Virolaiset vapaaehtoiset Talvisodassa

[Veikko Huuska]

Johdanto
Virolaisten vapaaehtoisten urhoollisesta taistelusta Suomen Jatkosodassa on kirjoitettu paljon. Voimakkaan vastakohdan tähän suhteellisen tarkkaan tutkittuun ja kerrottuun Jatkosota-storyyn muodostaa Virosta vapaaehtoisena Suomeen tulleiden - sekä Suomessa jo ennen 30.11.1939 olleiden virolaisten pyrkimys osallistua Talvisotaan ja tietenkin myös heidän jalo taistelunsa veljeskansan olemassaolotaistelun myllerryksissä. Näistä Talvisodan virolaisista vapaaehtoisista tiedetään sekä Virossa että Suomessa hämmästyttävän vähän. Pelkästään heidän määränsä on aivan hakusessa. Valistunut tieto arvioi määrän noin sadaksi mieheksi, mutta asian tiimoilta lausutut luvut huojahtelevat peräti 56:n ja 3.000 miehen välillä! Tässä kirjoituksessa, joka on julkaistu jokin vuosi sitten blogissani selvittelen parhaan tietoni mukaan tätä asiaa. Tältä palstalta artikkeli kenties tavoittaa paremmin asiasta kiinnostuneita lukijoita.

Montako virolaista taisteli jatkosodassa?
Kysymys siitä miten monta virolaista vapaaehtoista osallistui Talvisotaan on yhä vailla lopullista vastausta. Virallisen historiankirjoituksen mukaan heitä oli 56 miestä. Näillä tarkoitetaan vanhastaan maassa olleita tai Suomeen syksyn ja talven 1939-1940 aikana tulleita virolaisia, jotka sijoitettiin ulkomaisista vapaaehtoisista muodostettuun ns. Osasto Sisuun, Lapualle. Osasto ei ehtinyt osallistua taisteluihin ennen Moskovan rauhaa. Talvisodan Pikkujättiläinen päätyy arvioon: Virolaisten määrän voidaan katsoa olleen runsaasti yli sadan.

Varmaa on että Talvisotaan pyrki virolaisia enemmän kuin nuo 56. Mutta kuinka paljon kaikkiaan?

Talvisodan erikoislaatuinen heimopataljoona oli joulu-tammikuussa Kemissä koottu Osasto Hämäläinen, josta koulutusvaiheen jälkeen helmikuussa 1940 muodostettiin Sissipataljoona 5 (SissiP 5). Sen noin 800 nimeä käsittävä miehistöluettelo koostuu – suomalaisten vapaaehtoisten ohella - pääosin Vienan ja Aunuksen pakolaisista, mutta muidenkin maiden kansalaisia siihen kuului. Pataljoonan historia tunnistaa kolme virolaista, syntymäpaikkoinaan Tallinna ja Narva 1909-1916. He liittyivät osaston vahvuuteen 15.-27.12.1939. Yksi heistä, Viron Kullaankylässä 1916 syntynyt sotamies Johannes Valtonen kaatui Kuhmon korpitaisteluissa 19. helmikuuta 1940. – Lisäksi pataljoonan vahvuuteen kuului 29 sellaista miestä, joiden kansallisuus ei selviä sotilasasiakirjoista. Melko kummallinen tilanne; onko kansallisuus tarkoituksella jätetty heidän osaltaan merkitsemättä? Voisivatko nämä olla, tai ainakin osa heistä, Virosta tulleita vapaaehtoisia? Neuvosto-Karjalasta 1917-1930 pakolaisina tulleiden osalta kotipaikkasuojelu tuskin oli aiheellista, mutta kylläkin virolaisten kohdalla. Näiden aikomuksena kun ymmärrettävästi oli palata isäinsä maille kohta sodan päätyttyä.

Virolaisten lähteiden mukaan säilykelastissa ollut virolainen höyryalus Kassari vei joulukuun alussa 185 virolaista vapaaehtoista Ruotsiin, josta heidän tarkoituksensa oli jatkaa Suomeen. Vakinaisella vuorollaan ollut Kassari saapui matkalaisineen Sundsvalliin ja lähti paluumatkalle Tallinnaan 7. joulukuuta 1939 kello 14. Nyt täysin tyhjänä, mikä kummastuttaa. Oliko vapaaehtoiskuljetus sittenkin matkan ainoa tarkoitus? Utön eteläpuolella 10. joulukuuta 1939 yöllä kello 3.50 venäläinen sukellusvene SC-323 avasi oikopäätä tulen Kassaria kohden konekivääreillä ja tykeillä. Kassari upposi parinkymmenen minuutin kuluttua viron sinimustavalkea lippu mastossa liehuen. Laivan 71-vuotias mekaanikko Jakob Randman kuoli kannelle, ja kaksi haavoittui pelastusveneessä sukellusveneen kk-tulesta. Randmanin kerrotaan olleen mukana ”opastamassa nuoria”. Loput, yhdeksän miestä ja naiskokki selvisivät soutaen ilman kompassia Hiidenmaalle. Pari päivää aikaisemmin SC-323 oli joutunut ampumaan neljä 45 mm:n tykin kranaattia saksalaista ”Oliwiaa” kohti ennen kuin se pysähtyi. Alus kuljetti siviililastina Suomeen sotatarvikkeita. Tämä tapaus ehkä herkisti sukellusveneellä liipasinsormia, mutta kuka takaa, ettei 185 vapaaehtoisen kuljetuksesta olisi tihkunut vihiä puna-armeijan tiedustelulle. Moniko näistä Sundsvallin miehistä päätyi Suomeen ja talvisodan yksiköihin? Liittyikö osa Ruotsiin saapuneista virolaisista ruotsalaisten vapaaehtoisten paisuvaan virtaan: ruotsalaisen vapaaehtoiskaartin (Svenska frivilligkåren, SFK:n) vahvuus nousi lopulta noin 8 000 mieheen.

Ss Kassari oli Chritonin telakalla Turussa 1888 rakennettu länsirannikon matkustajalaiva, entiseltä nimeltään ss Ebba Munck, tsaarin laivasto takavarikoi sen maailmansodan syttyessä 1914 ja siitä tuli Kometa, ja huhtikuussa 1918 Porista vetäytyvät punaiset avasivat sen pohjaventtiilit niin että se upposi satamaan. Nyt Kassarista tuli toisen maailmansodan ensimmäinen upotus Suomenlahdella. Sukellusveneen päällikkö vanhempi luutnantti F. Ivantsov palkittiin Punaisen Tähden kunniamerkillä. Kassarin kapteeni Alfred Sergo (1896-1989) ja hänen isänsä Hans Sergo joutuivat perheineen kesäkuun 1941 Stalinin kyyditysten uhriksi, kohde oli Kirovin seutu. Kapteenin vanhemmat kuolivat siellä nälkään vuosien 1942-1943 aikana.

Eesti Ekspress pohti 4.12.2004 laajassa artikkelissa Talvisodan vapaaehtoisten määrää. Lehden näkemyksen mukaan monissa Viron tietokirjoissa esiintyvä luku 1 000 miestä on mielikuvitusta, ja todellisuudessa virolaisia soti Suomessa korkeintaan kymmenesosa eli noin 100 miestä. Virolaisten historioitsijoiden käsitykset osanottajien määrästä kuitenkin eroavat toisistaan. Ajankohta oli tulenarka, Viro oli päätynyt, painostuksen alla, liittoon Neuvostoliiton kanssa, vapaaehtoisten lähtö oli suuri riski heille itselleen, tukijoilleen ja omaisilleen. Suomenlahden yli veneillä tai myöhemmin jäätä pitkin yrittäneet virolaiset joutuivat taistelemaan paitsi hyistä merta ja myös sitä valvovia neuvostoliittolaisia vastaan. Suomenlahtea kutsuttiinkin ”tuliseksi jääksi”. Ensimmäiset kalastajaveneet lähtivät Loksan rannikolta joulukuun alussa. Joulukuun lopussa meri jäätyi, mutta railojen ja laivaväylien vuoksi joitain lahden ylittäjiä hukkui. Lähtivätpä eräät hevosen ja reen kanssa matkaan. Kohta levisi huhuja että eräs karannut pioneeriryhmä oli joutunut venäläisten käsiin merellä ja kadonnut. Viimeiset virolaisvapaaehtoisten ryhmät tulivat jo ohentuvia jäitä pitkin Suomeen 11.3.1940 vain kaksi päivää ennen rauhaa.

Salainen vapaaehtoistoiminta oli spontaania ja pienten porukoiden toimintaa, sitä ei varsinaisesti organisoinut mikään keskuselin. Näin ainakin sanotaan, mutta ainahan jokaisella tämäntapaisella toiminnalla on vetäjänsä, sielunsa ja ydinryhmänsä. Jos sellaista ei ole, sellainen syntyy. Varovaisuussyistä papereita kartettiin tai mukailtiin. Virolaisten lähteiden mukaan perillesaapuneille annettiin ennen rintamalle menoa suomalaiset henkilöllisyyspaperit. Kenen toimesta: ilmeisesti Päämajan valvontaosaston, arvelisin. Tämä edellyttäisi käytännössä yhdysmiestä Virossa, sellainen epäilemättä olikin. Mikäli näin tapahtui virolaisten erottelu suomalaisten yksiköiden miehistöluetteloista on vaikeaa, jopa mahdotonta. Niinpä käytännön toimijoiden, eli Suomen-poikien historiatoimikuntakin päätyi aikanaan varsin alhaiseen lukuun, alussa mainittuun 56 mieheen. Ekspress -lehden mukaan myytti 1 000 virolaisesta vapaaehtoisesta Talvisodassa syntyi itsenäisen Viron (versio 1.o) viimeisen Suomen lähettilään Aleksander Warman toimesta jo sodan alkuvaiheissa.

Vironhistorian virallisilla nettisivuilla esitetään nykyisinkin talvisodan vapaaehtoistoimintaa seuraavasti: ”Vaikka sensuuri esti lehdistöä esittämästä mitään kritiikkiä Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, riensivät monet Viron miehet hallituksensa asenteesta piittaamatta vapaaehtoisina puolustussotaa käyvän Suomen kansan avuksi. Yhteensä taisteli veljeskansamme joukoissa yli 2 000 Viron vapaaehtoista, jotka täydellä miehuullisuudella torjuivat Puna-armeijan hyökkäyksiä maksaen näin Viron vapaussodassa suomalaisten meille antaman avun kiitollisuudenvelkaa” [karkeakäännös, VH]. Jo Talvisodan kolmantena päivänä 2.12.1939 aloitti Radio Suomi virolaiset lähetyksensä kehottamalla baltialaisista tukikohdista vapaaehtoisia liittymään Suomen taisteluun.

Paul Kuntman Suomi-Poikien tie –teoksen (2004) esipuheessa Martti Turtola kirjoittaa:

”Halukkuutta ilmoittautua vapaaehtoisena Suomen armeijaan oli talvisodan aikana runsaasti, mutta mahdollisuudet päästä Suomeen olivat sitä vastoin vähäiset. Virallisin keinoin se ei onnistunut, ja vaikka Suomenlahti kovan talven vuoksi jäätyikin, ei sen yli hiihtäminen ollut leikin asia. Tarkkaa tietoa siitä, kuinka monta virolaista Suomeen siirtyi ja kuinka monta yleensä ehti rintamalle, ei ole. Arviot ovat liikkuneet huimasta 1000:sta alle sataan. Luultavasti viimeksi mainittu luku on lähellä oikeaa. Ilmeisesti rintamalle ehti vain jokunen harva virolainen. - Pakkasten jäädytettyä Suomenlahden lähtivät rohkeimmat suksin ja potkukelkoin Pohjantähden suuntaan uhmaten venäläisten partioita ja railoja. 57 miestä lähetettiin koulutukseen Lapualla olleeseen kansainväliseen ”Sisu”-prikaatiin, mutta sota ehti päättyä ennen kuin he joutuivat rintamalle”.

Virallisen Viron nykyinen tulkinta asiasta kuultiin, kun Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves virallisella vierailullaan Suomessa 13.3.2007 Helsingin yliopistossa pitämässään puheessa totesi m.m.: Olen surullinen, että Viro oli vuonna 1939 liian heikko seisoakseen itseään puolustaneen Suomen rinnalla. Sotaa edeltävä Viro teki itse ensimmäiset myönnytykset, jotka loitonsivat Viroa demokratiasta. Presidentti Ilves viittasi niin sanottuun vaikenemisen aikaan, joka alkoi vuonna 1934, kun maltillisen oikeiston keskushahmo Konstantin Päts kaappasi armeijan tuella vallan. Ilves arvosteli puheessaan Viron ratkaisua luovuttaa Neuvostoliitolle tukikohtia 1939 ja sallia neuvostokoneiden lentää virolaisilta lentokentiltä pommituslentoja Lounais- ja Länsi-Suomeen. Ilves viittasi Viron Suomen suurlähettiläs Aleksander Warman puheisiin talvisodan viimeisinä päivinä. Tuolloin Warma kutsui Viron päätöstä luovuttaa tukikohtia Neuvostoliitolle viisaaksi, sillä Suomi oli menettänyt talvisodassa paljon enemmän maata. – Millaista lyhytnäköisyyttä ja kaukokatseisuuden puutetta! presidentti Ilves huudahti puheessaan. Toisaalta Ilves muisti niitä 60 virolaista, jotka osallistuivat vapaaehtoisina talvisotaan, ja lähes 3.500 virolaista vapaaehtoista, jotka taistelivat Suomen armeijassa jatkosodassa.

Mitkä sitten ovat keskeiset virolaiset aikalaislähteet? Talvisodan virolaisvapaaehtoisten määrää arvioitaessa on käytettävissä BBC:n ja UPI:n välittämät tiedot puolustusvoimien komentaja, kenraali Laidonerin lausunnosta, jossa hän totesi Suomessa taistelevan 2 000 virolaista miestä. Laidoner samoin kuin Viron hallitus kiistivät tuoreeltaan nämä tiedot, koska ne vaaransivat Viron neutraliteetin ja aiheuttivat lisäpainetta Moskovan suunnalta. Viron Kaunasin lähettiläs Jaan Lattik antoi Latvian lähettiläälle V.J. Sipolsille 29.3.1940 selonteon, jonka mukaan Suomen talvisotaan osallistui peräti 2000-3000 virolaista. Latvialaiset eivät kuitenkaan uskoneet tällaiseen määrään, vaan keskinäisessä kirjeenvaihdossaan pitivät todennäköisenä määränä 400 virolaista. Viron Suomen lähettiläs Aleksandr Warma vahvisti Suomen ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikölle Aaro Pakaslahdelle: ”Suomessa on tällä hetkellä noin 1000 virolaista vapaaehtoista”, joista 300 oli saapunut höyrylaiva Kassarilla. Tapauksesta kertoi Warma viimeksi vuonna 1972. Todettakoon että SS Kassarissa oli hyttipaikat 52 matkustajalle. Mutta kerrankos sotapoikia on pantu moneen kerrokseen kuin sillit tynnyriin!
*
Suomessa ilmestyi omakohtaisiin havaintoihin ja ajankohtaiseen aineistoon perustuva, erään virolaisen kirjailijan [folkloristi, kirjallisuudentutkija, Suomi-asiantuntija August Annist, 1899-1972] Jaan Siiras –peitenimen suojassa julkaistu ”Viro Neuvostokurimuksessa – piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolshevikkivallan aikana vuosina 1930-1941” (WSOY, 1942). Siiras kertoo Viron tilanteesta ja vapaaehtoisavusta:

"Paljon vaikeammaksi muuttui olotila Suomen talvisodan aikana; Viron hallitus koettaa nytkin tarkoin säilyttää puolueettomuutensa, sanomalehtien on pakko salata Suomen-sympatiansa ja painattaa jokaiselle koulupojallekin ilmeisiä venäläisten valheita, jotka koskevat ”Mainilan laukauksia” ja sitä seuranneita Venäjän jättiläisvoittoja. Mutta julkaistaan myös Suomen tiedoitukset, kuunnellaan Suomen radiota ja jokainen tietää, kumpaa puolta on enemmän uskottava.

Aivan kuin pilaa tehden, ehkä myös provokaatio tarkoituksena, kutsutaan sotaväen päällikkö kenraali Laidoner juuri sodan aikana vieraaksi Moskovaan (15.XII.1939). Hän on aikaisemmin pitänyt paljon puheita Viron ja Suomen veriveljeydestä ja keskinäisestä avunannosta myös tulevaisuudessa. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän matkustaa. Stalinilla riittää aasialaista häpeämättömyyttä juoda hänen vastaanottotilaisuudessaan ”itsenäisen Suomen malja” – vaikka Neuvostoliitto silloin tunnusti vain Kuusisen marionettihallituksen. Mutta se pila ja nöyryytys oli vielä vähäistä Suur-Siperian ollessa kysymyksessä: tataarikaanit panettivat aikoinaan vierainaan olevat venäläiset ruhtinaat sidottuina pitkälleen, pöytälevyn heidän ruumiinsa päälle ja juhlivat sitten niillä pöydillä istuen. Venäläiset olivat myös silloin vielä vaiti.

Mutta Tallinnassa puivat tätä Laidonerin matkasta kuullessaan nyrkkiään myös paikalliset kommunistit. H e i l l e olisi varmaan ollut mieluisaa jokin ”sopimuksen rikkominen” ja h e i d ä n valtaan pääsynsä jo nyt.

Sadoittain hiipi nuoria miehiä ohi rajavartijain ja merellä vainuavien venäläisten laivojen - maksamaan Suomelle vapaussodan aikaista kiitollisuuden velkaa. Monet heistä kaatuvat tai paleltuvat kuoliaiksi jo matkalla, mutta suurin osa pääsee perille: Virumaan rannikon vanhoilla salakuljettajilla ja kalastajilla on terävä silmä ja taitava käsi. Mutta höyrylaiva ”Kassarin” upottaa ”tuntematon sukellusvene” joulukuun 11. päivänä sen tyhjänä palatessa Ruotsista. Viron kansa lukee siitä ja aavistaa…


Kautta maan järjestetään salaisia keräyksiä, kootaan rahaa, villatavaraa, sukkia, käsineitä. Kuinka paljon GPU saikaan seuraavana vuonna vaivaa näiden keräysten jälkiä etsiessään! Eikä se paljon löytänytkään. Tartossa tahdotaan Kalevalan päivänä [28.2.1940] järjestää suuri julkinen ystävyydenosoitus Suomelle, mutta se kielletään ylemmältä taholta. Sen sijaan järjestetään puhtaasti kirjallisohjelmainen kokous, jossa tunteet vaiti oltaessakin riittävän selvästi puhuvat.

Mutta se on kaikki vähäistä, äärettömän vähäistä ja tyhjää verrattuna siihen, mitä olisi ollut tehtävä ja mitä olisi tahdottu tehdä. Mutta mitä muuta o l i s i v i e l ä v o i t u t e h d ä?

Ehkä Viron kansa tuon talvisodan aikana moraalisesti kärsi enemmän kuin suomalaiset. Niin kuin asianomaiset tietävät, on taisteluun osallistuvien mieliala enimmäkseen parempi kuin niiden, joiden on ennen taistelua tai taistelun aikanakin vähän kauempana rintaman takana passiivisesti odotettava. Suunnilleen sellainen painostavan ahdistuksen ja masennuksen tunne vallitsi myös tuhansissa Viron kodeissa koko tuon sadan päivän ajan. Sillä myötätuntoon ja oman häpeän tuntoon liittyi vielä erittäin synkkänä tulevaisuuden näköala. Olihan enemmän tai vähemmän varmaa, että Venäjän äärettömän ylivoiman vuoksi sota ei voisi kestää kuin muutaman viikon (venäläisten kanssa yhteydessä olevat ”kotikommunistit” vakuuttivat sodan alussa suorastaan, että vain muutaman päivän). Tahtomatta heräsi epäilyksiä, eikö Suomessakin olisi ollut mahdollista päästä johonkin kompromissiin, ainakin ajan voittamiseksi, kun nyt sen sijaan näytti koko kansan parhaimmistoa odottavan varma tuho. Eihän tunnettu sen paremmin Suomen puolustusmahdollisuuksia kuin Venäjän vaatimusten määrää, puhumattakaan venäläisten petollisuuden määrästä. Virossa ne, ihme kyllä, olivat pitäneet lupauksensa jo – kolme kuukautta.

Sitä suurempi oli ihmettely, kun kuultiin päivästä päivään yhä uudestaan, kuinka suomalaiset pitivät puoliaan. Pohjois-Viron ja saarten asukkaat näkivät joka aamu ”Stalinin kotkien” lähtevän tuholennolleen. Mutta he näkivät niiden myös iltapuolella palaavan - ja aina vähälukuisimpina. Teiden ja rautateiden vierillä nähtiin noiden tuholaisten raatoja lahden eteläpuolellakin monia lojumassa. Istuttiin joka päivä tuntikausia jännittyneinä radion ääressä, tunnettiin: jos suomalaiset kestävät kuukauden tahi kokonaista kaksi kuukautta, on Venäjän ”voittamaton” puna-armeija jättiaseistuksineen nolannut itsensä koko maailman nähden - ja sekin on riittävän suuri saavutus. Mitä sitten vielä tunnettiinkaan, kun he kestivät kolme kuukautta - ja julmasta rauhasta huolimatta kuitenkin säilyttivät riippumattomuutensa! Ei tahdottu uskoa omia silmiä.

Marie Under, nyky-Viron suurin runoilija, kirjoitti siihen aikaan erään kauneimpia laulujaan - komppaniasta, joka tuli rintamalta väsymyksestä nääntyneenä…

On mahdollista, että tämä Suomen vastarinnan sitkeys osaltaan viivytti Viron lopullisen tuhon alkamista. On tunnettua, kuinka pahasti jo tämäkin sota häiritsi Venäjän sisäistä elämä ja sotaväenkin mielialaa. Punaupseerit, jotka siihen asti jo verraten pöyhkeästi puhuivat armeijansa voimasta ja viittailivat siihen mahdollisuuteen, että se marssisi Berliiniin, muuttuivat hermostuneiksi. Syytettiin Suomen talven vaikeuksia ja Mannerheimin linjan ääretöntä lujuutta, se oli muka samanarvoinen kuin Siegfriedin ja Maginot´in linja, joiden murtamista Länsi-Euroopankin sotavoimat olivat turhaan yrittäneet koko talven. Ja venäläiset eivät olleet oikein varmoja siitä, että virolaiset eivät tekisi heille samanlaista yllättävää vastarintaa. Joka tapauksessa oli naiivien, aivan yllättävän alhaisella sivistystasolla olevien punapäällikköjen epäluottamus suuri myös niitä virolaisia upseereita kohtaan, joiden kanssa yhdessä he välistä hummasivat ja jotka saivat paljon pilanteon aihetta heidän tietämättömyydestään ja lapsellisuudestaan. Jo vähäisenkin pilapuheen tai ystävällisen olkapään taputuksen johdosta kopeloi käsi revolverinperää, peläten kimppuun käymistä. Ja humalapäissään yksi ja toinen mies jo myös tuli löpisseeksi: kyllä t e i d ä n k i n vuoronne vielä tulee – keväällä…

Loppuhyökkäyksen viipymisen pääsyy oli luultavasti kuitenkin paremman ulkopoliittisen hetken odottaminen. Sillä oli otettava huomioon, että Saksa oli kyllä suostunut tukikohtien, mutta ei koko maan anastamiseen. Siihen rohkeaan shakaalin tekoon ”voittamaton puna-armeija” uskalsi ryhtyä vasta sitten, kun Saksan kaikki voimat olivat kiinni Ranskaa vastaan käytävässä sodassa.”:
Jaan Siiras: Viro neuvostokurimuksessa. WSOY 1942.

*
Vapaaehtoisten rekisteröintiä varten oli Suomen armeijan yleisesikunnasta komennettu suomalainen yhteysupseeri Viron Suomen-sotilasasiamiehen, majuri Aksel Kristjanin luokse. Kristjan vastasi vapaaehtoisten ”kirjanpidosta”, ja näin Warman ilmoitus, jonka pätevyyden monet ovat kiistäneet, näyttäisi lepäävän pelkkiä oletuksia varmemmalla pohjalla. Niinpä vuosikymmeniä Baltiassa toistettiin yleisimmin noin 1000 miehen vapaaehtoisten määrää. Näin myös Viron historian hakuteos (9. nide, 1996). Raportoidessaan huhtikuussa 1940 Skandinavian näyttävästi mediassa esillä ollutta sotilasapua Suomella Warma arvioi sen vitsiksi – takana saattoi olla kitkeryyttä Viron panoksen ja uhrien jäämisestä sinänsä perusteltuun uutispimentoon? Moskovan neuvottelujen aikana Antti Hackzell oli esittänyt ulkomaisten vapaaehtoisten värväyksen käynnistämistä. Suomalaisen vapaaehtoistoimiston työskentely Helsingissä muodostui alkuun vaisuhkoksi. Toimisto oli sotilasjohdon alainen ja sitä johtajana toimi kenraali Enckell.

Martti Turtolan mukaan sekä majuri Aksel Kristjan että lähettiläs Warma kuuluivat niihin, jotka odottivat Suomen nopeaa tuhoa Talvisodan puhjettua ja ihmettelivät suomalaisten typeryyttä heidän ryhdyttyään – toisin kuin neuvostoyhteistyöhön taipuneet virolaiset - vastarintaan. Suomalainen yhteiskunta eli Warman jouluaaton aattona 23.12.1939 Helsingistä Tallinnaan lähettämän sanoman mukaan ”isänmaallisessa sumussa”. Samoin joulukuussa 1939 sotilasasiamies Kristjan joutui raportoimaan esimiehelleen Tallinnaan, että ”virolaiset eivät ole täällä tällä hetkellä persona grata” [toivottuja persoonia]. Turtola tiivistää miesten asennekehityksen: ”Niin Warma kuin Kristian muuttivat kevään mittaan käsityksiään, ja heidän silmänsä aukenivat viimeistään kesäkuussa [1940] miehityksen alkaessa. Molemmat pelastivat nahkansa jäämällä Suomeen”.

Miten uskottavaa on nähdä näiden herrojen harrastavan vilpitöntä aktiivisuutta virolaisten vapaaehtoisten rekrytoinnissa Suomen Talvisotaan? Vai oliko heidän sodan alkupäivien kylmyytensä salaisen värväystyönkin vuoksi luotua peiteroolia? Turtolan kuvauksen mukaan ”kaikista Pätsin, Laidonerin ja ministerien lausunnoista talvisodan aikana ja sen jälkeen ilmenee, että –Suomen olisi kannattanut taipua Neuvostoliiton vaatimuksiin, jotka olivat ”kohtuulliset” verrattuina esimerkiksi Moskovan rauhan ehtoihin”. Niinpä ”vapaaehtoisia oli mennyt yli Suomenlahden, mutta hyvin vähäisiä määriä, ei ollenkaan kahdentuhannen luokkaa, kuten ulkomailla huhut väittivät. Virallisesti Viro oli kieltänyt, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä lainkaan oli sotatilaa, koska sotaa ei ollut julistettu. Näin ainakin ulkoministeri Piip todisteli”.

Aivan tyhjentävästi ei ole selvitettävissä, miten Viron johdon näkemykset ja vakaumus mies mieheltä kehittyi 1939-1940 talven aikana. Erään sitkeän teorian mukaan syksyllä 1939 Viron valtiojohto ei ”tosissaan” mennyt sopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Kysymyksessä oli vain pakkotilanteessa tehty ”hämäys”, jonka Stalinin uskottiin nielevän.

Erään huhumyllyn akselin Turtola näkee varsin korkealla: ”Jäljet johtavat sylttytehtaalle”, sillä tiettävästi mm. Saksan ja Neuvostoliiton tulossa olevan sodan ennakointia harjoittivat ”Viron Liettuan lähettiläs Jaan Lattik, joka oli poikansa avioliiton kautta lähisukulainen Konstantin Pätsin kanssa ja kuului siihen presidentin lähipiiriin, jolle Päts jakeli virkoja ja muita etuja”.

Kaiken kaikkiaan ”Viron kansan suhtautumisesta Suomen käymään talvisotaan ei ollut minkäänlaista epäilystä. Kansa oli Suomen puolella ja jännitti Suomen menestyksen puolesta. Vaikka viranomaiset eivät toimintaa suosineet – päinvastoin -, erilaisia keräyksiä Suomen hyväksi järjestettiin ja monia virolaisia nuoria miehiä siirtyi jäätyneen Suomenlahden yli auttamaan veljeskansaa Poliittisen johdon ja … ylipäällikkö Laidonerin suhtautuminen oli ristiriitaista”, Martti Turtola toteaa Laidoner-elämäkerrassaan.

Sittemmin Suomi-poikien muistohistoria sekä Ulo Jögi Erna-historia päätyvät, Suomen sota-arkiston tietojen pohjalta, 57:ään Osasto Sisun mieheen.

Näiden ääriarvojen väliin näyttää jääneen epämääräinen määrä miehiä. Suomenpoikien historian tutkija Vello Salo on kiinnittänyt huomiota eri tahoilta löydettyihin tapauksiin. Narvan seudulla 1916 syntynyt inkeriläisen maanviljelijän poika Nestor Säkki opiskeli vuodesta 1930 Suomessa ja viipyi siellä Talvisodan alkuun asti. Säkki astui 27.12.1939 vapaaehtoisena SissiP 5:n riveihin ja taisteli Kuhmon rintamalla kuten virolaiset toverinsa David Sillman ja edellä mainittu Johannes Valtonen. Stm Nestor Säkki haavoittui Kesselin taistelussa 14.2.1940 ja vietiin kenttäsairaalan leikkauspöydälle. Toukokuussa 1940 Säkki palasi Viroon ja täällä hänet pidätettiin heinäkuun loppupuolella. Säkille tuomittiin 8 vuoden vankileirirangaistus. Seurasivat kaameat Vorkutan vuodet. Mutta Säkki selvisi tästä helvetistä hengissä ja sai palata takaisin Viroon vuonna 1947 ja asui myöhemmin Vörussa. Vielä vuonna 1991 löydettiin hänen kehostaan arpientasauksen yhteydessä lukuisia kranaatinsiruja. Talvisodan vapaaehtoinen taistelija Nestor Säkki kuoli joulukuussa 1995. Hän ei ollut Eesti Vabariki (EV, Viron tasavallan) kansalainen, mutta voimme täydellä syyllä kutsua häntä Viron vapaaehtoiseksi, arvelee aihetta käsittelevässä artikkelissaan Postimees-lehti.

EV:n kansalainen sen sijaan oli Emil Eduard Pudeli, s. 1921 Jöhvissä, taisteli Kuusamossa kuukauden päivät. Ikänsä (18 v.) vuoksi häntä ei otettu Osasto Sisun riveihin, mutta erään suomalaisen upseerin avustuksella hän kuitenkin pääsi rintamalle. Kuukauden päästä havaittiin, ettei hän ole virallisesti yksikön vahvuusluettelossa, ja mies lähetettiin rintamalta takaisin Helsinkiin. Näin hänenkään kuulumisestaan Suomen armeijaan ei ole tallentunut jälkiä.

Operaatio Stella Polariksen myötä katosi syksyllä 1944 monen miehen kohtalot länteen. Monet uskovat että varovaiset ruotsalaiset ottivat aineistosta ennen sen tuhoamista tai edelleesiirtoa valokopiot, sieltä voisi vielä löytyä tietoa monen pojan kohtaloista.

Tiedustelupäällikkö Reino Hallamaan lausuman mukaan Tallinnassa tallennetut sekä kaapeliteitse Helsinkiin toimitetut viestit ja luettelot vapaaehtoisista sisälsivät runsaasti aineistoa myös vapaaehtoisten liikkeistä.

Kaarel Karimäki kuului niihin vapaaehtoisiin, jotka taistelivat sekä Talvi- että jatkosodassa. Sotamies Kaarel Karimäen kohtalo paljastui sattumien sarjan tuloksena. Suomenpoikien aktiivi Raul Kuutma oli seitsemänkymmentäluvun puolivälissä työmatkalla Odessassa ja kuuli hotellin ravintolassa suomenkielisen tarinan. Näin hän sai yhteyden Hakkarainen –nimiseen perheeseen, joka oli tuonut Viroon kesällä 1975 erään yksityisen sotapäiväkirjan. Turvallisuussyistä he piilottivat päiväkirjan matkalaukkunsa salataskuun. Kirjan he olivat saaneet eräältä suomalaiselta sotaveteraanien napamieheltä, pyynnöllä toimittaa se Viroon ”oikealle omistajalleen”. Päiväkirja antaa oivan kuvan Karimäen pakenemisesta Virosta 1940. Aivan vuoden alussa hän saapui Suomeen ja astui sotapalvelukseen. Kirjoitus päättyy 11. heinäkuuta 1941, aamuun, jona Karimäki valmistautuu ensimmäiseen jatkosodan taisteluunsa. Loppurivit ovat enteelliset: ”Tänään voi tulla vielä kuuma päivä”.

Karimäki haavoittui pahasti sinä päivänä. Lääkintämiehet pitivät häntä kuolleena. Mutta ruumiskasasta kömpi takaisin elämään tämä nuori mies. Kohtalonsa Kaarel Karimäki tapasi vihdoin kesäkuussa 1944, suurhyökkäyksen ensimmäisessä tuli-iskussa. Vasta vuonna 1990 kävi ilmi, että Suomenpoikien Raul Kuutma oli taistellut samassa pataljoonassa Karimäen kanssa ja ollut mukana jopa samassa taistelussa, jossa Karimäki oli kaatunut. – Joku asetoveri oli ottanut talteen Kaarelin pitämän päiväkirjan ja huolehtinut siitä vuosikymmenten ajan.

Vapaaehtoisten lähtö Suomeen aiheutti Viron hallitukselle ongelmia. Sotilaiden karkaaminen Tallinnan laivastoaseman tehtävistä johti Neuvostoliiton protestiin, jossa todettiin, että tietyt piirit järjestävät sotilaiden lähetystä Suomeen, eikä Viron hallitus pyri estämään sitä. Neuvostoliiton nootin johdosta Viron Moskovan lähettiläs August Rei esitti 10. helmikuuta 1940 ulkoministeri V. Molotoville Kremlissä selonteon Suomen armeijassa olevista virolaisista vapaaehtoisista. Pääteltävissä on, että vapaaehtoisliikkeen taustavoimina toimivat kontra-amiraali Johan Pitka (1872- katosi 1944) ja hänen poikansa, liikemies Andreas Pitka. He olivat jo lokakuussa, Kremlin lisätessä painetta reunavaltioita kohtaan, käyneet Suomessa järjestelemässä virolaisten vapaaehtoisten Suomeen siirtymistä, tavoitteena muodostaa erillinen virolainen joukko-osasto, joka sodan puhjetessa liitettäisiin Suomen armeijaan. Amiraali Pitkan rooli selittää osaltaan merisotilaiden lähdön laivastoasemalta, sekä tukee olettamuksia, että vapaaehtoistoiminnalla olisi ollut ymmärrystä tasavallan korkeimmalla taholla. Joidenkin väittämien mukaan jopa presidentti Konstantin Pätsin suostunta. Merkittävä virolainen liikemies, hämärä kansainvälinen asekauppias Boris Linde oli omia kanaviaan hyödyntäen hankkinut Suomeen lähetettäväksi 5 kenttätykkiä sekä 4 248 ammusta ja 2 151 lentopommia. Linde oli Pätsin hyvä ystävä ja neuvonantaja, suorastaan emissaari, ja presidentin pojan Viktor Pätsin liikekumppani, joka oli rikastunut ”idänkaupalla” bolshevikkien kanssa ja myynyt 1937-1939 miljoonatolkulla aseita ja ammuksia Espanjan tasavaltalaisarmeijalle.

Lopuksi toivomus:
Toivon, että joku tutkija - tai vaikkapa virolais-suomalainen tutkijaryhmä - selvittäisi perinjuurin näiden Talvisodan "Viron Suomi-poikien "(joukossa saattoi olla jokunen nainenkin) elämän, taistelun ja kohtalot! Siinä samalla tarkentuisi varmaankin myös heidän lukumääränsä.