä väkivallasta tai muustakaan Al Qaidan, Punaisten prikaatien tai IRA:n kaltaisten järjestöjen harrastamasta toiminnasta ei sen sijaan ollut kyse, pikemminkin tuo piratismi rinnastuu eurooppalaisten harrastamaan kaappaustoimintaan, joka oli tunnetusti varsin vilkasta (myös orjakaupan alalla eurooppalaiset kunnostautuivat vähintään yhtä paljon kuin pohjoisafrikkalaiset). Yhdysvaltain hallitukselle Jeffersonin sodan rinnastaminen Irakin sotaan ja terrorismin vastaiseen taisteluun on toki ollut oiva propagandavaltti, mutta muuta pohjaa vertauksella terrorismiin ei juuri olekaan. Ei ainakaan, mikäli emme halua kutsua piraattien ja kaapparien toimintaa ylipäätään terrorismiksi, ja silloinhan joutuisimme syyttämään terrorismista myös useimpia eurooppalaisia merivaltoja.

[Veikko Palvo]

Ruotsin kaupallinen toiminta Välimeren alueella näyttää olleen varsin huomattavaa tuon ajan olosuhteisiin nähden. He satsasivat tosissaan ulkomaankauppaan ja sen laajentumiseen, minkä osoittaa tuo 1700-luvun jälkipuoliskon todella reipas konsulaattien perustaminen merireitin varrelle.

Eikö kaapparitoiminta ollut lännessäkin yleisesti hyväksyttyä ja laillista miltei
Krimin / Oolannin sotaan saakka?
Jos Ruotsin kuningas olisi esim. 1801 - 1805 myöntänyt ruotsalaiskaappareille
luvan toimia barbareskirannikolla ja perinyt verot kaappareilta, eikö se olisi ollut tuona aikana täysin hyväksyttyä toimintaa?
Ruotsissa katsottiin kaupankäynti ilmeisestikin kaapparitoimintaa kannattavammaksi.

Ja kuuluihan Libya Osmanien imperiumiinkin tuona aikana, Italian - Turkin sodassa
1911 - 1912 Italia sai Libyan siirtomaakseen ja mm. Tobrukin alueella
kapteeni Mustafa Kemal ( Atatyrk ) voitti italialaiset Nadura Hill´n taistelussa.
Ja
muistaakseni Italia maksoi muutama vuosi sitten Gaddafin Libyalle korvauksia siirtomaa-ajasta, sekä teki suuren ja monivuotisen kauppasopimuksen Libyan kanssa?

Veikko Palvo

[Veikko Huuska]

Barbaarivaltio vs barbareskivaltio

En pitäisi vanhahtavaa barbareskivaltiota kovin hyvänä ilmaisuna nykypäivän suomenkielisessä asiatekstissä, vaikka se esimerkiksi Sadeniemen Nykysuomen sanakirjaan (1961) sisältyykin. Niin tuttu kuin se alan ihmisille onkin, saatta se olla lukijalle yleistajuisen tekstin kyseessä ollessa tarpeettoman harvinainen ilmaus. Sadeniemen mukaan barbaari on sivistymätön, hioutumaton, tavoista tietämätön; raakalainen, julmuri. Barbaarinen taas hioutumaton, sivistymätön, karkea, raaka, törkeä, epäinhimillinen. Ei siis kovinkaan kaukana siitä mitä käyttämäni aineisto antaa aihetta myös asiatekstissä ilmaista kyseisistä 1800-luvun alun Pohjois-Afrikan valtioista. Miksei tällaista ilmaisua voisi käyttää?

Jos barbary/barbarian –kannasta lähteviä ilmaisuja taas aletaan suomentaa, parempi on käyttää joko merirosvovaltio, rosvovaltio, kenties jopa raakalaisvaltio tms. suomeksi tätä tarkoitetta kuvaavia ilmaisuja, tai sitten tyytyä kokonaan muihin muotoiluihin (Välimeren etelärannan valtiot, Pohjois-Afrikan rantavaltiot Välimerellä, tms.). Itse näen asian siten, että kun englanniksi (”toinen kotimainen”) kyseisten valtioiden nimitys asiatekstissä nykyisinkin kuulu ”barbary state” tai "barbary coast", niin sekä niiden suora käännös barbaarivaltiot tai barbaarirannikko että originaali ilmaus (kenties kursivoituna tai muutoin merkattuna) toimivat asiallisina vaihtoehtoina.

Mitä tulee terrori-käsitteeseen, tiedämme bushilaisen retoriikan, mutta en kyllä ymmärrä miten yleismaailmallinen käsite voisi joutua yhden presidentin tai hänen aateryhmänsä omistukseen. Mitä terrorismi on, ihan käsitteenä? Sanakirjasta luntattuna: pelkoa herättävä, väkivaltaisia keinoja käyttävä, sorto, pakkovalta, hirmuvalta, (poliittinen) väkivalta. Kautta maailman sivun on käyty sotia sortoa, pakkovaltaa, hirmuvaltaa ja väkivaltaa vastaan – niin poliittista kuin muutakin väkivaltaa. Vallankäyttö on tunnetusti moninaista, yksi sen nykyäänkin näkyvimmistä muodoista on mielen ja mielikuvien hallinta. Ja sehän tapahtuu kielellä ja käsitteillä; symbolifunktioilla. Jokainen vallanpitäjä luo omat käsitteensä ja iskulauseensa, sloganinsa kulloiseenkin tilanteeseen. Mikäli suosiolla luovutamme keskeisiä toiminnan ja taistelun käsitteitä joidenkin tahojen yksinomistukseen, luovutamme suotta heille käsitteellistä maankamaraa. Minun mielestäni pitää terhakasti taistella käsitteiden ja ilmausten riippumattomuuden puolesta!

Historiallisen kuvauksen ja tutkimuksen käyttämä kieli olkoon ensisijaisesti reaalitodellisuutta esittävää ja mahdollisimman tosioloista. Jos yleisen hyvänmielen tai korrektiuden nimissä edellytämme tekstin aina olevan yksittäisistä sanavalinnoista alkaen kokonaistekstuuria myöten jotenkin särmätöntä, tasasuhtaista ja vailla ärsykkeitä tai efektejä, päädymme historiankirjoitukseen, joka ei ole totta. Kun todellisuus, historiallinen hetki ja tilanne, jota kuvamme ja tutkimme, on ruma ja kurja, ei voi välttää että siitä syntyvä teksti ei ole kaunis ja esteettinen, vaan ruma ja kurja. Näin varsin monissa tapauksissa.

Dosentti Markku Salomaa on äskettäin artikkelissaan ”Gaddafia odottaa tutkinto tai tuomio” (AL 15.4.2011) käsitellyt nykypäivän terrorismia. Terrorismin tuomitsevat kaikki valtiot, Salomaa toteaa, muodollisesti myös Libya, mutta terrorismin yksiselitteinen märitteleminen on vaikeaa. Ehkä kattavimman määritelmän on esittänyt sveitsiläinen eversti ja tohtori Gustav Däniker.

Dänikerin mukaan terrorismi on järjestelmällistä pelottelua poliittisten, ideologisten ja yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähtäävien tavoitteiden ja käsitysten toteuttamiseksi.

Dänikerin määrittelyssä terrorismi on enimmäkseen epäsuorasti päämäärää palveleva heikomman osapuolen taistelukeino huomion herättämiseksi ja arvostuksen, tunnustetun aseman ja vallan saavuttamiseksi.

Terrorismi ei kuitenkaan ole politiikan jatkamista väkivallan keinoin, vaan integroitua väkivaltapolitiikkaa, jossa odotetaan menettelytapojen ehdottomuuden ja raakuuden tuottavan vaikutuksia, joita ei syntyisi ilman väkivallan käyttöä.

Terrorismi periytyy 1800-luvun anarkistien väkivallasta. Anarkistit tavoittelivat ”teon propagandaa” tekemällä poliittisia attentaatteja.

Näistä Salomaan esille tuomista terrorismin määritelmistä ja särmistä on löydettävissä yhtymäkohtia myöskin terroriluonteisiin tekoihin aikana ennen ohjelmallisia anarkisteja. Miten ohueksi nämä kytkennät 1800-luvun alkuvuosien merirosvojen ja Ruotsin fregattien välisistä taistoista bushilaiseen rynnäköintiin käyvätkään, on mielenkiintoinen aihe. Ilman mitään ideologisia kallistumia olisin valmis näkemään tässä janassa selviä yhtymäkohtia, enkä ainakaan suoralta kädeltä olisi valmis torjumaan sellaisten olemassaoloa.

Myönnän, että siteerattu kuvauspaketti on tyylillisesti ja muutenkaan rakenteeltaan melkoinen tihentymä, eikä sellaisena kenteis kaikkein tyylikkäin, mutta alun perin halusin koota siihen amerikkalais-ruotsalaisen lähdeaineistoni esiintuomia seikkoja. Toimintaympäristön pikakuvaus. Jonkinlainen tietopaketti siis.

Kaimani kysymykseen eikö mitä kirjavin rantarosvoilu ja laivojen kaappaaminen ollut yleinen ilmiö ja ikäänkuin vakiintunut käytäntö, niin kieltämättä näin oli varsin pitkälle toissa vuosidan jälkipuoliskolle, eikä tämä harmaa vyöhyke koskaan ole täysin kadonnut maailmasta. Murrostilanteissa myöskin liiketoiminnan "vasenkätiset muodot" yleensä rehoittavat ja voivat hyvin. Tavallaan tämä oli oman aikansa "rosvokapitalismia". Varsinaiset toimijat kärsivät, mutta runsaat voitot mahdollistivat myös ylimääräisten verojen maksun, vaikka kipeää tekikin. Viimeistään kasvun ja sitä myötä jakovaran supistuessa rosvoilun kuriin saattamisen tarve kasvoi. Toisaalta on hyvä muistaa, että kyse ei ollut vain taloudellisista arvoista: kyse oli alueen herruudesta ja hallinnan hyödyistä, ja yksilötasolla panttivakeus ynnä muu vankeus merkitsi itse merenkulun lisäksi henkilöstölle tavatonta uhkaa. Kaipa ruotsalaisetkin tekevät joskus matrikkelin noilla vesillä henkensä menettäneistä ja kadonneista merimiehistä.

”Iilimatolaiva” oli suora käännös Ruotsissa ilmestyneestä tohtorinväitöskirjasta. Yleensä ruotsalaista tyyliä pidetään moderaatimpana kuin suomalaista. Kun kyseinen ilmaus on Ruotsissa läpäissyt yliopistollisen kaikkein vaateliaimman puntarin, tohtoriväitöskirjan tarkastuksen, en katsoisi mahdottomaksi käyttää sitä myöskin suomalaisessa asiatekstissä. Varsinkin kun suhteellisen laajan aineiston läpi käyneenä pidän kuvausta paitsi osuvana myöskin tosioloja vastaavana: nuo laivat iskivät uhriensa kylkeen ja imivät kaiken arvokkaan itselleen.

[Veikko Palvo]

Jos barbary/barbarian –kannasta lähteviä ilmaisuja taas aletaan suomentaa, parempi on käyttää joko merirosvovaltio, rosvovaltio, kenties jopa raakalaisvaltio tms. suomeksi tätä tarkoitetta kuvaavia ilmaisuja, tai sitten tyytyä kokonaan muihin muotoiluihin (Välimeren etelärannan valtiot, Pohjois-Afrikan rantavaltiot Välimerellä, tms.). Itse näen asian siten, että kun englanniksi (”toinen kotimainen”) kyseisten valtioiden nimitys asiatekstissä nykyisinkin kuulu ”barbary state” tai "barbary coast", niin sekä niiden suora käännös barbaarivaltiot tai barbaarirannikko että originaali ilmaus (kenties kursivoituna tai muutoin merkattuna) toimivat asiallisina vaihtoehtoina.

Kyllähän tässäkin barbaarirannikon ( Barbary Coast Wars ) sodista kirjoitetaan,
http://edit.emich.edu/index.php?title=B ... Coast_Wars
ja toisessa yhteydessä sanotaan Afrikan sarven edustalla käytävän uutta barbaarirannikon sotaa. ( New Barbary Coast War )
Tripolin, Algerin ja Tunisian kirjoitetaan julistaneen 1801 sodan USAlle ja
pres. Jeffersonin lähettäneen seitsemän fregattia ja Ruotsin kolme fregattia tuohon sotaan.

Ja EU-Italia maksoi kolme vuotta sitten maiden kahdenkeskisessä sopimuksessa Gaddafin Libyalle 5 miljardia $ korvausta Italian Libyan siirtomaa-ajasta ja maiden välisestä Ystävyys- ja kauppasopimuksesta.

[ lisäys 20.4.: Italian Libyalle maksamasta korvauksesta näyttää olevan hyvinkin erilaisia tietoja/arvioita ja kauppasopimuksen suuruuden arvioidaan jossakin
olevan 40 miljardia $:a ja Libyan kirjoitetaan myöskin olevan suurin Torinon pörssissä ]


Roomassa syksyllä 2010 Gaddafi kehotti koko Eurooppaa maksamaan vuosittain n. 6,5 miljardia $:a siitä, että Libya estäisi ( EU:ssa laittoman siirtolaisuuden ) afrikkalaisten maahanmuuttajien tulon Italian kautta EU:hun.
(Tässä kirjoitetaan
http://www.dailymail.co.uk/news/worldne ... Libya.html
Gaddafin vaatineen 4,1 miljardia £ vuodessa EU:lta )
Millähän tavoin tuota Gaddafin toimintaa kuvailisi?

Veikko Palvo

[Klaus Lindgren]

Ennen kuin kommentoin enemmän, pieni englannin kieleen liittyvä kommentti: sana barbary ei tarkoita barbaaria vaan berberiä. Berberit ovat pohjoisafrikkalainen kieliryhmä, ja näitä berberejä elelee Pohjois-Afrikassa edelleenkin erinäisiä mi8ljoonia. "Barbarian coast" tarkoittaisi barbaarirannikkoa, jos jossain sellainen olisi. Eli jos haluaisimme korvata barbareskivaltion jollain uudemmalla sanalla (miksi?), ja haluaisimme nimen omaan uuden sanan olevan kännöslaina englannista, se olisi sitten berberirannikko – vaan kun berberit ovat olleet jo kauan vähemmistönä noissa maissa, en pidä sitä kovin osuvana.

[Veikko Palvo]

Ennen kuin kommentoin enemmän, pieni englannin kieleen liittyvä kommentti: sana barbary ei tarkoita barbaaria vaan berberiä. Berberit ovat pohjoisafrikkalainen kieliryhmä, ja näitä berberejä elelee Pohjois-Afrikassa edelleenkin erinäisiä mi8ljoonia. "Barbarian coast" tarkoittaisi barbaarirannikkoa, jos jossain sellainen olisi. Eli jos haluaisimme korvata barbareskivaltion jollain uudemmalla sanalla (miksi?), ja haluaisimme nimen omaan uuden sanan olevan kännöslaina englannista, se olisi sitten berberirannikko – vaan kun berberit ovat olleet jo kauan vähemmistönä noissa maissa, en pidä sitä kovin osuvana.

Tripolin, Algerin, Tunisin berberit näyttävät harjoittaneen kaapparitoimintaa
jo kauan ennen nimellisesti Ottomaani-imperiumin osaksi tuloaan, sekä
razzioita orjien hankkimiseksi Englanninkin rannikkokaupungeista jo 1600-luvulla.

Englanninkielen barbary näyttää tulevan berberi-sanasta.
Mutta New Barbary Coast War -sodastakin kirjoitetaan ja mitenkähän barbareskirannikkonimitys soveltuu Somalirannikolle?

Veikko Huuskan terrorismin vastaisesta sodasta tuskin on kyse, kuten ei liene ollut
barbareskirannikollakaan 1801 - 1802?
Berberitkin näyttäisivät vaatineen lunnaitakin joistakin razzioilla kaappaamistaan.

Veikko Palvo

[Klaus Lindgren]

Katsotaanpa sanojen juuria, ihan vain englanninkielisestä wikipediasta. Aikoinaan muinaiset kreikkalaiset pitivät kaikkia muita ihmisiä sivistymättöminä ja kutsuivat heitä nimellä "barbaroi". Tästä termi barbaari. Kuinka ollakaan, tuo termi ei kuitenkaan suoraan levinnyt tarkoittamaan pohjoisafrikkalaisia, vaan heitä kutsuttiin mm. numidialaisiksi ja maureiksi, eri aikoina. Arabit puolestaan kutsuivat samoja pohjoisafrikkalaisia nimellä al-barbar, kentie lainattuaan sanan kreikkalaisilta, tai sitten sana on jotain muuta juurta. Termi berberi on siis sitä perua. Samaiset berberit käyttävät itsestään nimitystä imazighen. Somalian kanssa näillä berbereillä ei ole mitään tekemistä, eikä termi barbareskivaltio tai Barbary Coast ole koskaan viitannut sinne päinkään.

[jsn]

Sanojen barbareski ja barbaari alkuperä on ehdottomasti samaa juurta, mutta yhteys ei todellakaan ole niin selvä kuin V. Huuska on esittänyt. Termi on alkuperältään niin vanha ja niin monien kielten omaksuma, että merkitykset eivät ole pysyneet täysin samana, vaan vaihdelleet eri aikoina, joskus jopa kirjoittajasta ja kirjoitustilanteestakin riippuen. Tässä vaanii jälleen historian käsitteistä ja ilmiöistä kirjoitettaessa yleinen vaara, anakronismi.

Sana barbareski tulee suomeen tietenkin suoraan ruotsin kautta ranskan kielestä (Côte des Barbaresques), josta monet muutkin kielet sen ovat lainanneet. Samansuuntaisessa muodossa se näyttäisi olevan italian ja espanjan kielissä. Ranskaksi aluetta on myös kutsuttu 1800-luvulla saakka yleisnimellä La Barbarie.

Euroopan ulkopuolisista alueista kirjoitettaessa oli yleistä niputtaa ihmisiä ja ilmiöitä yhteen. Esim. "mauri", joka on lähtöisin kreikan sanasta mauros (=tumma), viittasi joko melko yleisesti tummaihoisempiin ihmisiin tai nimenomaan berberikieliä puhuviin. Samoin "saraseeni"-termillä oli laaja käyttöalue. Käsitteet eivät noudattele myöhemmin omaksuttua tapaa tarkoista maantieteellisistä rajoista, jotka lienevät tulleet käyttöön vasta sitten kun eurooppalaiset jakoivat Euroopan ulkopuoliset alueet keskenään.

[Klaus Lindgren]

Jatkan hieman Veikko Huuskan alkuperäisen kirjoituksen, tai siis sen yhden kappaleen ruotimista, kun nyt kerran lupasin. Berberit ja barbaarit on jo käsitelty, joten se niistä. En edelleenkään pidä asiallisena tuon barbareskivaltioiden harrastaman kaapparitoiminnan leimaamista ”terrorismiksi”, ja tässä olen samaa mieltä Huuskan kanssa, kun hän sanoo, että

Mikäli suosiolla luovutamme keskeisiä toiminnan ja taistelun käsitteitä joidenkin tahojen yksinomistukseen, luovutamme suotta heille käsitteellistä maankamaraa. Minun mielestäni pitää terhakasti taistella käsitteiden ja ilmausten riippumattomuuden puolesta!

Nyt jos Yhdysvallat nosti nämä muinoin käymänsä sodat esille juuri Irakin sodan aikoihin ja kytki ne samaiseen Irakin-sotaansa, pitääkö meidän mennä heidän perässään? Tuo merirosvous ei sovi tavanomaiseen terrorsimin määritelmään, eikä sen tarkemmin muotoilevaan, Huuskan mainitsemaan Dänikeninkään määritelmään, jonka mukaan

terrorismi on järjestelmällistä pelottelua poliittisten, ideologisten ja yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähtäävien tavoitteiden ja käsitysten toteuttamiseksi.
Dänikerin määrittelyssä terrorismi on enimmäkseen epäsuorasti päämäärää palveleva heikomman osapuolen taistelukeino huomion herättämiseksi ja arvostuksen, tunnustetun aseman ja vallan saavuttamiseksi.

Ei, nuo barbareskivaltioiden johtajat eivät tosiaankaan pyrkineet vallankumoukseen, eikä kyseessä ollut mitenkään ”heikomman” osapuolen taistelukeino. Sen sijaan kyseessä oli tuottoisa liiketoiminta, hieman samantapainen kuin jota Britannia harrasti Länsi-Afrikassa – brittien teollistumisen ja maauilmanvallan taustallahan oli muiden tekijöiden ohella ns. kolmiokaupa, jossa Afrikkaan vietiin puuvillavaatteita, sieltä Amerikkaan orjia ja Amerikasta koti-Britanniaan tuotiin puuvillaa. Orjat olivat kauppatavaraa niin pohjoisafrikkalaisille kuin briteillekin, eikä kummankan päämääränä ollut vallankumous yhtään missään. Vallankumoukseen eivät pyrkineet myöskään eurooppalaiset kaapparit, mm. sir Francis Drake, kun he ryöstelivät aina maailmanpoliittisen tilanteen salliessa muiden eurooppalaisten (ja varmaan muidenkin) maiden kauppalaivoja. Niin, enkä ole nykyisiä somalimerirosvojakaan kutsuttavan terroristeiksi, ja miksi heitä kutsuttaisikaan?

Loppujen lopuksi 1800-luvun alun kaaparitoiminnan ja 2000-luvun alun terrorismin välille ei lopulta jää paljon muuta yhteyttä kuin väkivalta ja konflikti Yhdysvaltain kanssa. Kuten tunnettua, kaikki väkivalta ei suinkaan ole terrorismia, joten jäljelle jää se, että molemmat olivat Yhdysvaltain vihollisia. Taistelkaamme siis edelleen terhakkaasti ilmausten riippumattomuuden puolesta ja välttäkäämme siis ennen kaikkea anakronismeja ja erilaisten ideologioiden ja valtapyrkimysten yrityksiä taivutaa käsitteitä palvelemaan niiden omia päämääriä!

Mitä taas historian ja tutkimuksen käyttämään kieleen tulee, en ole missään nimessä kaivannut särmätöntä ja vailla ärsykkeitä olevaa tekstiä. En suinkaan, jos ilmaisu pukeutuu mahdollisimman neutraaliin asuun, päädytään olemaan sanomatta mitään. Ja kyllä, jos jokin asia on ruma ja kurja, sen saa mielestäni sanoa. Mutta samaan aikaan on mentävä hieman syvemmälle asioiden tarkastelussa, ja katsottava, kenen näkökulmasta mikin asia on milloinkin esitetty ja kenen etuja mikäkin esitys kulloinkin mahdollisesti palvelee. (Tämä ei muuten eroa mitenkään tavallisesta lähdekritiikistä). Huuskalla ei kenties mitään idelologisia kallistumia ole, mutta G. Bushin hallinnolla sellainen hyvin tunnetusti oli, ja sen sivuuttaminen taas on silmien ummistamista todellisuudelta, sekä meneeltä että nykyiseltä. Olisi siis ollut syytä joko tuoda esille, etä kyseessä oli amerikkalais-ruotsalaisen lähdeaineiston esille nostama, auttamatta ainakin osittain propagandistinen näkökulma, tai sitten hommata lisää lähteitä muualta, esimerkiksi perehtymällä vähän paremmin ja monipuolisemmin siihen barbareskivaltioiden historiaan. Uskoakseni siellä harrastettiin paljon muutakin elinkeinotoimintaa kuin merirosvousta, mm. kauppaa pitkin Välimerta ja Saharan yli sekä maanviljelystä.

Mitä iilimatoihin tulee, Huuska käytti alkuaan termiä ”iilimato-armeija”, jota ei oikein mitenkään voi selittää neutraaliksi termiksi, vaan tosiaankin silkaksi herjaamiseksi. Jos joku ruotsalainen on käyttänyt termiä ”iilimatolaiva”, hän toivoakseni käyttää sitä myös kaikista muista laivoista, jotka ” iskivät uhriensa kylkeen ja imivät kaiken arvokkaan itselleen”. Tällaisia olivat ymärtääkseni kaikki sota- ja kaapparilaivat muinaisista kreikkalaisista aina 1800-luvulle asti.

[Veikko Huuska]

Tallennan tämän ketjun perään tällaisen detaljin ja linkin:

Britannian sotalaivaston riveissä taisteli miehiä, jotka eivät olleet alkuunkaan brittejä. Dokumentissa Unohdetut merisankarit (Trafalgar's Unsung Heroes) keskitytään Bellerophon-alukseen.

Aluksen miehistössä oli muun muassa tanskalainen sotavanki, Pohjois-Afrikassa vangittu ruotsalainen, viisi hollantilaista, maltalainen, intialainen ja joukko amerikkalaisia.

Tämä ruotsalainen oli Peter Jansen (Janson?), 28 v. Hänestä mainitsee Cumpyn muistelmissaan. Peter oli ruotsalainen orja, jonka Barbareskirannikon piraatit olivat Oranin satamassa vanginneet, mutta jonka oli onnistunut karata ja liittyä johonkin brittiläiseen laivaan. Paikallinen päällikkö, orjansa menettänyt herra, oli raivostunut suunnattomasti ja vaatinut briteiltä kohtalaisen suuren lunnasmaksun korvaukseksi menetyksestään, ja lisäksi tietysti palauttamaan orjansa. Asiassa oli päästy osapuolia tyydyttävään sopuun, ja olipa kyseinen herra tarjonnut hyvityspäivällisenkin, näin muistelen kuulleeni. Jansen jäi siis brittien palvelukseen ja palveli lordi Nelsonin armadassa 21.10.1805.

Välimeren piraattitoiminnasta mainittiin ohjelmassa arvio, että 50 vuoden aikana (1750-1800) joutui kaikkiaan noin 500.000 valkoista merirosvojen orjiksi. Melko korkea arvio, kieltämättä.

Detaljit, joita olisi mielellään kuullut enemmänkin, ovat tarkennettavissa Yle-Areenassa.

TV1 keskiviikkona 18.5. klo 19.00
http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/dokument ... risankarit

[Veikko Huuska]

Täydennän vielä vähän:

Iso-Britannian kansallisarkistosta (The National Archive), jonka nettiarkistot ovat todella loistavat, löytyi tarkemmat tiedot tästä ruotsalaisesta merimiehestä:

Peter Johnson, ikä 28 vuotta, syntynyt Karslkrona, Ruotsi.
Laiva jossa palveli: HMS Bellerophon.
Sotilasarvo: matruusi (Ordinary Seaman).
Palvelustiedot: Kommentit; astunut palvelukseen Oranissa, ilmeisesti vapaaehtoinen?
Bellerophin palkkakirjoissa 17.5.1905 lähtien.

Linkki lähteille:
http://www.nationalarchives.gov.uk/traf ... sp?id=3177