Väitös: Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa 1944-1963

[Kaisa Kylakoski]

Naispappeuskannanotoistaan tunnettu evankelinen herätysliike oli sotienjälkeisessä Suomessa naisten järjestöaktiivisuuden edelläkävijöitä. Se oli myös ohjelmaltaan ja toiminnaltaan hyvin kirkollinen liike. Tämä tulee esiin TM Teemu Kakkurin kirkkohistorian alaan kuuluvassa väitöstutkimuksessa, joka tarkastettiin Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa 11.6.2011. Väitöskirja ”Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa 1944-1963”on saatavilla Itä-Suomen yliopiston kirjaston verkkosivuilta.

Toisen maailmansodan jälkeen kirkko uudisti työmuotojaan ja yhteiskunnallista asennoitumistaan. Evankelinen liike oli aktiivinen osallistuja tässä uudistusprosessissa. Sen edustajat korostivat nuorisotyön merkitystä ja sosiaalieettistä toimintaa, muun muassa yhteyksien luomista työväenluokkaan. Uudistusliikkeen eräs huippuhetki oli Erkki Niinivaaran pamfletin Maallinen ja hengellinen ilmestyminen vuonna 1952 Tampereen hiippakunnan pappien kokouksen viralliseksi keskustelukirjaksi.

Aivan ristiriidattomasti ei uudistushakuisten pappien esiinmarssi evankelisuudessa onnistunut. Sekä sosiaalieettinen asennoituminen että uusimuotoisten herätyskokousten järjestäminen kohtasivat itsenäisyyden alkuvuosina liikkeen johtoon nousseen sukupolven vastustuksen. Kakkuri tutkii konfliktia sukupolviristiriitana, jossa sata vuotta vanha herätysliike haki suuntaansa traditionsa ja yhteiskunnan murroksen välisessä jännitekentässä.

Samaan vaiheeseen liittyi liikkeen määrätietoinen kirkollistaminen. Sen huippukohdaksi Kakkuri lukee vuonna 1963 Helsingissä järjestetyn Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen, jonka pyörteisiin evankelisuuden keskusjärjestö SLEY sukelsi ikään kuin kysymys olisi ollut sen omista kesäjuhlista.

Kirkon uudistaminen herätti konservatiivisissa herätysliikkeissä sodan jälkeen myös teologista vastarintaa, jonka kärjessä vaikutti Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Osmo Tiililä. Hän yritti koota perinteiseen herätyskristillisyyteen pitäytynyttä suomalaisen kristillisyyden rintamaa. Hanke kariutui, koska opillisissa kysymyksissä ei löytynyt yhteistä säveltä suuren evankelisen liikkeen kanssa. Tiililä ja myöhemmin Kuopion piispaksi nimitetty Olavi Kares joutuivat vastatusten evankelisuuden edustajien kanssa myös suhteessaan uusiin liturgisiin kokeiluihin. Evankelisia moitittiin 1940-luvun lopulla korkeakirkollisiksi, eikä suinkaan aiheetta, Kakkurin tutkimuksessa todetaan.

Liikkeen toiminta oli laajimmillaan 1950-luvulla. Siihen kuului enimmillään runsas 20 000 jäsentä ja sillä oli maan kattanut paikallisosastojen, omien rukoushuoneiden ja vapaaehtoistyöntekijöiden joukko. Paikallisosastojen puheenjohtajista noin kolmannes oli naisia. Sen lisäksi naisten panos esimerkiksi liikkeen julkaisutoiminnassa, opiskelijatyössä ja Japanin-lähetyksessä oli huomattava. Tultaessa 1960-luvulle voimistui kuitenkin myös opillinen konservatiivisuus. Naispappeuteen tähdänneeseen uudistukseen eivät liikkeen teologit intoutuneet.