Sotavankikuolemat suojeluskuntien vankileireillä 1941-43

[Martti Tapio Pelho]

Suomen armeijan johto yksityisti sotilasläänien komentajiensa esityksestä jo 23.3.1935 sotavankien hallinnoinnin ja käsittelyt paikallisten suojeluskuntien tehtäväksi osana kotiseudun (tulevan) sodan järjestelyä. Samalla muodostettiin kotijoukkojen esikunta, johon kuuluivat mm. suojeluskuntayhdistykset.

Suojeluskuntien yliesikunta muodosti kotijoukkojen esikunnan rungon. Muodostetun organisaation mukaisesti lähes kaikki sotavankeja koskevat käskyt vuosina 1939-1943 olivat lähtöisin suojeluskuntain yliesikunnan erivivahteisen ryssäviha-ideologian omaksuneilta upseereilta.

Suomea velvoittavan kansainvälisen oikeuden mukaan sotavankeja koskeva käskyvalta kuuluu aina yksin valtiolle ja sen viranomaisille.

Suojeluskunnat olivat niihin liittyneiden ja niihin hyväksyttyjen kansalaisten muodostamia vapaaehtoisuuteen perustuvia paikallisyhdistyksiä, eivätkä vapaa-ehtoisyhdistykset voineet juridisesti laillisesti hoitaa vuosina 1939-43 Suomen valtiolle kansainvälisen oikeuden mukaan yksin kuuluvaa sotavankeja koskeva käskyvaltaa.

Ylipäällikkö Mannerheim, Suomen SPR:n puheenjohtaja, antoikin “myöhäisherän-näisenä” vasta 2.9.1943 käskyn sotavankikomentajan toimen ja esikunnan perus-tamisesta. Käskyllä lakkautettiin suojeluskuntien yliesikunnan suojeluskuntaupsee-reille kuulunut sotavankeja koskeva käskyvalta.

Kun sodan päättyminen Euroopassa liittoutuneiden voittoon ja Saksan sekä sen liit- tolaisten tappioon oli jo alkuvuodesta -43 myös sotilasasiantuntijoidemme mukaan väistämätöntä, niin Mannerheimin mainitussa sotavankikomentajan viran perusta-misessa 2.9.-43 voidaan katsoa olleen kysymys valeoikeustoimesta. Käskyn ilmeisenä tosiasiallisena tavoitteena oli saada vastaisen varalle oikeudellista näyttöä venäläisten sotavankien vuosien 1941-42 massatapattamisten rikosoikeudellisiin jälkiselvittelyihin ja vastuun pakoilun.

Suomen harjoittama sotavankien laajamittainen tappaminen ja rotuoppeihin perus- tuva erottelu vankien muona-annoksissa ja muussa kohtelussa oli ollut esillä jo keväällä 1943 liittoutuneiden; Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen, hallitusten neuvotteluissa Teheranissa sekä Genevessä Kansainvälisen Punaisen ristin puhemiehistössä. Suojeluskunnat kun olivat hallinnoineet Itä-Karjalan miehitetyillä alueilla SPR:n avustustoimintaakin ja jakaneet kansainvälisiä humanitaarisia avustuksia rotuoppiensa mukaisesti paikallista, venäläiseksi luokittelemaansa, väestöä syrjivästi.

Venäläisiin sotavankeihin suojeluskuntien kohdistama, rotuoppeihin perustuva, syrjintä ja harkittu tapattaminen oli ollut päämajan tiedossa lähes kaksi vuotta sotavankitarkastajan, eversti Sporen vuosien 1941-43 tarkastuskertomusten ja tarkastajan lukuisten korjausesitysten perusteella.

Pääasiassa venäläistä kansallisuutta olevien neuvostoliittolaisten sotavankien kuolleisuus paikallisten suojeluskuntien rakentamilla, muonittamilla ja valvomilla vankileireillä on ollut kuuden kuukauden jaksotuksella vuosina 1941-44 seuraava:

1.7.41-31.12.41 2 369 vankia
1.1.42-30.6.42 11 863
1.7.42-31.12.42 3 063
1.1.43-30.6.43 521
1.7.43-31.12.43 210
1.1.44-30.6.44 185
1.7.44-25.11.44 116
Kuolinaika tuntematon n. 350 vankia
Yhteensä noin 18.700 vankia

Sotatieteen laitoksen tutkimuksen mukaan sotavankeja kuoli 18 318. Sotavankien selvittelyelimen tilastoissa kuolleitten vankien määrä on noin 18.700.

Vangiksi joutuneet tai antautuneet sotilaat tunnetusti olivat parhaassa iässä olevia vankkoja terveitä miehiä ja heitä vangittaessa saatiin sotasaaliiksi usein suuria muonavarastoja.

Vankien nälkä, sairastumiset ja kuolemat alkoivat varsinaisesti syksyllä 1941 Suo- messa suojeluskuntien leireillä, joissa talven 41-42 aikana majoituksen, vaatetuk- sen, muonituksen sekä sairaanhoidon kansainvälisen oikeuden vastaisilla totaalisilla laiminlyönneillä ja aliravitsemukseen nähden ylisuurilla vankityövelvoitteella tapettiin harkitusti rotuoppien mukaisesti noin 15.000 alunperin täysin terveinä suojeluskuntien leireille toimitettua venäläiseksi luokiteltua sotavankia.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Ilmo Kekkonen]

Pelho jatkaa polittisesti värittynyttä Suomen puolustusvoimien mustamaalausta ja väärien tietojen jakamista.

Sotavankien asiaan en puutu sen enempää, mutta Kotijoukoista on syytä antaa oikeaa tietoa.

Pulustusministeriön käskyllä 26.9. 39 täsmennettiin Kotijoukkojen asema ja tehtävät voimassa olevine lakien perusteella. Kotijoukot olivat siis osa puolustusvoimia, vaikka suojeluskuntajärjestö toimi sen osana vapaaehtoisena järjestönä. Sille tai sen osille ei kuitenkaan annettu mitään virallisia tehtäviä, vaan ne hoidettiin sotilas/suojeluskuntapiirien toimin. Paikalliset suojeluskunnat vastasivat siis vain omasta vapaaehtoistoiminnastaan. Muu vastuu oli sotilasviranomaisilla.

Todettakoon vielä, että suojeluskunnat eivät hallinnoineet Itä-Karjalassa yhtään mitään, vaan siellä toimi Päämajan alainen sotilashallinto.

[Martti Tapio Pelho]

Everstiluutnantti evp. Helge Seppälä nosti Suomen miehittäjänä laajempaan yleiseen tietoisuutemme julkistaessaan kustantajansa kanssa vuonna 1989 teoksensa “Suomi miehittäjänä 1941-1944.”

Arvostetun sotahistoriamme tutkijan Seppälän mukaan Suomi kävi määrätietoisesti valtaussotaa Saksan rinnalla Suur-Suomen luomiseksi ja toimi siihen liittyen kansainvälisten sodankäynnistä annettujen velvoittavien määräysten vastaisesti.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Martti Tapio Pelho]

Ilmo Kekkoselle

Kirjoitat 17.1.2012:

“Pulustusministeriön käskyllä 26.9. 39 täsmennettiin Kotijoukkojen asema ja tehtävät voimassa olevine lakien perusteella. Kotijoukot olivat siis osa puolustusvoimia, vaikka suojeluskuntajärjestö toimi sen osana vapaaehtoisena järjestönä. Sille tai sen osille ei kuitenkaan annettu mitään virallisia tehtäviä, vaan ne hoidettiin sotilas/suojeluskuntapiirien toimin. Paikalliset suojeluskunnat vastasivat siis vain omasta vapaaehtoistoiminnastaan. Muu vastuu oli sotilasviranomaisilla.”

Mietitäänpä asiaa toisin päin:

Mitkä ovat voineet olla ne poikkeuksellisen painavat syyt, joidenka perusteella sotajohtomme perusti 2.9.1943 Mannerheimin allekirjoittamalla käskyllä kansainvälisen oikeuden edellyttämän sotavankikomentajan viran esikuntineen keskellä asemasotavaihetta 27 kuukautta jatkosodan alkamisesta?

Samalla Mannerheim poisti 2.9.1943 kotijoukkojen esikunnalta sotavankeja koskevan käskyvallan. Miksi käskyä ei annettu Heinrichsin nimissä?

Olen esittänyt kirjoituksessani kahta perusteltua ja uskottavaa syytä:

Ensiksi Mannerheimin oman syyn valmistautua jo sodanjälkeiseen nälkään, kylmyyteen ja orjatyöhön suojeluskuntien leireillä jo tapettuja venäläisiä sotavankeja koskeviin liittoutuneiden jälkiselvittelyihin sekä toisaalla selvän vastuunpakoilun vuosina 1941-43 jo toimeenpantuihin n. 17.900 venäläisen sotavangin hengenriistoihin ja niitä koskeviin rikostutkintoihin.

On olennaista huomata, mihin tapahtumayhteyteen sovitamme Mannerheimin 2.9.1943 käskyn?

Vuosina 1941-43 (27 kuukauden aikana) ennen Mannerheimin 2.9.1943 käskyä eri puolilla Suomea suojeluskuntien käskyttämillä vankileireillä tapetut noin 17.900 venäläistä sotavankia muodostivat valtaosan eli peräti 96% kaikista vankileireillä koko jatkosodan aikana kuolleista noin 18.700 sotavangista.

Mannerheimin 2.9.1943 käskyn taustalla on varmuudella kotijoukkojen esikunnan suojeluskuntaupseerien sotavankeja koskevan käskyvallan törkeä väärinkäyttö ja siihen perustuvat harkitut ja tahalliset vankien hengenriistot. Niitä voidaan silloisen ja nykyisenkin rikoslain mukaan rikosoikeudellisesti luokitella edelleenkin murhiksi.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Jussi Jalonen]

Ylipäällikkö Mannerheim, Suomen SPR:n puheenjohtaja, antoikin “myöhäisherännäisenä” vasta 2.9.1943 käskyn sotavankikomentajan toimen ja esikunnan perustamisesta. Käskyllä lakkautettiin suojeluskuntien yliesikunnan suojeluskuntaupseereille kuulunut sotavankeja koskeva käskyvalta.

Tuota, ensimmäinen sotavankitarkastaja nimitettiin puolustusvoimain toimesta kylläkin välittömästi talvisodan sytyttyä jo vuonna 1939. Pestin sai nimenomaan tuo Pelhon itsensäkin mainitsema eversti Maximilian Spåre, vanha Haminan kadettikoulun kasvatti.

Jatkosodan sytyttyä sotavankiasioista vastasi teknisesti Päämajan Järjestelyosaston hallinnollinen toimisto, mutta käytännön tasolla tietysti edelleenkin Kotijoukot. Ilmo Kekkonen onkin jo maininnut, että nämä olivat myös osa puolustusvoimia.

Sotavankitoimisto perustettiin totta kai jo vuonna 1942, ja sen johtoon nimitettiin eversti Sulo Malm. Tämän seurauksena syntyi eräänlainen päällekkäinen järjestelmä, missä armeijan ja Kotijoukkojen hallinnot huolehtivat samasta asiasta. Toimiston perustamisella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Suomi pelkäsi "tappiota sodassa" ja pyrki johonkin "valeoikeustoimeen". Siihen oli yksinkertaisena syynä se, että edellisen vuoden aikana Suomen sotavoimat olivat hyökkäysvaiheen aikana ottaneet kolme kertaa enemmän sotavankeja kuin oli alun alkaen osattu odottaa. Aiemman puolustussodan puitteissa organisoitu vanha järjestelmä ei kyennyt enää suoriutumaan uudessa tilanteessa, ja koska vuonna 1942 oli selvää, että sota tulisi vielä jatkumaan jonkin aikaa, oli armeijan otettava vankeinhoito entistä selkeämmin vastuulleen.

Sotavankikomentajan toimi tosiaan perustettiin 1943, ja osaltaan siihen ilmeisesti vaikutti kansainvälinen kritiikki siitä, miten suomalaiset sotavankejaan kohtelivat. Sulo Malm hoiti tätäkin pestiä. Keskeisin tavoite oli kuitenkin keskittää vankiasioita koskeva hallinto selkeästi yhden armeijan nimittämän viranomaisen alle, ja tämä prosessi oli alkanut jo vuotta aiemmin. Ei siinä myöskään vielä 1943 onnistuttu; käytännön syistä Kotijoukot tekivät osansa vankeinhuollossa sodan loppuun asti.

Lukumääristä sen verran, että suomalaisten huostassa kuolleiden sotavankien minimimäärä oli 19 085 henkeä. Näistä osapuilleen 1200 oli siis varsinaisesti surmattuja henkilöitä, jotka ammuttiin ilman mitään oikeudenkäyntiä. Selityksenä oli useimmiten "ammuttu yrittäessään paeta"; parissa kolmessa tapauksessa sotavanki ilmeisesti tosiaan oli myös yrittänyt paeta.

Se on tietysti totta, että suomalaisten suhtautuminen kansainvälisiin sopimuksiin oli suoraan sidoksissa sotaonneen ja rintamatilanteeseen. Sekä vuosina 1939-1940 että vuoden 1943 jälkeen kiinnitettiin Haagin ja Geneven sopimuksiin paljon enemmän huomiota kuin vuosina 1941-1942. Mutta olisi kyllä aika erikoista väittää, että sotavankien hallinnointi olisi ollut "yksityistettyä", ja että vuoden 1943 ratkaisut olisivat olleet "valeoikeustoimenpiteitä".

Mitä tulee sodanjälkeisiin oikeustoimiin, niin vuosina 1945-1947 käsiteltiin Sotavankileirien tutkimuskeskuksen toimesta kolmisentuhatta epäiltyä sotarikosta, joista puolet johti syytteisiin. Nostetuista syytteistä edelleen puolet hylättiin. Vuonna 1948 oli yhteensä 98 henkeä lusimassa sotavankeihin kohdistuneista rikoksista.

Kuten tarkkaavaiset huomasivat, niin kertasin tässä viestissä nyt aika kattavasti Antti Kujalan ja Oula Silvennoisen teoksia.



Best,

J. J.

[Martti Tapio Pelho]

Jussi Jaloselle

Suojeluskuntien hallinnoimilla vankileireillä kuoli virallisten tilastojemme mukaan 1.7.41-30.6.1943 välisenä 24 kuukauden ajanjaksolla noin 16.900 vankia eli keskimäärin noin 700 vankia kuukaudessa. Nämä vankikuolemat kattavat peräti 90% koko jatkosodan aikaan vankileireillä yleisimmän tilastoinnin mukaan kuolleista, noin 18.700 vangista.

Mannerheimin käskyn 2.9.1943 ja kotijoukkojen esikunnan suojeluskuntaupseereilta poistetyn sotavankeja koskeneen käskyvallan jälkeisellä 15 kuukauden ajanjaksolla (2.9.1943-25.11.1944) vankeja kuoli tilastojemme mukaan vain noin 400 eli keskimäärin vain 25 vankia kuukaudessa.

Myös ns. väitetyissä ja ilmeisen virheellisesti tilastoiduissa vankien pakoyrityksissä vartijoiden ampumien vankien kuukausittainen tilasto samalta 1.7.41-30.6.1943 väliseltä 24 kuukauden ajanjaksolla todistaa noin tuhannesta vangin ampumisesta suoritetun yli 90% samanaikaisesti kun vankeja muutoinkin tapettiin noin 17.000 nälkään, ruokamyrkytyksiin, kylmään ja orjatyöhön.

Vankileireillä pakoyrityksissä ammutuiksi tilastoitujen vankien määrät romahtavat murto-osaan Mannerheimin 2.9.1943 käskyn jälkeen vastaten varsin samansuuntaisesti leirivankien muiden kuolemien romahtamista.

Eversti M. Spåren vankileirien oloja ja vankeja koskevia tarkastuskertomuksia on referoitu lukuisissa tutkimuksissa.

Tarkastuskertomusten mukaan usein hyväkuntoistenkin venäläisvankien kuolinsyyksi on kirjattu eri leireillä ja eri ajankohtina ruokamyrkytykset. Tästä saa vahvaa viitettä siihen suuntaan, että vankeille kotijoukkojen esikunnan käskytysten mukaisesti syötettiin usein harkitusti pilaantunutta tai myrkytettyä ruokaa.

Tämä tulkinta antaa selvyyttä tarkastuskertomuksissa mainitusta käytännöstä, jonka mukaisesti vanginvartijat eivät suostuneet syömään vankeille tarkoitettua – pilaantunutta tai myrkytettyä - ruokaan. Yhdellekään ruokamyrkytykseen – tai vatsavaivoihin - kuolleeksi tilastoidulle leirivangille ei suoritettu oikeuslääketieteellistä kuolinsyytutkintaa.

Spåren tarkastuskertomuksista ilmenee myös, että paikallisten suojeluskuntien hallinnoimilla ja johtamilla vankileireillä käytettiin vuosina 1941-43 vanginvartijoina yleisesti aikaisemmin, tai rintamalla, erilaisista rikoksista tuomittuja sekä 13-18-vuotiaita, suojeluskuntien ampumaleireille osallistuneita, aseistettuja lapsia.

Suomen sotavankien eri kuolintilastoissa on jonkin verran heittoa riippuen siitä, miten tilastot on koottu.

Lasketaanko Suomen hallinnoimilta sotavankileireiltä Gestapolle luovutetut vangit, noin 400, joista sen koommin ei ole kuultu mitään, Suomen sotavankeudessa aiheutuneiksi kuolemiksi vai ei, vaikuttaa lopputulemaan. Samoin se, paljonko Gestapolle todellisuudessa luovutettiin sotavankeja?

Samoin sotavankikuolintilastointiin vaikuttaa myös se, lasketaanko Suomen miehitysalueella, siis Suomen oikeudenkäyttöpiirissä Itä-Karjalassa eri leireillä olleet vanhukset, naiset ja lapset, vankeiksi vai eristetyiksi, ja se lasketaanko näillä leireillä kuolleet Suomen aiheutuksella vankeina kuolleiksi?

Itä-Karjalassahan oli myös polittisista syistä leiritettyjä sinne siirrettyjä nälkiintyneitä ja sairaita vankeja, jotka olivat Suomen kansalaisia. Näitäkin vankeja kuoli leireille Suomen aiheutuksella.

Näin Suomen aiheutuksella Suomen oikeuspiirissä eri vankileireillä vuosina 1941-44 kuolleitten vankien määrät ovat jossain 18.700 ja 35.000 kuolleen välillä.

Muistetakoon tilastointiin, että Saksalla on Suomen tasavallan oikeuspiirissä Lapissa vuosina 1941-44 noin 30.000 sotavankia, joista vankeusaikana kuoli noin 3.200 vankia.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Emma-Liisa]

Lasketaanko Suomen hallinnoimilta sotavankileireiltä Gestapolle luovutetut vangit, noin 400, joista sen koommin ei ole kuultu mitään, Suomen sotavankeudessa aiheutuneiksi kuolemiksi vai ei, vaikuttaa lopputulemaan. Samoin se, paljonko Gestapolle todellisuudessa luovutettiin sotavankeja?

Kyllä heistä on kuultu, he löytyvät Nl:n arkistoista. He näet tekivät saksalaiaisten kanssa tiedusteluyhteistyötä. Toisin kuin on luultu, juutalasisia ja politrukkeja ei siis tapettu. Lähde: Pekka kauppala: Paluu vankileirien tielle, Gummerus 2011, s. 148-229.

PS. Sotavankeja (kaikkiaan 2400) ei luovutettu Gestapolle. Opiskelepa Natsi-Saksan organisaatiot!

[Martti Tapio Pelho]

Sotavangit ja internoidut –tutkimuksessa (Kansallisarkisto 2008) on julkistettu epäselvästi pyöristettyinä lukuina Saksan Suomen Lappiin pakkosiirtämien neuvostoliittolaisten sotavankien saapumisajat, määrät ja saamumispaikat seuraavasti:

Transports of Soviet War Prisoners to Finland
Date Number Arrival site
23.6.1942 1070 Jakobstad
8.7.1942 1000 Jakobstad
20.7.1942 1000 Oulu
9.8.1942 1000 Oulu
22.8.1942 1000 Oulu
25.8.1942 1000 Oulu
22.9.1942 1000 Oulu
Autumn 1942 1011
December 1942 981
11.1.1943 800 Hanko
4.2.1943 1000 Vadsö
26.4.1943 1055 Vaasa
8.5.1943 1000 Rovaniemi
18.6.1943 1000 Rovaniemi
15.11.1943 500 Rovaniemi
March 1944 1500
July 1944 2000 and 2500
August 1944 50
Total 20267

Kun Saksa otti pohjoisin sotatoimin lisäksi Suomen Lappiin rakennuttamilleen vanki- ja työleireilleen noin 10.000 neuvostoliittolaista sotavankia, Lapissa oli näin 30.000 vankia.

Näistä sotavangeista kuoli Suomen Lapissa noin 3000. Kuolleisuus Saksan Lapin vankileireillä oli merkittävästi alhaisempi (10%, keskimäärin noin 70 kuukaudessa) kuin Saksan vastaavilla leireillä itärintamalla (kuolleisuus 30-60%) tai Suomessa suojeluskuntien käskyttämillä vankileireillä eri puolilla Keski-, Itä- ja Etelä-Suomea.

Kansallisarkiston tutkimuksessa todetaan myös Saksan Suomen Lapiin rakannuttamien vanki- ja työleirien sekä niiden 30.000 sotavangin kuuluneen muodollisesti Suomen tasavallan oikeuden piiriin.

Näin mm. Suomen hallituksen ja armeijan johdon sekä erityisesti sotavankitarkastajan eversti M. Spåren virkavelvollisuudet kattoivat Suomen oikeuden mukaan myös Saksan sotavankikuljetukset Suomeen sekä Lapissa olleita vankileirejä ja niiden 30.000 vankia koskevan käsky- ja johtovallan sekä Lapin vankileirien arkistoista huolehtimisen.

Mihin Suomen lain oikeudelliseen perusteeseen Saksalle myönnetetty 20.267 sotavangin toimitusoikeus Suomeen perustui vai sivuutettiinko toimissa laillisuusnäkokohdat kokonaan?

Tekikö Suomi Saksan hallussa olleiden neuvostoliittolaisten sotavankien Suomeen toimittamisesta Saksan kanssa erillisen sopimus? Vai sisällytettiinkö nämäkin “joukkojenkuljetukset” ns. kauttakulkusopimukseen?

Mikä viranomainen Suomen puolelta sopi Saksan hallituksen kanssa 20.267 sotavangin saapumis- ja leiritysluvan?

Kansallisarkiston Sotavangit- ja integroidut-tutkimuksesta välittyy rivien välistä tulkintaa ettei Suomi täyttänyt jatkosodan aikaan kansainvälisen oikeuden mukaan itsenäiselle valtiolle kuuluvaa tunnusmerkistöä koska merkittävä osa (puolet) Suomen maapinta-alasta oli Saksan oikeusjärjestyksen piirissä ja Saksan armeijan suvereenisesti miehittämä.

Suomen Punaisen Risti (SPR) ry:n jatkosodan aikaisen Suomen humanitaarisen toiminnan osalta hyvä kysymys luonnollisesti on, miten järjestö toimi jatkosodan aikaan Suomen Lapissa olleiden neuvostoliittolaisten sotavankien asiassa vai jättikö kokonaan toimimatta?

Suomen humanitaarisen avun keskusjärjestön (SPR) toimeenpanevan elimen eli hallituksen puheenjohtajan vastuullisessa tehtävässähän oli vuodet 1921-51 sotiemme ja välirauhan ajan ylipäällikkö C.G.E.Mannerheim.

Hyvä kysymys luonnollisesti on, millä hyväksyttävillä asiaperusteilla Suomen valtio humanitaarisiin toimiin sopimuksilla velvoitettuna ja SPR avustuskeskusjärjestönä katsoivat puheenjohtajan voivan olla miehen, joka samanaikaisesti hoiti Suomen armeija ylipäällikön vaativaa virkatehtävää?

Ulkopuolisessa puolueettomassa arvioinnissa Genevessä katsottiinkin perustellusti Mannerheimin olleen esteellinen päättämän Kansainvälisen Punaisen Ristin lukuun Suomen PR:n hallituksessa kansainvälisten avustustusten kohdistamisesta Suomen ja Saksan armeijan aiheuttamien tuhojen ja niitä koskevan humanitaarisen asuvustustarpeen osalta.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[MM]

[Suomen Punaisen Risti (SPR) ry:n jatkosodan aikaisen Suomen humanitaarisen toiminnan osalta hyvä kysymys luonnollisesti on, miten järjestö toimi jatkosodan aikaan Suomen Lapissa olleiden neuvostoliittolaisten sotavankien asiassa vai jättikö kokonaan toimimatta?

Lars Westerlundin tutkimuksessa "Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa" on laajasti käsitelty Punaisen Ristin ja Mannerheimin toimintaa Pelhon kysymyksenasettelun kannalta. Teosta käsiteltiin Agricolassa pari vuotta sitten kirjan nimen mukaisella otsikolla ja myös tähän lainaamallani otsikolla, josta keskustelusta lainaan tämän Westerlundin päätelmän.

Arnstad syyttää Suomea lasten, vanhusten ja sotavankien massamurhista
Kirjoittaja MM » 16.12.09 00:03

"Syntyykin vaikutelma, että neuvostosotavangit olivat Suomen, Ruotsin ja Norjan Punainen Risti -järjestöille väärä avustuksen kohderyhmä. Selitys lienee se, että Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa Punainen Risti -järjestöä edusti sosiaalinen eliitti, joka toimi jokseenkin läheisessä yhteistyössä valtiollisen johdon kanssa. Koska kansalliset eliitit vastustivat Neuvostoliittoa ja joko tukivat tai ainakin olivat hyväksymässä Saksan pyrkimyksiä kukistaa se, kansalliset Punainen Risti -järjestöt katsoivat karsaasti myös neuvostosotavankeja."

* Arnstad syyttää Suomea lasten, vanhusten ja sotavankien massamurhista (20.10.2009)

[Martti Tapio Pelho]

Valtiotieteen tohtori ja historiantutkija Jari Hanski arvioi aikoinaan (25.10.2008) Helsingin Sanomissa dosentti Antti Kujalan Vankisurmat-teoksen (WSOY 2008).

Hanski totesi kirja-arviossaan muun muassa seuraavaa:

“Vankileireillä vartijoiksi oli pakko ottaa keitä vain saatiin, joten ei ole ihme, jos joukkoon eksyi myös neuvostovangeille vihamielisiä tai mielenterveysongelmista kärsiviä. Joukossa oli myös monia sodassa vammautuneita ja siksi katkeroituneita miehiä, joille vihollisen kanssa tekemisiin joutuminen saattoi olla hyvinkin raskasta.

Vankileirien vartijoiden tekeminen sotavankien surmien takaa löytyi lisäksi alaikäisyyden aiheuttamaa kypsymättömyyttä, sotilaskoulutuksen puutetta, pelkoa ja julmuutta.”

Ilmo Kekkonen on vastannut Agricolassa minulle ettei Suomen armeijan palveluksessa ollut jatkosodassa alaikäisiä kuten kirjoitin. Kekkosen mukaan siis kuvittelen ja kirjoitan palturia.

Uskoako tuoretta historiantutkijoiden tulkintaa tai sota-aikaista vankitarkastaja, eversti M.Spårea, vaiko armeijan perinteisin selitysoppeihin ja epistolaan tukeutuvaa Kekkosta?

Kansallisarkiston tutkimusprojektin ja Antti Kujalan arvion mukaan Suomessa eri leireillä jatkosodan aikaan olleiden neuvostovankien määrä on ollut noin 67.000 vankia. Heistä arvioidaan kuolleen vankileiriaikaan noin 22.000, joista 19.085 kuolleelle on pystytty selvittämään tutkimusprojektissa myös henkilöllisuus.

Laskennallisesti jatkosodan ajan (1.7.1941-25.11.1944) vankien leirikuolleisuudeksi kanta-Suomessa saadan prosentteina 33%.

Historiamme valkeitten sivujen tutkimuksellisen täyttämistarpeen osalta ja vankileirien salatun toimintamallin selvittämiseksi on syytä todeta, että neuvostovankeista kuoli Mannerheimin tunnetun 2.9.1943 käskyn jälkeisellä 15 kuukauden ajanjaksolla (2.9.1943-25.11.1944) Kansallisarkiston tietokannen mukaan vain 478 vankia.

Eli syksystä 1943 syksyyn 1944 vankikuolleisuus oli Suomen leireillä vain noin 1% kun vankien kuolleisuus oli sitä ennen 27 kuukauden verrokissa huikea kolmannes!

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Ilmo Kekkonen]

Ilmo Kekkonen on vastannut Agricolassa minulle ettei Suomen armeijan palveluksessa ollut jatkosodassa alaikäisiä kuten kirjoitin. Kekkosen mukaan siis kuvittelen ja kirjoitan palturia.Uskoako tuoretta historiantutkijoiden tulkintaa tai sota-aikaista vankitarkastaja, eversti M.Spårea, vaiko armeijan perinteisin selitysoppeihin ja epistolaan tukeutuvaa Kekkosta?

Pelho syyllistyy taas hänelle tyypilliseen vääristelyyn, kuvitteluun ja palturin kirjoittamiseen.

Olen kirjoittanut, ettei Suomessa ollut "lapsisotilaita". Se ei tarkoita, etteikö armeijassa olisi ollut alaikäisiä. Täysi-ikäisyyden raja taisi sodan aikana olla 21
(vai 24?) vuotta.
Asevelvollisuus alkoi sen vuoden alussa, jolloin mies täytti 17 vuotta eli teoriassa palvelukseen saattoi joutua tai vapaaehtoisena päästä jopa 16-vuotias.
Käytännössä asepalvelukseen kutsuttiin kuitenkin aikaisintaan sen vuoden aikana, jolloin mies täytti 18. Ennen rintamalle komentamista oli yleisimmin noin kuuden kuukauden koulutus ja lisäksi asemasodan aikana uudet miehet palvelivat ensin täydennyspataljoonissa kuukausia jopa vuoden. Käytännössä rintamalle tultiin siis useimmin 19-vuotiaina poislukien vapaaehtoiset.

Poikkeuksena oli jatkosodan alku. Tällöin rintamalle lähti luvatta alaikäisiä mm. pari sotilaspoikien miehittämää patteria. Kun asia tuli ylipäällikön tietoon, hän antoi äkäisen käskyn alaikäisten välittömästä kotiuttamisesta.

Kesällä -18 ylipäällikkö kielsi lähettämästä 18-vuotiaita rintamalle, joskin heitä oli vapaaehtoisina ehtinyt jokin määrä.

Vankileirien vartijoina on ollut 17-vuotiaita. Aputehtävissä on voinut olla nuorempiakin.
Sotilaspojat toimivat usein mm. esikuntien lähetteinä ja ilmavalvonnassa. He eivät kuitenkaan olleet asevelvollisia sotilaita, vaan vapaaehtoista apuhenkilöstöä.

Minun tietoni perustuvat aina tutkimuksiin ja asiakirjoihin. En käytä mitään "perinteisiä selitysoppeja tai epistoloita".

Pelho kopioi juttujaan milloin mistäkin lähteestä aina lukemaansa ymmärtämättä ja tietoja yleistäen tai sitä poliittisen näkemyksensä perusteella tulkiten. Lisäksi hän esittää perättömiä väitteitä, kuten tässäkin tapauksessa. Niihin en aina viitsi puuttua.

[Emma-Liisa]

Valtiotieteen tohtori ja historiantutkija Jari Hanski arvioi aikoinaan (25.10.2008) Helsingin Sanomissa dosentti Antti Kujalan Vankisurmat-teoksen (WSOY 2008).

Hanski totesi kirja-arviossaan muun muassa seuraavaa:

“Vankileireillä vartijoiksi oli pakko ottaa keitä vain saatiin, joten ei ole ihme, jos joukkoon eksyi myös neuvostovangeille vihamielisiä tai mielenterveysongelmista kärsiviä. Joukossa oli myös monia sodassa vammautuneita ja siksi katkeroituneita miehiä, joille vihollisen kanssa tekemisiin joutuminen saattoi olla hyvinkin raskasta.

Vankileirien vartijoiden tekeminen sotavankien surmien takaa löytyi lisäksi alaikäisyyden aiheuttamaa kypsymättömyyttä, sotilaskoulutuksen puutetta, pelkoa ja julmuutta.”

Jätät kertomatta sen Kujalan johtopäätöksen, että myös "työläislähtöiset" tai "vasemmistolaiset" vartijat tekivät rikoksia sotavankeja kohtaan lähes yhtä paljon kuin "oikeistolaiset" tai "suojeluskuntalaiset" (ero on prosentuaalisesti niin pieni, että se mahtunee ns. virhemarginaalin sisään).

Näyttää siltä, että suomalaisislla ja NL:llaisilla vankileireillä esiintyi aivan samanlaisia negatiivisia ilmiöitä (ruuan varastaminen, "pakenijoiden" ampuminen josta palkittiin). Näin ollen niitä on vaikea selittää ideologisilla syillä.

[Emma-Liisa]

Poistettu kaksoisviesti

[Martti Tapio Pelho]

Tampereen yliopistossa vuonna 2009 tarkistetussa Miika Kallatsan lisenssiaattitutkimukseksessa “Suomen Saksalle luovuttamat sotavangit jatkosodan aikana" todetaan esittelysivulla seuraavasti:

“Suomen päämajan valvontaosasto luovutti salaisessa operaatiossa 520 poliittista sotavankia Saksan turvallisuuspoliisille. Vangit olivat puna-armeijan poliittista henkilökuntaa ja kommunisteja. Luovutusten motiivina oli kommunisminvastainen taistelu. Vankien enemmistö oli venäläisiä. Uusimmassa kirjallisuudessa esitettyjen tietojen perusteella saksalaiset teloittivat poliittiset sotavangit. Tässä tutkimuksessa vankien joukosta löytyi 44 juutalaista. Laajemman arkistomateriaalin tutkinut Kansallisarkiston tutkimushanke löysi 49 juutalaisvankia. Kansallisarkiston tutkimusten mukaan kolme vankia luovutettiin muussa kuin poliittisten vankien ryhmässä, joten luovutettuja juutalaisia oli yhteensä 52.”

Mielestäni vasta viime vuosina julkitetut useat tieteelliset tutkimukset vahvistavat sitä perusteltua sotahistoriamme tulkintaa, jonka mukaan päämajan valvontaosasto ja sittemmin armeijan johto ovat yrittänyt hävittää ja salata myös muiden salaisten, toistaiseksi tutkimuksellisesti selvittämättömien, operaatioittensa todisteet, asiakirjat ja aikalaisdokumentit.

Professori Seppo Hentelän tunnettua kommenttia vapaasti muokaten "sotahistoriaamme pitää myös mahtua muitakin kuin vain ’suurimman suomalaisen’ niitä kaikkein kirkkaimpina loistavia sävyjä.”

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia