Tyypillinen 1950 -luvun rintamamiestalo. Kuva: Rakennusperintö.
FL Antti Palomäen väitöstutkimuksen mukaan rintamamiestaloalueita voidaan pitää kaupunkien lähiöitymisen esiasteena. Siirtoväen ja rintamamiesten rakennuttamat tyyppitalot sijoitettiin aikaisemman aluerakentamisen traditiosta poiketen vanhasta kaupunkirakenteesta irrallisiksi pientaloalueiksi kaupungin laitaosien rakentamattomaan maastoon.
Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamistehtävä oli sotakorvausten ohella Suomen sodanjälkeisen talous- ja sosiaalihistorian tärkein kysymys. Tämän ainutkertaisen asutuspoliittisen tehtävän ratkaisemiseksi säädettiin vuonna 1945 maanhankintalaki. Lain lähtökohtana oli Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden karjalaisen väestön uudelleen asuttaminen. Maata tai asuntoa vailla oli liki puoli miljoonaa karjalaista.
Siirtoväen asuttaminen otettiin heti sodan jälkeen valtiovallan ensiarvoiseksi tehtäväksi, jotta yhteiskuntarauha maassa ei järkkyisi. Vaikeiden sota-aikojen yksimielisyys sekä asuttamiselle suopea ilmapiiri syksyllä 1944 käynnistivät lainsäädäntäprosessin, jonka lopputuloksena syntyi seuraavan vuoden keväällä maanhankintalaki (MHL). Lisäpainetta maanhankintalainsäädäntään toivat myös sodan aikana rintamamiehille annetut lupaukset maan ja asunnon saannista. Rauhanteon jälkeisissä asutusratkaisuissa ei rintamamiehille annettuja lupauksia voitu sivuuttaa ja siksi maansaantiin oikeutettujen piiri laajennettiin koskemaan myös rintamalla palvelleita miehiä.
Asutuskeskusten siirtoväki valitsi sijoituskuntansa valtiovallan toimista riippumatta omatoimisesti. Monesti entisen työnantajan uusi toimipaikka määritti työntekijänkin kotipaikan. Niinpä kaupunkilaissiirtoväelle löytyi nopeasti töitä, mutta ei asuntoja; siirtoväki olikin suurin yksittäinen syy 1940-luvulla syntyneeseen hallitsemattomaan asuntopulaan kaupungeissa.
Siirtoväen sijoittuminen kasvatti merkittävästi monen kaupungin väkilukua: karjalaisia muutti Helsinkiin jopa 30 000 ja esimerkiksi Tampereelle lähes 10 000.Vaikka maanhankintalakia ei ollut suunniteltu urbaaniin käyttöön, se vaikutti myös kaupunkeihin, sillä evakot saivat lain perusteella asuntotontteja asutuskeskuksista.
Erityisesti rintamamiesten asuntokysymys hoidettiin suurelta osin kaupungeissa asutuslain pohjalta. Maansaantiin oikeutettujen rintamamiesten ja karjalaisten asuttamisen myötä syntyi suomalaisiin kaupunkeihin kokonaisia uusia kaupunginosia. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä ne noin 30 000 asuntotonttia, jotka luovutettiin asutuskeskusten alueilta maansaantiin oikeutetuille.
Täten maataloudellisten vaikutustensa sijaan maanhankintalain säätämisvaiheessa sivujuoneksi jäänyt asuntorakentaminen tuli olemaan MHL:n kestävin ja tuloksekkain aikaansaannos. Vaikka asutustoiminta lisäsi uudisrakentamista kaikkialla, korostui MHL:n asuntopoliittinen puoli paradoksaalisesti ennen kaikkea asutuskeskusten alueella. Laajimmat ja yhtenäisimmät MHL:n mukaiset asuntoalueet muodostettiinkin lopulta kaupunkien alueelle.Tuhannet rintamamiestalot määräsivät rakennuskannaltaan yhtenäisine ja aikaa kestävine tyyppitaloprofiileineen kaupunkikuvan visuaalisen luonteen uusissa esikaupungeissa.
FL Antti Palomäen väitöskirja "Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen - Siirtoväen ja rintamamiesten asutus- ja asuntokysymyksen järjestäminen ja sen käänteentekevä vaikutus asuntopolitiikkaan ja kaupunkirakentamiseen" tarkastetaan 28.5.2011 Tampereen yliopistossa.
Lähde: Tampereen yliopiston väitöstiedote (20.5.2011)
Lisätietoja:
"Siirtoväen asutus mullisti kaupungit" (Tampereen yliopiston tiede-ja kulttuurilehti Aikalaisen artikkeli tutkimuksesta 20.5.2011)
Rintamamiestaloista Wikipediassa