Miten Suomi ryhtyi jatkosotaan?

[Veikko Huuska]

- Kaksi näkökulmaa jatkosodan syttymispäivän 25.6.1941 tunnelmiin -

Otsikon muotoilu tähän juttuun on vaikea: väärinkäsityksen mahdollisuus on selvästi suurempi kuin oikein ymmärtämisen. Siksi toteankin lyhyesti että näen viime sodat yhtenä kokonaisuutena, jossa oli erilaisia jaksoja, mutta sota alkoi Antinpäivänä 30.11.1939 ja päättyi keväällä 1945 Kilpisjärvellä saksalaisten poistumiseen maastamme.

On todettavissa selvät jaksot sodassamme – sotatila jatkui maassa yhdenjaksoisena koko tuon ajan – ja ne olivat: Talvisota, välisota (ei siis ”välirauha”), jatkosota ja Lapin sota. Siis neljä ”palikkaa”.

Yleisesityksen laatiminen jatkosotaan joutumisesta on toinen juttu, nyt tyydyn pariin näkökulmaan. Usein yksilön kautta tapahtuva autenttinen kerronta valaisee asiaa lähes yhtä hyvin ja osuvasti kuin laajempi valtiollinen synteesi. Mikrokosmoksesta avautuu usein makrokosmos. Leikkauspinta antaa käsityksen koko tapahtumaelimen rakenteesta, usein.

Jaakko Paavolainen kertoo Väinö Tanner –elämäkerran 4-osassa sodan puhkeamisesta seuraavasti:

”Tannerin vaiheista sodan puhkeamisen päiviltä on valaissut (kansanedustaja Väinö) Voionmaa. Voinmaakin oli hankkinut kesäpaikan Vihdistä Kuuslammilta, joten hän kesäaikoina oli eräällä tavalla Tannerin naapuri. Sodan syttymispäivänä 22.6.1941, joka oli sunnuntai, Voionmaa oli vaimonsa ja kahden tyttärensä kera matkalla huvilalleen, kun he metsäpolulla kohtasivat neljä Tannerin tytärtä. Nämä kutsuivat Voionmaat Sorkkiin [Tannerin laaja maatila], kun Sorkin väki puolestaan ei voinut tulla Kuuslammille, kuten oli sovittu. Sota hallitsi keskustelua Sorkissa, radiota kuunneltiin ”yhtä myötään”, puhuttiin ”nykyisistä ja tulevista alueista”.

Voionmaa kirjoittaa: ”Tanner tiesi, että Suomi lähtee sotaan kymmenen päivän päästä ja että lähipäivät ovat hyvin kriitilliset”.

Ja edelleen: ”Tanner ei pitänyt hyökkäävää menettelyä Suomen puolelta mahdottomana, mutta pelkäsi pikemmin natsilaista jälkiaikaa. Hän kuohui viha Venäjää vastaan ja arveli, että Leningrad olisi nyt hävitettävä maan tasalle, johon minä huomautin, että se olisi mahdotonta, koska Leningradin asema on maailmankaupallinen, joten sillä paikalla aina tulee olemaan suuri maailmankaupunki. Tanner arveli myös että nyt muserretaan Venäjän valtakunta ja bolshevismi mitä sitäkin minä epäilin, koska meidän naapurinamme aina tulee olemaan suuri venäläinen valtakunta, jonka kanssa emme voi elää sodassa vaan rauhassa. Mutta yhtä mieltä olimme siitä, että Moskovan rauhan raja oli siirrettävä linjalle Koivisto-Taipale enkä minä pitänyt mahdottomana Itä-Karjalan ja Kuollan niemen yhdistämistä Suomeen Laatokan ja Äänisen koillisnurkkia myöten. Mutta se oli tietysti vapaata kannunvalantaa”.

Näin siis Väinö Voionmaa kirjeessään pojalleen tuon viikonlopun tunnelmista. Kuollan niemimaata ym. koskevissa ajatuksissaan Voionmaa palaa jo yli kaksikymmentä aiemmin kirjoittamaansa yleisnäkemykseen ”suomalaisesta alueesta”, joka hänen mukaansa käsitti mainittuja maankolkkia ikään kuin ”luonnonmukaisena” alueena.

Hyvin valaiseva on myös Voionmaan selostus sodan toteamisesta eduskunnassa 25.6.1941, erityisesti sen kahden salaisen istunnon väliajalta ja jälkimmäisestä istunnosta (kello 21).

Otan tähän pitkähkön selostuksen Voionmaalta; teksti on alkujaan hänen pojalleen lähettämästä kirjeestä, jonka prof. Voionmaa 1971 julkaisi kirjassaan Kuriiripostia 1941-1946. Tuohon kirjaan hän kokosi jatkosodan aikana ja hieman sen jälkeen pojalleen Tapiolle lähettämiään viestejä, autenttisia kuvia suursodan murhenäytelmästä:
http://mantysaari.blogspot.com/2010/07/ ... ostia.html.

”Siihen istunto päättyi kello 20.40. Uusi istunto määrättiin kello 21:ksi. Väliajalla ryhmät kokoontuivat. Meidän ryhmässämme [sd] vallitsi alakuloinen henki. Useammalta taholta valitettiin, etteivät pojat tiedä mitä varten he sotivat. Alemmat upseerit sanovat miehistölle, että nyt lähdetään siirtämään Moskovan rauhan rajoja vähän kauemmaksikin kuin entiset rajat ovat olleet. (Uskon kyllä, että miehet ovat ymmällä, sillä itse kuulin tänään Nummelan ”Vihdin Seudun” ravintolassa kuinka lukuisalle sotamiesjoukolle radiossa luettiin Uuden Suomen selvästi saksalaismielinen ja Ruotsia vastaan siivoton artikkeli ja näin miten sekalaiseksi nämä kansanvaltaiset miehet tulivat kaikesta siitä, kun heidät pannaan tappelemaan natsismin ja hitlerismin puolesta).

Ryhmässä kaivattiin selvempiä tunnuksia siitä, että taistelemme omien rajojen sisäpuolella maan puolustamiseksi ja kansanvallan turvaamiseksi. Tanner näytti minulle kirjoittamaansa lausuntoluonnosta. Sen ensi kappaleessa olleen lausuman siitä, ettei hallitus tietenkään ole voinut antaa aikaisemmin yksityiskohtaisia tietoja tilanteen kehittymisestä, ehdotin poistettavaksi (niin kuin Tanner silloin tekikin). Samoin esitin lausumaan otettavaksi jotakin siitä, että asenteemme on defensiivinen [puolustuksellinen, VH] ja kansanvaltaa puolustava (sekin tuli lausumaan, kun sitä samaa oli muiltakin tahoilta esitetty). Sitä vastoin ei Tanner poistanut sanontaa siitä, että Venäjä viime päivien teoillaan on murskannut rauhan mahdollisuuden tms. vaikka sitä esitin, koska mielestäni me itse saksalaisia olemme tänne suorastaan haalimalla haalineet ja myöskin hävittäneet rauhan mahdollisuuksia.
Kesken kaiken tuli hälytys, Tanner luki kiireesti ponnen, se hyväksyttiin sillä silmäpilkulla ja juostiin pommisuojaan.

Pian päästiin pitämään aiemmin määrättyä eduskunnan istuntoa, jonka ainoana asiana oli hallituksen tiedonannon käsittely. [Hallitus totesi maan olevan sodassa, VH]. Tanner luki edelläkerrotulla tavoin korjatun lausunnon arvokkaasti. Sitten Juho Niukkanen univormussa luki maalaisliiton ryhmän yksimielisen lausuman, jossa ylistettiin Saksan mahtavan armeijan kanssa tapahtuvaa yhteistoimintaa ja toivottiin, että Moskovan rauhan rajat viedään sinne, mihin ne historiallisesti kuuluvat. Vielä selvemmin saksalaismielisesti puhui kokoomuksen puolesta Edvin Linkomies, joka ei tyytynyt maalaisliiton rajansiirtoon, vaan riemuitsi siitä, että nyt käymme Saksan kanssa sotaa bolshevismin hävittämiseksi maailmasta. Ruotsalaiset puhuivat niukasti ja asiallisesti: Ragnar Furuhjelm moitti hallitusta siitä, ettei hallitukselta saatu ajoissa tietoja tilanteesta ja että eduskunta oli asetettu tapahtuneen tosiasian eteen. Mutta ruotsalaistenkin ryhmä hyväksyi kuitenkin hallituksen toimenpiteet – hallitus ei sanallakaan puhunut mistään liitosta Saksan kanssa – ja yksinkertaiseen päiväjärjestykseen siirtymisen.

Näytelmän pilasi sitten kokonaan [IKL:n eduskuntaryhmän puolesta puhunut professori Bruno] Salmiala, joka sanomalehtitukku kainalossa ja näköjään ilman kirjoitettua lausumaa nousi pönttöön haukkuman kansanvaltaa ja eduskuntaa entisistä ja lukemalla saksalaisista sanomalehdistä kappaleita ylisti riehui saksalaista ohjelmaa.
Tanner huusi muiden mukana välihuutoja ja lähti kesken puhetta ulos, samoin minä ja kokonainen liuta muita. En enää viitsinyt jäädä koko eduskuntaan, koska itse asia oli täysin selvä, vaan läksin kotiin.

Tämä päivä on selvittänyt paljon asioita. Suomi käy taas pyhää ”puolustussotaa”, johon Venäjä on syypää. Suomella ei ole mitään syytä sotaan: kukaan ei sanallakaan ole maininnut sitä, että saksalaisten sotaleiri Suomessa antaisi Venäjälle aihetta moittia maamme tapaa pitää lupauksiaan. Venäläiset ovat julistaneet meille sodan – että se on provosoitu, siitä ei kukaan hiisku sanaakaan! Edelleen ovat nyt kokoomus ja maalaisliitto samoilla linjoilla. Ne muodostavat nyt sotapuolueen, joka kannattaa Saksaa ja on sitä varten luopunut kansanvallasta. Tässä voi olla pitkän yhteisen politiikan alku mainittujen puolueiden kesken. Kansanvallan pohjalla seisovat enää vain sos.dem. + ruots.puol. + edistysmieliset – kuinka kauan kaikki nekään”.

Näin siis kuvasi ja arvioi jatkosodan syttymisen toteamisen päivänä 25.6.1941 asioiden tilaa ja puolueiden niihin ottamia kantoja Väinö Voionmaa. Voitaneen yhtyä Jaakko Paavolaisen käsitykseen, että ”jatkosodan nousuvaiheessa Voionmaa suhtautui Tanneriin hyvin kriittisesti”.

Täydentävän näkökulman Voionmaan selostaman eduskunnan istuntoon antaa Urho Kekkonen. Hän kirjoitti Helsingistä 27.6.1941 maaseudulla evakossa oleville Sylville ja pojille kirjeen, jonka alkuosan lainaamme tähän:

”Rakkaat Sylvi ja pojat.

Hyvät kiitokset eilen saapuneesta kirjeestä, jonka olit kirjoittanut 22/6, sodan puhjettua [Saksa tunnetusti tuolloin käynnisti Barbarossa-operaation itään, VH]. Tosiasia on nyt se, mistä oli saatu ennakkotietoja. Saksa ei vastoin olettamuksia, ollutkaan siis esittänyt ryssälle mitään vaatimuksia, arvatenkin peläten ryssän niihin suostuvan.

Sisäpoliittisesti olemme tähän saakka selvinneet hyvin. Meillä oli [maalaisliiton] ryhmän valtuuskunnassa keskustelua, jossa eräs ystäväni vaati, että hallitus hajalle ja sos.demokraatit pois. Vastustin tätä jyrkästi. Me pelastamme sisäisen itsenäisyytemme vain, jos olemme yksimielisiä. Ja nyt näyttää, että tämä on mahdollista. [Bruno] Salmiala piti edusk. salaisessa istunnossa syyttelevän ja ala-arvoisen puheen, jonka keskivaiheilla Tanner huusi hänelle: te häpäisette tämän suuren tilaisuuden, ja lähti pois salista. Tanner piti itse oikein ryhdikkään ja arvokkaan puheen.

Suomi ei siis tätä kirjoittaessa ole vielä sodassa, mutta se ei voine kestää kauan, kunnes meidän joukkomme ylittävät rajan. Asiahan oli niin, että meillä suorastaan pelättiin, että Suomi ei saisi aihetta sotaan, ja sisäisesti asia olisi olut vaikeasti hoidettava. Tätä pelkoa lisäsi Molotovin sanat [pitkäaikaiselle Suomen Moskovan konsulille P.J.?] Hynniselle, että Venäjä vaatii Suomelta hyökkäämättömyyttä. Mutta arvatenkin venäläisten diplomaattien ja sotilasjohdon sekavista suhteista seurasi, että ryssä aloitti ilmahyökkäykset ja asia oli silloin Suomen puolelta selvä: me olimme joutuneet hyökkäyksen alaiseksi. Seuraus oli sota. Mutta sotaväkemme ei ole ollut vielä valmiina ja siksi olemme olleet hiljaa. Sitä paitsi Venäjän kypsyttäminen etelässä [Kekkonen tarkoittaa Saksan hyökkäyskärkien etenemistä Baltiassa ja Ukrainassa] on tarpeellista, jotta sotatoimemme voisivat menestyä niin, että mahdollisimman vähillä miesmenetyksillä selviytyisimme.

Uusi raja tulee ilmeisesti Kallen [Kekkonen tarkoittanee ystäväänsä Kaarlo Hillilää? VH] kaavailujen mukaan. Kerrotaan, että Göring olisi luvannut, että me saamme ne rajat, jotka tahdomme ja että saamme esim. Pietarin, jos tahdomme. Hän vai oliko joku toinen sanonut, että he hävittävät Pietarin maan tasalle ja Moskovalla pitäisi olla sama kohtalo. Hurjia ja kaameitakin näköaloja. Mutta ryssä on kyllä kaulavillansa itse kehrännyt, joten kenelläkään ei ole sääli, vaikka ryssälle käykin lössösti.”

Näin siis Urho Kekkonen puolisolleen Sylville pian jatkosodan alettua.

Mitä tulee hallitukseen, todettakoon, että Väinö Tanner, joka SNS:n lopettamistoimiin liittyen Moskovan painostuksesta oli päätynyt 15.8.1940 eroamaan hallituksesta, palasi jatkosodan syttymistä seuraavalla viikolla J.W. Rangelin hallitukseen, ja häntä ”tuurannut” Elannon mies Toivo Salmio, erosi.

Tekstit puhuvat puolestaan.

Ryhtymättä pyrkimään syvällisempään analyysiin, voi varmaankin sanoa, että poliittisen johdon tahtotila oli vallinneessa pakkoraossa melko yksiselitteinen: nyt on mentävä eikä meinattava. Näin siis ainakin eduskunnan ja hallituksen tasolla, sodanjohtoa unohtamatta – mitä alemmas kohden kenttää, siis niin poliittista kuin sotilaallistakin kenttää ja sen ”monttuja ja juoksuhautoja” tullaan, sitä laajempi on mielipiteiden ja –alojen hajoama. Mutta kaiketi hajoaman ”iskemäkeskeispiste” kuitenkin sijaitsi tarkastikin alueella, jolla myös käytännön valtiolliset ratkaisut tapahtuivat. Niin pitkälle Saksan liikevirtaan oli asemoiduttu – tahtomattaan ja tahtoen, ja juuri tässä järjestyksessä.

Eikä muita realistisia, kansakunnan kannalta mahdollisia, vaihtoehtoja kerta kaikkiaan ollut. Tämä käytännöllinen ja ”lähes täydellinen” (olosuhteet huomioiden) yksituumaisuus koskee siis juhannuksen jälkeistä viikkoa ja ehkä muutamaa lähiviikkoa, mutta ei välttämättä enää tapahtumia ja kehityskulkuja myöhemmin syyskesällä. Sanotaan nyt että 10.7.1941 ["Miekantuppipäiväkäsky" ja sitten hyökkäys yli vanhan rajan] on eräs taitekohta, jossa akanat alkoivat jo takertua vakavalla tavalla merkittävän osan nieluihin. Vain yksi asia oli selvä: puna-armeijan tallattavaksi ei haluttu joutua. Näin tämän näen.

Se tietty keveys, jolla Pietarin-kysymystä tuona ajankohtana vastuullisissa suomalaiskerroksissa käsiteltiin ja puhuttiin, pistää mietteliääksi. Eikä edellä ylempänä sanottu koske tätä suurta erilliskysymystä, Pietaria, vaan kokonaisnäkymää, kysymystä siitä, "mitä Suomi tekee" kun eurooppalainen sota laajenee. Ja sen myötä sitä meille kaikkein tärkeintä kysymystä: miten Suomi selviää suursodan tyrskyissä? Sodanhan tiedettiin laajenevan, ja toiset tiesivät jopa ajankohdan likipitäen päivälleen, jos ei nyt ihan kellolleen.

[Veikko Huuska]

Jatkosodan alkuvaiheen laajenemishankkeet jäivät vaille tarkempaa määrittelyä, kuten sodanpäämäärät yleensäkin. Tämä oli varsin ymmärrettävää, olihan kyse kuitenkin ensisijaisesti ja niemomaisesti selviytymistaistelusta.

Kesällä 1941 uusien alueiden valloitusaikeisiin kriittiseti suhtautunut Voionmaa ei aina ollut aivan yhtä "vaatimaton". Hänen vuonna 1918 julkaisemansa "Suur-Suomen luonnolliset rajat" -teos on aina yhtä mielenkiintoinen, katsoo sitä mistä perspektiivistä tahansa. Noina aikoina tunnetusti omista lähtökohdistaan Suur-Suomea haikailivat niin valkoiset kuin punaisetkin fennomaanit ja heidän jälkeläisensä. Koska teos on melko hankalasti tavoitettavissa, lienee paikallaan lisätä tähän linkki wikin henkilöartikkeliin, jonka osassa "Suomalaisuusmies" tiiviisti esitellään Voionmaan tuolloisia näkemyksiä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Voionmaa.
Suomalaisuusmies –jakso:
"Koska Voionmaa selkeästi kuului siihen ranskalaiseen historiankoulukuntaan, joka korostaa maantieteen ja historian yhteiseloa, niin myös arkipäivän poliittisessa toiminnassa nämä periaatteet muokkasivat hänen ajatuksiaan. Lisäksi hän oli uuden tasavallan kokeneimpia ulkopoliitikkoja ja siten tuo näkemys vaikutti hänen ulkopoliittisiin mielipiteisiinsäkin.
Voionmaa korosti, että Suomea oli tarkasteltava sen luonnollisen kokonaisuuden yhteydessä, jossa nykyinen Suomi on pääosan ja näin hän hahmotteli "luonnollisen Suur-Suomen" ja hänen mukaansa "suomalaisen heimohengen viaton kirmailu" tulisi lopettaa. Tähän Suur-Suomeen Voionmaan silloisen näkemyksen mukaan kuuluisivat Tornionjoen länsipuolella oleva Ruotsin Länsipohjan suomalaisalue, suomalaisten asuttama Norjan Ruija, suomalaisten Inkerinmaa ja koko Itä-Karjala Jäämeren rannikoineen. Tässä näkyy selvästi maantieteellis-historiallinen ajattelutapa, joka kuvastaa hyvin Voionmaan ajattelumaailmaa.
Kuitenkin Voionmaan näkemysten mukaan tuosta luonnollisesta Suomesta oli paljon tingittävä. Nämä tinkimisen syyt olivat hänestä etenkin historiallisia. Eräänä mahdollisuutena Voionmaa pohti kuitenkin vaihtokauppoja, Ahvenanmaa voitaisiin vaihtaa Länsi-Pohjaan ja Enontekiön Lappi Ruijaan. Myös Inkerinmaan liittäminen olisi merkinnyt suurvallan karkottamista sille tärkeästä Suomenlahden perukasta ja Pietarista.
Eräänlaisena maantieteellisenä esikuvanaan Suur-Suomen luomisessa Voionmaa piti Ranskaa. Näin kumpainenkin olisi alue kahden meren välissä ja suuren rajajoen äärellä. Kuitenkaan hän ei nähnyt alueiden yhdistämistä sotaa tai väkivaltaa vaativana tavoitteena. Hänen mukaansa Suomi ei pyri laajentamaan nykyisen Suomen rajoja eikä valloittamaan Itä-Karjalaa, mutta se tahtoo rauhallisella tavalla luoda suomalaisen Suur-Suomen. Lisäksi Voionmaa arveli Venäjän vallankumouksen jälkeen valtaan tulleiden kommunistien olevan suosiollisia "reaalisen Suur-Suomen" syntymiselle.
Väinö Voionmaa oli Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja 1915–1916"