Irene Janhonen, s. 1920 Detroit. Desantti Osa I

[Veikko Huuska]

Sarja fragmentteja

Aivan tavallinen tyttö

Erkki Ohra-Aho: Tarinaa Keuruun Janhosista.
(Kirjoitus on lyhennelmä Keuruun kesätapaamisessa pidetystä esitelmästä, 2008)

”Tarkoitukseni on kertoa hieman enemmän sukumme jäsenen Nikodemus Antinpoika Janhosen perheen vaiheista Amerikassa ja erikoisesti Itä-Karjalassa. Nikodemuksen tytär Irene on kirjoittanut erittäin mielenkiintoiset muistelmat ”My Story” perheen elämänkohtaloista.

My Story´n antoi minulle Irenen tytär Lillian McBroom, kun hän vieraili luonamme. Muistelmat oli kirjoittanut 100-sivuiseksi vihkoseksi Irenen toinen tytär Helen Salo. Vasta äitinsä kuoleman jälkeen olivat tyttäret saaneet käsiinsä äitinsä elämäntarinan. Äiti ei ollut elinaikanaan vahingossakaan paljastanut tyttärilleen elettyä elämäänsä.

Nikodemus Antinpoika Janhonen syntyi Keuruulla 28.4.1879. Hän on suoraan alenevassa polvessa Kalle Kallenpoika Janhosen (871) sukua, josta kirjoitin [Janhosen sukuseuran] jäsenlehdessämme 33;3-4.2005.

Nikodemus lähti Suomesta laivalla 19.11.1902 Amerikkaan, jossa hän työskenteli hiilikaivoksilla, sitten suolakaivoksilla ja lähti myös kullankaivajaksi Alaskaan. Hän palasi sittemmin takaisin USA:n puolelle. Arizonan Bisheessä Nikodemus avioitui Hilda Maria Matintytär Ollinkosken (s. 28.10.1887 Jalasjärvi) kanssa.

Perheeseen syntyi kaksi tytärtä Eleanora Kyllikki (s. 4.8.1918) ja Aune Irene (s. 18.1.1920). Pian perhe muutti Detroitiin, jossa Nikodemus sai töitä autotehtaalla seppänä. Hän osoittautui taitavaksi sepäksi ja hankki talon, auton ja kesämökin.

USA:ssa alkoi liikkua 1930-1931 voimakasta propagandaa Neuvostoliiton hyvistä oloista ja erinomaisista työmahdollisuuksista. Petroskoihin oli tarkoitus perustaa autotehdas, jonne tarvittiin ammattitaitoista työväkeä. Niinpä Nikodemuksenkin perhe, äidin vastusteluista huolimatta, päätti lähteä Idän ihmemahan monen muun amerikansuomalaisen tapaan. Koti, auto ja kesämökki myytiin ja matka alkoi 18.6.1932 ruotsalaisella laivalla. Göteborgiin saavuttiin 25.6.1932 ja matkaa jatkettiin junalla Tukholmaan. Sieltä lähdettiin seuraavana päivänä venäläisellä laivalla Leningradiin, jossa perhe majoittui vaatimattomaan hotelliin.

Yhden yön jälkeen jatkettiin matkaa junalla kohti Petroskoita puupenkillä istuen koko pitkän ja väsyttävän matkan. Lopulta saavuttiin Petroskoihin. Näytti ensin siltä, että juna oli jättänyt matkalaiset väärään paikkaan, koska se vaikutti synkältä takapajuiselta kylältä.

Perhe saatettiin ”hotelliin”, joka oli kuin iso aitta. Miehet, naiset, pojat ja tytöt nukkuivat kaikki isossa hallissa, oli ahdasta ja yksityisyys puuttui. Läheisessä ”ravintolassa” tarjoiltiin ruoka. Se käsitti soppaa, ruisleipää ja kuivattua kalaa. Monet sairastuivat punatautiin.

Lopulta Nikodemus sai työpaikan seppänä puunkaatofirmassa ja perhe muutti uuteen asuntoon. Se sijaitsi toisessa suuressa ”apartementossa”, jossa oli 24 pientä huonetta. Täällä yhdessä huoneessa perhe asui seuraavat 10 vuotta.

Tytöt kävivät Petroskoin suomalaista koulua. Koulussa opiskeltiin venäjää, suomea, englantia, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, biologiaa ja ennen kaikkea Venäjän historiaa. Koulussa oli myös urheilua ja sotilaallista kasvatusta. Irene kuului koulun ampumajoukkueeseen.

Hyvästä koulumenestyksestä annettiin parhaimmille 50 ruplaa, Eleanora sai aina 50 ruplaa ja Irene 45-50 ruplaa. Summa oli suuri siihen aikaan. Koulu alkoi kello 8 ja päättyi kello 16 viitenä päivänä viikossa. Koulumatka (5 km) kuljettiin kävellen, polkupyörällä ja hiihtäen. Talvikausi alkoi syyskuussa ja kesti kesäkuun puolelle saakka.

Kun Stalinin vainot alkoivat vuonna 1936, kiellettiin kaikki suomalaiset sanomalehdet ja muut julkaisut. Koulut muuttuivat venäjänkielisiksi. Kaikki elivät pelon vallassa. NKVD:n (salainen poliisi) sotilaat kulkivat öisin talosta toiseen. Onneksi sotilaat kulkivat heidän ovensa ohitse. Ilmapiiri oli pelottava, koskaan ei voinut olla varma kohtalostaan.

Irenen ensimmäinen työpaikka oli vastaanottoapulaisen työ kaupungin taloustoimistossa, jolla oli tuomiovalta liikeasioissa. Irene ei ollut tyytyväinen työhönsä, mutta yritti tehdä sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Päällikkö oli tyytyväinen apulaisensa tehokkuuteen, joten Irene sai ylennyksen työssään. Eleanora oli päässyt opiskelemaan farmakologiaa Leningradin yliopistoon.

Vuonna 1939 Irene oli käymässä sisarensa Eleanoran luona Leningradissa. Irene oli saanut ilmaisen matkan ja sai asua lomakodissa, koska hän oli menestynyt erinomaisesti työssään. Teatterimatkalla tytöt saivat kuulla, että sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli syttynyt 30.11.1939. Jo elokuussa oli ollut havaittavissa ennusmerkkejä tulevasta sodasta. Keskiyöllä olivat junat alkaneet kuljettaa kaikenlaisia sotatarvikkeita länteen. Miehet olivat saaneet kutsun saapua joukko-osastoihinsa ja naisia oli puolestaan kutsuttu sairaaloihin auttamaan.

Eleanora valmistui Leningradin yliopistosta kesäkuussa 1941. Hän saattoi tulla takaisin kotiin, koska sai töitä Petroskoin apteekista. Syyskuussa heille tuli evakuointimääräys, joka koski vain yli 25 vuotiaita. Tytöt pääsivät kuitenkin vanhempiensa mukaan vedoten heidän kielitaidottomuuteen ja huonokuntoisuuteen.

Ihmisjoukko lastattiin kuin karja proomuun. Kun löysit tyhjän paikan, asettauduit siihen. Keskellä oleskelutilaa oli pata, jossa ruoka keitettiin, peseytymispaikkaa ei ollut, kylmä ja nälkä vaivasivat matkalaisia. Matka Äänisen yli kesti seitsemän päivää, kunnes saavuttiin pieneen kyläpahaseen. Aluksi oltiin taivasalla viisi päivää, kunnes perheen onnistui saada huone monilapsisen perheen luona. Talossa oli sauna, jossa voitiin peseytyä. Tyttöjen piti lähteä noin 20 km:n päässä sijaitsevaan kylään rakentaman lentokenttää. Olot sielläkin olivat surkeat.

Sitten perhe kuljetettiin Äänisen länsirannalle Belomorskiin (Sorokka). Asunto löytyi läheisestä kylästä ja siellä asuttiin lokakuusta 1941 helmikuuhun 1942. Nikodemus toimi siellä seppänä, kunnes menetti ulkomaalaisena työnsä. Hän katui syvästi, että oli tuonut perheensä Neuvostoliittoon. Jonkin ajan kuluttua Irene sai entisen työnsä taloustoimistossa, joka oli muuttanut Belomorskiin.

Nikodemus kuoli heikkokuntoisena 15.3.1942 ja äiti Hilda lavantautiin 28.3.1942.

Irenen ja Eleanoran tiet erosivat vuosikymmeniksi, kun Irene sai määräyksen lähteä uuteen työhön Moskovaan. Eleanora oli siinä luulossa, että hänen sisarensa oli kuollut sodan aikana, näin hänelle oli kerrottu. Eleanora työskenteli apteekissa Moskovassa eikä ollut mennyt naimisiin. Irene kuitenkin etsi keinoja päästäkseen Suomeen. Sellainen löytyikin ja vuonna 1944 hän joutui suomalaisten vangiksi. Hänen onnistui kuitenkin matkustaa syksyllä 1944 Ruotsiin, jossa hän hakeutui töihin sairaalaan.

Vuonna 1947 Irene meni USA:n lähetystöön, sai matkustusluvan ja matkusti sitten Detroitiin. 1970-luvulla sisarukset tapasivat toisensa USA:ssa. Mayme Sevander, itsekin aikanaan Petroskoihin muuttanut suomalainen, järjesti Eleanoran matkan Moskovasta Leningradin kautta USA:han. Eleanoraa oli vastaanottamassa sisaren mukana suuri joukko sukulaisia.

Tällaisia elämänkohtaloita ovat Janhosen suvun jäsenet kokeneet”. [1]

xx

Amerikansuomalaisia maahanmuuttajia Neuvosto-Karjalaan 1930-luvulla.
Matkustajaluettelo. Katalogiin sisältyy kaksi Janhonen –nimistä perhettä:

JANHONEN, Abel, Sophia, Irma, Paul & Allen; Aberdeen, WA, USA, pvm 16.10.1931.

JANHONEN, Nikodemus, Hilda, Eleanor & Irene, Detroit, Michigan, USA, pvm ????. [2]

Jälkimmäiset Janhoset ovat meidän Janhosiamme.

xx

SDP:n toimintakertomus 1939-1943

Kurinpitotoimenpiteet.

Kun v. 1939-40 sodan jälkeen ilmennyttä aiheellista tyytymättömyyttä alettiin määrätyillä tahoilla lietsoa tietoisesti maallemme ja puolueellemme vieraitten pyrkimysten edistämiseksi, oli luonnollista, että puolueemme taholta ryhdyttiin tällaista toimintaa päättävästi vastustamaan. Suurelta osalta ulkopuolisista vaikutteista johtuen perustettiin maassamme v. 1940 ”Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura”. Kesäkuun 17. p:nä käsitteli Ptk [SDP:n puoluetoimikunta, 1940] suhtautumista mainittuun seuraan. Tällöin todettiin, että tämän seuran puuhailu on varsin vahingollista maamme työväenluokalle ja koko maallekin. Seuran perustajien nimiluettelosta kävi selville, että samoja henkilöitä, jotka jo vuosikausia olivat toimineet puolueemme vahingoittamiseksi ja joista Mauri Ryömä tällaisen toiminnan vuoksi jo aikaisemmin erotettiin puolueesta, oli myös tämän puuhan takana. Siinä seuran julkilausumassa, jota yritettiin ilmoituksena julkaista Suomen Sosialidemokraatissa ja jota sittemmin levitettiin monistettuna, esitettiin vääriä väitteitä ja syytöksiä myös puoluettamme kohtaan Neuvostoliittoon suhtautumisesta. Kun seuran toiminnan tarkoituksena oli selvästi puolueemme vahingoittaminen ja hajoitustyön suorittaminen sen keskuudessa ja kun seuran toiminta sen kylväessä vääriä epäluuloja maatamme kohtaan oli myös omiaan vaarantamaan maamme asemaa, Ptk. katsoi välttämättömäksi maamme työväenluokalle osoitetussa julkilausumassa lähemmin kantaansa perustellen kehoittaa puolueemme jäseniä tarkoin seuraamaan näiden puoluettamme vahingoittavien piirien toimintaa sekä suhtautumaan niihin täysin kielteisesti. Julkilausumassa tähdennettiin myös Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisten suhteiden jatkuvan kehittämisen tarpeellisuutta sekä osoitettiin, että SNS-seuran toiminta oli omiaan vaikuttamaan vahingollisesti tällaisten suhteiden kehittymiseen. …[Seuraa luettelo toimenpiteistä asiassa…]
Muita puolueesta erottamisia. –
Kokouksessaan lokakuun 21. [1940] päivänä Ptk käsitteli Hämeen l. pohj. vaalipiirin Sos.-dem. piiritoimikunnan kirjelmän, jossa laajoin perusteluin esitettiin erinäisiä henkilöitä heidän puoluetta vahingoittavan toimintansa vuoksi puolueesta erotettaviksi. Hankittuaan asiasta asianmukaiset selitykset ja lausunnot Ptk päätti 19. päivänä marraskuuta [1940] erottaa puolueesta seuraavat henkilöt:
Arvo Grönqvist, Eräjärven Ty:stä;
Eino Täckman, Kuljun Ty:stä;
Arvo Viitanen, Nokian Ty:stä;
sekä Tampereen sos.-dem. kunnallisjärjestöstä
Heikki Harju,
Lauri Hakala,
A.R. Korpijärvi,
Lauri Hilden,
Onni Nordling,
Artturi Pihala,
Aili Stenberg,
Aino Järvinen,
Yrjö Peltomaa,
Hugo Lehtinen,
Eino Saastamoinen,
Anna Valtonen,
Yrjö Lindholm,
Aino Grönfelt,
Jorma Weckman,
Toivo Nylund,
Aksel Santala,
Oiva Palomaa,
Paavo Mendelin,
Jorma Johteinen ja ¨
Erkki Salomaa.
…
Asianomaisen piiritoimikunnan esityksen perusteella Ptk päätti 17/6 -41 hankittuaan sitä ennen tarpeelliset lausunnot erottaa puolueesta Ikaalisten Kilvakkalan Ty:n jäsenen Hugo Solinin hänen puoluetta vastustavan ja vahingoittavan toimintansa vuoksi. [3]

xx

Luku suomalaista luokkataistelua

Sakari Selin: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko.
- Punainen Pohjois-Häme 1935-1944
…
Luku 12

Satalukuinen joukko sodanvastustajien kintereillä
…

Mitä Ikaalisissa peiteltiin?

Nokialainen kunnioitettu ja ansioitunut SKP:n maanalaisen kauden aktiivi Frans ARVO Viitanen oli niiden 12 joukossa, jotka puna-armeijan päätiedusteluhallinto hyväksyi elokuussa 1942 tiedustelutehtäviin Suomessa. [Rentola: Kenen joukoissa seisot?, 368 ja 372. Kimmo Rentola jakaa tutkimuksessaan ”Kenen joukoissa seisot?” rintamalinjan toiselle puolelle (Pärmin pataljoonasta syyskuussa 1941) menneet kommunistit heille annettujen tehtävien mukaan kolmeen ryhmään ja ihmettelee, että Arvo Viitanen valittiin puhtaaseen sotilaalliseen tiedusteluun valittuun ryhmään. Ihmettelyyn on aihetta, sillä Viitanen oli jo 40-vuotias ja julkisessa poliittisessa toiminnassa (Nokian kauppalanhallituksen jäsen) arvostettu johtohenkilö.[SS].

Muurari Arvo Viitanen oli keskeinen henkilö Nokialla vasemmistolaisen työväenliikkeen piirissä jo 1920-luvulta lähtien. Valpon kansion on 1930-luvulta kerääntynyt mm. seuraavia ansioita:

* Kommunistien ehdokkaana kunnallisvaaleissa 1933.
* Nokian sosdem. nuoriso-osaston jäsen 1936-1939.
* Nokian kauppalan valtuuston ja hallituksen jäsen 1936-1940.
* Nokian työväenyhdistyksen jäsen 1936, erotettu SDP:stä 19.11.1940.
* Nokian ammatillisen paikallisjärjestön puheenjohtaja 1938.
* Rakennustyöväen liiton keskusjärjestön toimitsija 1939-1940.
* Pidätettiin Nokialla 25.1.1941, syyskuussa 1941 asepalvelukseen ja rintamalle Pärmin pataljoonassa.
* Mennyt vihollisen puolelle 9.10.1941 [p.o. 18.9.1941 Onkamojärvi, VH].
* Palannut laskuvarjomiehenä Ikaalisiin 8.9.1943. Pidätettäessä 10.9.1943 ammuttiin.

Valpon kansiosta löytyy vielä maininta, että yhdessä Arvo Viitasen kanssa pudotettiin Aune Irene Janhonen, joka lienee ollut radisti. Aune Janhosta oli kuulusteltu Valpon Tampereen osastossa, mutta pöytäkirjaa ei ole löydetty. Tämän 3.2.1943 [päivämäärä lienee 3.12.1943, VH] päivätyn tiedonannon mukaan ”Viitanen sai pudotettaessa surmansa”.

Kolmas viite Viitasen kuolintapaan on päivätty 27.1.1944, jossa kerrotaan, että Päämajan valvontaosasto on lähettänyt asiaa koskevan selostuksen Valpon pääosastolle, joka on sen palauttanut. Myös tässä toistetaan Valpon Tampereen osaston ensimmäisestä tiedosta poikkeava kanta: ”Pudotettaessa tuli ammutuksi”.

Neljäs tieto Viitasen kohtalosta sisältyy Arvo Lammisen [edellä mainittuun] kertomukseen pidätyksestään ja kuulusteluistaan. Kun Lamminen oli kerran vaistomaisesti laskenut kätensä taskuun, tiuskaisi kuulustelija:

”Pois käsi taskusta! Noin Viitanenkin teki. Nosti kätensä ylös, mutta laski ne sitten alas ja Lampinen laski heti”.

Tästä syyskuisesta päivästä, mikä se lieneekään, alkoi salailujen verkko, johon jopa omaisten oli vaikea tunkeutua. Anna Valtonen, joka oli Arvo Viitasen lesken hyvä ystävä, ryhtyi vuoden vaihteessa 1944-1945 selvittämään yhdessä Eeva Viitasen kanssa vuoden 1943 tapahtumia.

Kirkkokansliasta ilmoitettiin 2.1.1945, ettei Arvo Viitasesta ole tullut kuolinilmoitusta. Tampereen sotilaspiiristä kehotettiin 3.1.1945 tiedustelemaan asiaa rikospoliisista. Rikospoliisissa löytyi Arvo Viitasen etsintäkuulutus vuodelta 1942 ja peruutus vuodelta 1943. Peruutuksen oli tehnyt Päämajan valvontaosasto.

Sotilaspiirin oikeusupseeri lupasi tutkia asian ja selvitettyään sen hän ilmoitti Päämajan kirjelmästä selviävän, että Viitanen on uudelleen mennyt vihollisen puolelle vuonna 1943, josta johtui etsintäkuulutuksen peruutus. Valpon Tampereen osastolla sanottiin, että asia on arkaluontoinen ja etteivät he voi kertoa siitä muuta, koska se on siirtynyt Päämajan valvontaosaston alaisuuteen. Kehotettiin kääntymään suoraan sen puoleen. Sotilaspiirin oikeusupseeri ilmoitti, ettei Päämajan valvontaosastoa enää ole olemassa ja ettei niitä asioita enää hoida kukaan. Huhut tiesivät kertoa enemmän kuin viranomaiset.

Eeva Viitanen kirjoitti tammikuussa 1945 SKP:lle pyytäen apua miehensä kohtalon selvittämisessä.
Kerrottuaan sen mitä viranomaiset eivät suostuneet kertomaan, hän kuvailee niitä huhuja, joita Nokialla ja Ikaalisissa oli liikkunut.

Huhujen mukaan pudotettiin Ikaalisten sydänmaille kaksi desanttia, joista toinen oli mies, toinen nainen. Naisen veivät mukanaan Valpon tai valvontaosaston miehet eikä hänen kohtalostaan ole mitään tietoa (myöhemmin on selvinnyt, että hänet saatiin kertomaan kaikki tietonsa ja palkkioksi hänet lähetettiin myöhemmin ulkomaille salanimen turvin). Kun suojeluskuntalaiset haravoivat seutua, he saivat myös miehen, joka oli tullut ammutuksi. Henkilöt, jotka desantin olivat ampuneet ovat tiedossa.

Eeva Viitanen kirjoitti vielä tammikuun lopulla [1945] toisen kirjeen, jossa oli jo yksityiskohtaisempia tietoja. Viitanen osaa nimetä jo kuusi suojeluskuntalaista ja joitakin ”Ikaalisten herrojen nuoria poikia”, jotka olivat pidättämässä hänen miestään ja joista yksi nimetty henkilö oli Arvo Viitasen ampunut.

”Ampujalla on ruumiista otettu valokuva”, kertoo Eeva Viitanen, ”mitä hän on leuhkien näytellytkin. Nyt sodan loppupuolella ja viime aikoina hän on kyllä ollut vaiti, sillä murhaajat ovat kuulemma tehneet keskenään sellaisen liiton, että asiasta vaietaan. Nykyisin ei heistä kukaan uskalla puhua mitään. Vainajan rahoja ovat keskenään kyllä jakaneet, mutta osan luovuttaneet valtiolle. Kellosta ei ole vielä saatu selvyyttä”.

Näiden tietojen mukaan desantti oli haudattukin Ikaalisiin ”Tuomisto” –nimisenä, vaikka ei ole epäilystäkään siitä, ettei hänen todellinen henkilöllisyytensä olisi ollut tiedossa.

Eeva Viitanen sai lopulta luvan mennä Ikaalisten sotilaspiiriin selvittämään asiaa. Arvo Viitanen löytyi ja hänet haudattiin uudelleen Nokialle vuoden 1918 luokkasodan uhrien haudan läheisyyteen.

Mutta mitä hämärää liittyi Arvo Viitasen ampumiseen, kun kaikki viranomaiset yrittivät pestä kätensä siitä? Voi vain kuvitella, mitä Ikaalisissa tapahtui, kun ryhmä suojeluskuntalaisia tavoitti vihatun kommunistin. [4]

xx

Pärmin pataljoona ja sen loikkarit

– Rentola emt. kertoo Moskovan arkistojen pohjalta:

Poliittisista ja kriminaalivangeista koottu Pärmin pataljoona (Er.P 21) lähetettiin 9. syyskuuta 1941 rintamalle. ”Neljän päivän junamatkan jälkeen Osasto Pärmi purettiin Suojoen asemalle Itä-Karjalaan. Etulinjaan siirryttiin saman tien, Mundjärven maastoon (Onkamus), jossa käytiin ankaria, liikkuvia taisteluja. Niissä junanvaunuissa liikkui laajin ja kokenein kommunistinen organisaatio koko Suur-Suomen alueella. Pitkän matkan ajan väiteltiin ja toisteltiin ristiriitaisia huhuja siitä, mikä oli oikea puoluelinja rintamalle saavuttaessa. Pitikö pyrkiä puna-armeijan puolelle vai ei? Kummallekin vaihtoehdolle löytyi kannattajia.

Kokkolalainen kirvesmies, sittemmin SKDL:n kansanedustaja, Nestor Nurminen (1907-1977) määräsi tamperelaisen sotilaslinjalla ja nuorisotyössä toimineen metallimiehen Jorma Johteisen (1913-1944) 2. komppanian 1. joukkueen puolueorganisaattoriksi.´, ”siis määrättiin joukkueen johtajaksi”, kuten Johteinen itse asemansa ymmärsi armeijan virallisen organisaation sivuuttaen. Puolueorganisaation johtomiehet (kuten kirvesmies, sittemmin SKP:n johtoon kuulunut Aaro Uusitalo (1901-1980) ja valaja, samoin SKP:n johtomiehiin kuulunut Väinö Laitinen (1904-)) levittivät Riihimäellä ja matkan aikana sanaa, että piti loikata. Myös Johteinen sai sen käsityksen, että yli piti mennä, ja puolueyhteyksien taistelutilanteessa katkettua hän antoi omasta aloitteestaan miehilleen siirtomääräyksen. Kun hän itse nousi antrealaisen sähköasentajan Viljo Lepistön (1911-) kanssa juoksemaan kranaattikeskityksen lävitse rintaman yli, SKP:n keskuskomitean jäsen Aaro Uusitalo huusi yllättäen perään, että ”muualta on tullut toisenlaiset määräykset”. Mutta Johteinen ei voinut enää kääntyä takaisin. Puna-armeijan puolelle siirtyneiden luetteloa tarkastellessa pistää silmään, että siirtyneet olivat Johteisen kaltaisia keskitason puoluemiehiä ja heidän mukaansa tempautuneita, kun sen sijaan organisaation huipputaso (kuten Nurminen, Uusitalo, Laitinen) jätti loikkaamatta, Laitinen tosin haavoittuneena.

Siinä tilanteessa yhteyksiä ulkopuolelle ei voinut olla, joten kaikki ”määräykset” syntyivät paikan päällä ja kukin katsoi oikeaksi sen, minkä vaisto valitsi. Puolueteorian mukaisesti koetettiin kuitenkin kuvitella, että linja oli olemassa jollakin ylemmällä tai abstraktimmalla tasolla ja saatiin sieltä eikä keksitty itse paikan päällä.

Taistelutilanteessa, helsinkiläistynyt Ikaalisissa 1914 syntynyt maalari Lauri Hietamäki esitti talonmies, sittemmin punaisen Valpon tiedustelija Reino Kosuselle (1911-1972), että otettaisiin konepistoolit ja ammuttaisiin upseerit. Koska Kosunen ei tuntenut miestä, hän kysyi puolueen linjaa Laitiselta, joka kielsi, katsoen ettei ”se ole tällä kertaa sopivaa”. Yksi upseeri tuli kuitenkin ammutuksi ja toinen katosi.

[Majuri Nikke Pärmin tavoin Alahärmästä syntyisin ollut työmiestaustainen sotilas, 1./Er.P 21:n komppanianpäällikkö, jääkäriluutnantti Johan Mäki ammuttiin saapumistaisteluissa Onkamuksessa 19.9.1941, ja joukkueenjohtaja, vänrikki Engblom katosi – ilmeisesti samasta syystä, VH].

Syyskuun 19. päivään mennessä entisistä turvasäilöläisistä puuttui 86 miestä, siis noin kolmannes vahvuudesta. Viisi oli kaatunut, 16 haavoittunut ja kahdeksan muuta loukkaantunut tai sairaana. Koska puna-armeijan puolella kirjattiin 53 loikkaria, neljä miestä katosi.
…
Tapaninpäivänä 26.12.1941 Kominternin edustajat saivat päätökseen pärmiläisten joukosta valikoitujen 39 luotettavan toverin tarkemmat kuulustelut Sorokassa. Kaaderiosaston virkailija K. Vilkov ja Aarne Hulkkonen onnistuivat toteamaan, että joukossa oli 33 varmaa SKP:n jäsentä ja lisäksi yksi kommunistisen nuorisoliiton jäsen. Kahdelta voitiin todeta vain (vasemmistolaisen) sosialidemokraattisen nuorisoliiton jäsenyys nuoruusvuosilta, ja kaksi todettiin sosialidemokraateiksi. Yrjö Klipin kohdalla ei mitään jäsenyyttä onnistuttu pätevästi osoittamaan; istuttu vankeustuomio kuitenkin osoitti luotettavuuden. SNS:ssä toiminut toveriseuralainen [myöhempi kaksoisagentti, ja jatkosodan viimepäivinä 2.9.1944 Vaasassa teloitetuksi joutuva] Risto Westerlund kelpasi luotettavien joukkoon, mutta Toveriseuran puheenjohtaja Ahti Myrsky ei. Mahdollisesti jälkimmäiseltä puuttui kutsumusta tiedustelutehtäviin; siinä vaiheessa alkoi selvitä, että näitä miehiä käytettäisiin niihin. …

... Kun neuvostojohdon Suomen-toimintaa hoitaneet instanssit ryhtyivät jakamaan näitä miehiä, puolue sai kuitenkin tyytyä vähään. Siinä heijastui Zhdanovin ja Voroshilovin määräys, jossa suomalaisten kommunistien oman partisaanitoiminnan tukemista ei pidetty tarkoituksenmukaisena, vaan kaikki haluttiin keskittää ”keskuskomitealle”.

Leijonanosan miehistä vei puna-armeijan strateginen tiedustelu, jolle myös entisiä NKVD:n tehtäviä oli sota-aikana siirretty. Tämän tahon kursseille Moskovan lähelle Dupkiin lähti 20 miestä. Heille ajateltiin sekä poliittisia että sotilaallisia tiedustelutehtäviä, joita varten opetettiin tavanomaiset vakoilutaidot. Opettajina oli vuonna 1940 neuvostolähetystössä toimineita diplomaatteja, kuten Ivan Andrianov (nimellä Toikka) ja jopa Nikolai Kulibaba (tulkkina nimellä Broman).

Puna-armeijan strategisen tiedustelun koulutusryhmään kuuluivat mm.:

LAAKSO, Eino (1907-1981), jalkinetyöntekijä, Lenin-koulun opiskelija, Espanjan sisällissodan tasavaltalaisarmeijan vapaaehtoinen partisaani-luutnantti, Tampere.
Pudotettiin 13.6.1942 vastaisena yönä radisti Roy Mäkelän (Roy Mäkelä oli syntynyt 22.10.1922 Detroitissa; hänestä käytettiin myös peitenimeä ”Kalle”; Mäkelän radio oli amerikkalaisvalmisteinen) kanssa Tampereen lähelle; suoalueelle Kyröskoskelle. Rakensivat verkostonsa, hankkivat tietoja. Tiesululla Viinikassa 15.4.1944 ampuivat konstaapeli Vaittisen ja pääsivät pakoon. Radisti palasi sodan jälkeen Neuvostoliittoon (jossa käytti nimeä Roi Shirikov/Chirikov). Eino Laakso pysytteli jatkosodan päätyttyä ”matalana ensimmäisen talven ja siirtyi sitten Valpon (punainen valpo) sotilastoimiston päälliköksi, sitten Rauhanpuolustajissa ja Fascisminvastaisessa rintamassa.

LAMMINEN, Arvo (1900-1958), metallimies, desantti, Tampere.
Pudotettiin Ylöjärvelle desanttina 6.12.1942. Toimi Tampereella, enimmäkseen kotonaan, hankki tietoja it-pattereista, sotatuotannosta ja pohjoisen saksalaisista. Yhteydet Turkuun, Poriin ja pohjoiseen. Pidätettiin 20.4.1944 kun oli hakemassa lentokoneesta pudotettua täydennyslähetystä Ikaalisista. Kidutettuna teki osittaisen tunnustuksen, joutui sen vuoksi sodan jälkeen erotetuksi SKP:stä. Toimi SKDL:ssä, Osuusliike Voimassa ja Valmetilla.

Toiseksi miesten jaossa selviytyi puna-armeijan tavallinen tiedustelupalvelu GRU, joka sai hiukan vähemmän eli 13 miestä. Heidät koulutettiin Leningradin lähellä Parkkalassa (Pargolovo) ahtaasti sotilaalliseen tiedusteluun; ihmetystä herättää Nokian kauppalanhallituksen jäsenen Arvo Viitasen joutuminen tähän ryhmään. [Tähän Parkkalan ryhmään sijoittui myös Ikaalisten mies, maalari Lauri Hietamäki. Hän palasi Suomeen sodan aikana: toimintansa ei tullut Valpon tietoon. Pätevä alan mies siis. Hän legalisoitui välirauhansopimuksen lojaliteettipykälän nojalla syksyllä 1944, VH]

SKP ja Komintern jäivät jaossa kolmanneksi. Tammikuun puolivälissä 1942 tavoitteetkin olivat jo alhaalla, sillä keskusteltuaan Kuusisen kanssa Vilkov ja Hulkkonen esittivät [Kominternin bulgarialaiselle pääsihteerille,] Dimitroville, että joukosta poimittaisiin viisi tai kuusi miestä, jotka Komintern kouluttaisi jälleenrakentamaan Suomen SKP:n johdon. Sopivia nimiä kuitenkin mainittiin seitsemän: Pauli Aalto, Paavo Heinonen, Yrjö Helenius, Jorma Johteinen, Reino Kosunen, Eino Laakso ja Erkki Polojärvi. Nimilista osoittaa, että päätavoitteena oli maankattava organisaatio. Näin montaa miestä eivät tiedusteluelimet kuitenkaan politiikalle suoneet, vaan Komintern sai tyytyä neljään. Kun Moskovaan määrättyjä vietiin, otettiin matkalla junasta toisille mitään puhumatta ja syytä sanomatta Paavo Heinonen, Jorma Johteinen ja Reino Kosunen. Heidät vietiin Ufaan Kominternin uudelleenperustettuun puoluekouluun. Neljänneksi sinne päätyi aluksi puna-armeijalaisten joukkoon joutunut Manu Kantola. Kun SKP:n johtokriisi Suomessa kesällä 1942 oli akuutti ja Kominterinillä olisi ollut mahdollisuus auttaa, Dimitrov pyysi vielä uusia miehiä, Dupkista kahta ja Razveduprilta neljää, mutta kumpikaan taho ei hellittänyt kerran saamistaan. [5]

xx

Desantti Arvo Lamminen – hänen kohtalonsa

Sakari Selin: emt.
Luku 11
Puna-armeijan kaukotiedustelu Tampereelle
…
Jakso 11.4;
Arvo Lamminen 12.6.1942 desanttina palanneen Eino Laakson tueksi Tampereelle

SKP:n sodanedellisen piirivastaavan Arvo Lammisen tie Köyliön keskitysleiriltä ja Pärmin pataljoonasta takaisin Neuvostoliiton kautta Tampereelle oli erilainen kuin Eino Laakson. Hän saapui syksyllä 1941 Köyliöön eri tavalla kuin muut [Osasto Pärmiin sijoitetut poliittiset vangit]. Lamminen ehti saada palvelukseen astumismääräyksen, mutta ei noudattanut sitä. Hän piileskeli jonkin aikaa, kunnes joutui kiinni. Näin hän tuli Köyliön kiireesti rakennetulle keskitysleirille myöhemmin.

Myös Pärmin pataljoonassa rintamalla Lamminen joutui erilleen siitä joukosta, joka oli ilmeisesti hyvin suppea ja joka suunnitteli siirtymistä rintaman toiselle puolelle. Sodan jälkeen kirjoittamassaan kertomuksessa näistä ajoista, hän toteaa havainneensa, että muilla oli jotain ”keskinäistä touhua”, josta hänelle ei puhuttu. Kun hän kysyi Eino Laaksolta, mitä nyt pitäisi tehdä, Laakso ei vastannut.

Tämän eriseuraisuuden voi ymmärtää kommunismin ankarien maanalaista työtä koskevien sääntöjen noudattamisena. Mutta takana oli myös ristiriitoja ja mielipide-eroja siitä, mitä tuossa tilanteessa piti tehdä.

Erkki Salomaa on kertonut, että Pärmin pataljoonan kommunistit olivat rintamalle lähtiessään Riihimäellä rakentaneet sisäistä yhdysmiesverkkoaan. Tässä yhteydessä oli päätetty, ettei rintaman toiselle puolelle siirrytä, ellei tilanne luo sellaista pakkoa, vaan pysytään Suomen armeijan mukana.

Aivan viime vaiheessa tämä linja muuttui ja ratkaisu jäi jokaisen henkilökohtaisen harkinnan varaan. Tämä viesti ei sitten ehtinyt esimerkiksi Erkki Salomaan joukkueeseen, josta rintaman revettyä olisi voinut helposti vaihtaa puolta.

Mutta rintamatilanne saneli kuitenkin omat sääntönsä. Lamminen ehti olla etulinjassa kolme päivää, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksen 17.9.1941. Siinä tilanteessa muun muassa Lamminen ja tamperelainen varastomies Paavo Mendelin (1915-1944) siirtyivät toiselle puolelle.

Tätä vaihetta Lamminen on kuvannut kotiväelleen sodan jälkeen yksityiskohtaisesti. Kolmena ensimmäisenä päivänä hän oli harrastanut lähinnä pilkkaan ampumista erääseen koivuun. Hän kaivoi itselleen syvän poteron. Kun venäläiset hyökkäsivät, hän painautui poteron syvimpään nurkkaan. Sen yli harpannut puna-armeijalainen oli heittänyt käsikranaatin, mutta Lamminen ei ollut haavoittunut.

Kun ammunta siirtyi kauemmaksi, Lamminen nousi ylös ja lähti kulkemaan eteenpäin. Pian hän näki joukon puna-armeijalaisia, jotka puhuivat vilkkaasti kehän muotoisessa ympyrässä päät yhdessä. Lamminen nosti kätensä ja tönäisi erästä sotilasta kyynärpäällään selkään. Sotilas huitaisi kädellään vastaan ikään kuin merkiksi, ettei saa töniä. Töniminen jatkui ja lopulta sotilas kääntyi. Siten Lammisesta tuli sotavanki.

Seuraavana päivänä vankeja ryhdyttiin kuljettamaan Petroskoihin. Kun lopulta noin 40 mistä Pärmin pataljoonasta päätyi samaan paikkaan, miehet vietiin Sorokkaan eli Belomorskiin.

Näin suomalaiset kommunistit, jotka eivät hyväksyneet sotaa Neuvostoliittoa vastaan fasistisen Saksan rinnalla, joutuivat ratkaisemaan oman asenteensa jatkoon: heillä oli mahdollisuus liittyä taisteluun yhdistyneitten kansakuntien rintamassa Saksaa ja sitä tukevia voimia vastaan. Kaiken koetun perusteella, viimeksi kyyditykset keskitysleirille, ei ole ihmeteltävää, että puna-armeija sai suomalaisista kymmeniä uusia vapaaehtoisia fasisminvastustajien riveihin.

Tehtävistä sovittiin jo Sorokassa. Alkuvaiheissa oli mukana SKP:n Neuvostoliitossa olevan johdon jäseniä. Lamminen kertoo tavanneensa mm. Otto Ville Kuusisen ja Adolf Taimen. Myös puna-armeijan kenraali Akseli Anttila oli mukana neuvotteluissa. Tässä vaiheessa Lammiselle kerrottiin, että hän voisi tavata Neuvostoliitossa asuvan veljensä Lauri Lammisen, mutta se ei kuitenkaan onnistunut.

(Lauri Lamminen oli puna-armeijassa ja vasta vuonna 1992 Arvo Lammisen tyttären suorittamissa selvityksissä kävi ilmi, että Lauri oli kuollut syyskuussa 1942 Kiimingissä puna-armeijan desanttien ja suojeluskuntalaisten tulitaistelussa – ilmeisesti lopulta räjäyttämällä itsensä käsikranaatilla).

Kuten monissa Suomessa ilmestyneissä teoksissa on kerrottu, Pärmin pataljoonasta puna-armeijaan siirtynet suomalaiset joutuivat perusteelliseen tiedustelukoulutukseen Moskovan lähelle. Vaikka jotkut lähtivät koulusta aikaisemmin, kuten mm. [Espanjan tasavaltalaisarmeijassa sissiluutnanttina palvellut] Eino Laakso, kesti koulutus pääryhmän osalta aina lokakuuhun 1942 asti.

Oppitunnit alkoivat klo 8 aamulla ja päättyivät klo 19. Rankan opiskelun keskeytti ainoastaan tunnin lounastauko. Ohjelma käsitti radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa, radiotekniikkaa, tiedustelutoiminnan sääntöjä ja siihen liittyviä tekniikkoja, salakirjoituksessa käytettävien peitekilien käyttöä jne. Ennen lähtöä Suomeen piti käydä kokeilemassa miten laskuvarjohyppy onnistuu. Yksi koehyppy koneesta riitti.

Sitten olivat vuorossa puna-armeijan kaukotiedustelun tehtävät Tampereen seudulla: tietoja Tampereen varuskunnista, armeijan varikoista, sotatarviketeollisuudesta ja niiden tuotantomääristä. Eino Laakso oli kaksikosta johtavassa asemassa ja lisää tehtäviä tulisi hänen kauttaan.

Arvo Lammisen hermot olivat varmasti kireällä, kun hän joutui tekemään kolme lentoa Tampereen seudulle ennen kuin vasta neljännellä pudotus joulukuiselle valkoiselle metsäseudulle toteutui.

Joulukuun 3. päivänä 1942 Laakson piti olla vastassa Ikaalisten pitäjän Kyrösjärven itäpuolella, merkkinä kolme nuotiota. Merkkivaloja ei ollut, ei pudotettu.

Seuraavana iltana hän oli jälleen matkalla, merkkinuotiota ei näkynyt. Ei hyppyä tuntemattomaan.

Joulukuun 5. päivänä taas uusi yritys, ensin kolme muuta miestä Helsingin seudulle, mutta vastaanottajaa Ikaalisissa ei nytkään löytynyt.

Suomen itsenäisyyspäivän lennolla 6.12.1942 Lamminen oli yksin. Vaikka nuotiota ei nytkään näkynyt, hänet pudotettiin kello 22.

Putoamispaikka oli kaukana sovitusta. Hämeenkyrössä lähellä Lavajärveä. Löytämistään tavaratorpedoista hän otti mukaansa radiolaitteet ja rahat ja lähti seuraavana päivänä kävellen Tampereelle.

Enää ei saada tietoa, miksi Lamminen tarvitsi näin monta harjoituslentoa ennen kuin pudotus toteutettiin. Oliko lentäjä harhautunut paikasta jokaisella kerralla? Emme tiedä edes, oliko Laakso Ikaalisissa, kuten hänen piti olla. Miehille oli kuitenkin sovittu tapaamisajat ja paikka ja jatkossa yhteistyö sujui vaikeat olosuhteet huomioon ottaen hyvin. Yhteinen tiedustelutoiminta eteni nuottien mukaisesti.

Lamminen asui useammassa paikassa, ensin kotonaan. Sitten oli vuorossa Alma Rantanen Koljontiellä. Huhtikuun lopussa 1943 Lamminen muutti Olga Liutulle Mutkakadulle. Kesää 1943 hän vietti Näsijärvellä, jossa tukikohtana lienee ollut jonkun tuttavan kesämökki. Syyskesällä Lamminen asui omalla mökillään Särkijärvellä ja sen jälkeen Elma Salosella Teljonkadulla.

Lammisen tiedottajat, jotka kaikki olivat varsin tunnettuja kommunisteja, mutta välttäneet pidätykset, pystyivät järjestämään monipuolista tiedustelutoimintaa sotatarviketeollisuudesta rautatiekuljetuksiin ja hyvinkin kaukaisille paikkakunnille ulottuviin kohteisiin. Pisimmät tiedonhankintamatka Ouluun, Kemiin ja Rovaniemelle annettiin Fanny Ylänteen suoritettaviksi.

Muut Lammisen tiedottajat olivat hänen oma vaimonsa Helmi, kommunistisen naisliikkeen veteraani Fanny Kuitunen, hyvissä asemissa sotapalvelussa oleva Bruno Alanko ja peltiseppä Harry Andersson.

Näin voitaneen sanoa, että Arvo Lamminen suoriutui hänelle annetuista tehtävistä hyvin. Myös sulautuminen maisemaan onnistui. Hänellä oli 42-vuotiaana hieman vanhemman miehen paperit, ja kasvoissa olevan arven peitteeksi hän oli kasvattanut parran. Myös kävelytyyli oli muuttunut köpötteleväksi askeleeksi. Kaikki olisi onnistunut ilmeisesti kommelluksitta ilman kohtalokasta Ikaalisten matkaa huhtikuun puolivälissä 1944.

Puna-armeija muonitti tiedustelijoitaan erilaisilla tarvikkeilla pudottamalla niitä laskuvarjoilla Ikaalisiin. Syyskuussa 1943 olivat Laakso ja hänen radistinsa [Roy Mäkelä] käyneet hakemassa tavaralähetykset Ikaalisista. Huhtikuun 11. päivänä Laakso pyysi Lammista lähtemään matkalle huhtikuun 16. päivänä, jolloin taas oli odotettavissa lähetys. Lammisen olisi pitänyt hankkia seurakseen toinen mies, mutta hänen avustajansa olivat kaikki työssäkäyviä ihmisiä, se ei käynyt. Niinpä hän lähti vaaralliselle matkalle yksin. Ja se koitui hänen kohtalokseen.

Päivää ennen hänen lähtöään sattui Viinikassa ampumistapaus, jonka yhteydessä Eino Laakso ja hänen radistinsa Roy Mäkelä olivat jäädä kiinni. [muuan suutariliike oli ryöstetty ja suutari surmattu: tekijää etsivät poliisit suorittivat henkilöpaperien tarkastusta Viinikankadulla: Laakso ja Mäkelä joutuivat tarkastukseen, polkupyörän tarakalla oli reppuun käärittynä radioliikenteessä käytetty radio: ilmeisesti Mäkelä oli hermostunein, hän pamautti taskuaseestaan luodin konstaapeli Vaittiseen joka menehtyi]. Tämä [poliisisurma] johti tiukennettuihin etsintöihin kaikkialla Tampereen ympäristössä.

Lamminen odotti kevättalvisessa metsässä kylmissään kuusi vuorokautta konetta, teki joka yö sovitut kolme nuotiota, ja vasta viimeisellä kerralla tärppäsi. Mutta paluumatkalla Lamminen joutui pidätetyksi ja heti alkajaisiksi raa´an kidutuksen kohteeksi, josta Jukka Rislakki kirjassan ”Maan alla” on tehnyt yksityiskohtaisesti selkoa.

Lammisen pidätys ei kuitenkaan tukahduttanut Puna-armeijan tiedustelutoimintaa Tampereen seudulla. Se jatkui.
…
Arvo Lamminen oli kuollessaan vasta 57-vuotias. Varhaiseen poismenoon ovat voineet olla vaikuttamassa sodan aikana kärsityt koettelemukset.

Merkittävän muistokirjoituksen Arvo Lammisesta on kirjoittanut Erkki Salomaa julkaisemattomissa muistelmissaan. Arvioidessaan sodan jälkiselvittelyjä kommunistien keskuudessa Salomaa kirjoittaa:

”Traagisimpiin kuului piirimme SKP:n maanalaisen kauden sihteerin Arvo Lammisen kohtalo. Tutustuin häneen jo nuorena. Hän hoiteli yhteyksiä joskus suoraviivaisestikin tarkan konspiratiivisuuden säännöt sivuuttaen. Hän luotti mm. minuun ja antoi erilaisia tehtäviä. Sodan aikana hän joutui toiselle puolelle rintama ja palasi Suomeen desanttina.

Kuten muutkin vastaavat tapaukset hänet pidätettiin. Kolmannen asteen kuulusteluissa hän lopulta rivesi. Häneltä saatiin tietoja, jotka johtivat vangitsemisten sarjaan. Häntä ei ehditty tuomita ja teloittaa ennen välirauhan sopimusta.

Vapautumisen jälkeen hänet tuomitsivat puolueesta erotetuksi melko varttuneet ja kokeneet kommunistit. Vuosien varrella tietojen karttuessa ja viisauden lisääntyessä ainakin minulle ja varmasti monelle muullekin on selvinnyt, ettei sellaisessa tilanteessa enää ole kysymys ihmisen aatteellisesta lujuudesta.

Miten ihminen murtuu jatkuvan ja armottoman tietoiseen päämäärään tähtäävän kidutuksen tuloksena, tapahtuuko se fyysisesti siten, että hän kuolee vastoin suunnitelmia pyöveleidensä käsiin vai luhistuuko hän ensin psyykkisesti, on enemmän lääketieteellinen kuin aatteiden piiriin kuuluva probleemi.

Ihminen ei sellaisessa tilanteessa, olkoon hän aatteellisesti miten luja tahansa, sitä oli Arvo Lamminen, voi enää hallita itseään. Sellaisia sankareita voi löytää vain karulle todellisuudelle vieraista ja yliromantisoiduista vallankumouskertomuksista”.

Erkki Salomaa kertoo tietävänsä, että Arvo Lammisen jäsenyys oli esillä SKP:n johdossa, mutta hyvitystä hän ei ehtinyt saada.

”Silti hän toimi rehdisti ja uutterasti kansandemokraattisessa liikkeessä. Hän oli kommunisti ja kuoli kommunistina, vaikka häntä ei enää virallisesti sellaiseksi hyväksytty”.

Arvo Lammisen jäsenhakemus oli esillä pariinkin kertaan puolueessa. Ensimmäisen kerran Lamminen itse kirjoitti hakemuksen 1940-luvun lopulla. Siihen tuli kielteinen vastaus. Vajaa kymmenisen vuotta myöhemmin, stalinismin kriittisen tarkastelun yhteydessä, asia esiteltiin pääsihteeri Ville Pessille, joka siirsi sen Tampereen piirin ratkaistavaksi. Tampereen piiri ehti asian käsitellä ja edellytti vielä jatkokäsittelyä, kun Arvo Lamminen kuoli 1957.

Vaikka suhtautuminen tapaus Arvo Lammiseen SKP:n eri järjestöportaissa olikin vielä tässä vaiheessa hyvin nihkeätä, ei tällaisia eroja ollut havaittavissa tavallisen työväestön keskuudessa. Niinpä kun Lamminen meni töihin lentokonetehtaalle, jossa vielä entisillä suojeluskuntalaisilla oli tiukka ote, niin muut työläiset, joukossa jo SKP:n rivimiehiä, tulivat puolustamaan Lammista, kun suojeluskuntalaiset aikoivat ”kärrätä” entisen desantin väkivalloin pois työpaikaltaan. Myöhemmin hänet valittiin työosastonsa luottamusmieheksi. [6]

xx

Arvo Lammisen keikka Ikaalisissa huhtikuussa 1944

Keväällä 1944 toiminta vilkastui. Pääsiäisen aikaan Arvo Lammiselle ilmoitettiin, että miehelle oli päätetty toimittaa uusi tavaralähetys ja että hänen vuoronsa oli noutaa se. Keliolot olivat hankalat – pitäisikö hänen lähteä pyörällä, suksilla vai potkukelkalla? Päälle päätteeksi vasta illalla hän sai Keskuksen tiedon, että sovitulla paikalla Ikaalisissa piti olla jo seuraavana päivänä, lauantaina 15. huhtikuuta 1944 kello 24.00. Hän ei ehtinyt hankkia toveria retkelle mukaan.

Pimeässä ja liukkaalla tiellä kului 12 tuntia ennen kuin pyöräilijä ohitti Sakkolankylän [p.o. Saukonkylän] koulun ja kääntyi pienelle sivutielle [Karpanperäntie]. Lamminen piilotti pyörän metsään ja lähti kävelemään lumessa, jota oli paikoin vyötäisiin asti. Hän ei ehtinyt ajoissa perille, mutta tiedotteessa oli käsketty tarvittaessa odottaa viisi vuorokautta määräpaikassa. Lentokoneen ääntä ei kuulunut.

Lamminen hakkasi päivisin puita ja poltti niitä yöllä merkkinuotioissa. Vasta viimeisenä yönä hän kuuli koneen äänen ja näki pakoputken heikot liekit. Nuotiot paloivat hyviin mutta taskulamppu oli kastunut voimattomaksi. Kone lensi edestakaisin. Vihdoin Lamminen näki punavihreät valomerkit. Tilaus oli toimitettu perille!

Vasta aamulla hän löysi tavaravarjon noin kilometrin päässä nuotiosta. Rätti väsynyt mies otti mukaansa vain rahat, tupakat ja vähän ruokaa ja hautasi pakkauksen sekä varjon. Oli jo torstai: hän oli sopinut lauantaiksi tapaamisen Anderssonin kanssa ja lähdön uudelle noutoreissulle. Hän pisti oman osuutensa, 30 000 markkaa, pompan taskuun, ja toisten rahat, 120 000 markkaa tupakkapussiinsa. Iltaan mennessä hän oli palannut vanhoja jälkiään pitkin polkupyörälleen.

Lammisen ollessa metsässä oli tilanne kokonaan muuttunut. [edellä kerrottu konstaapeli Adolf Vaittisen surma hänen tarkastaessaan Eino Laakson ja Roy Mäkelän henkilöpapereita Viinikan liikenneympyrän maastossa]. …

Saukon koulun kohdalla kaksi aseistettua miestä tarttui pyöräilijään, joka yritti ajaa heidän ohitseen.

- Mikäs äijä sinä olet?

Lamminen kaatui eikä saanut paksujen käsineidensä takia pistoolia taskustaan.

- Mitä te rauhallisen miehen päälle käytte!

Vastalauseista välittämättä miehet veivät uupuneena laahustavan Lammisen [Saukon] koululle, jossa etsijöitä oli enemmän. Kun vangin taskut tyhjennettiin, huomattiin heti millainen saalis oli napattu. Opettaja, paikallinen ilmasuojelupäällikkö [Iivari Mattila] soitti Ikaalisten nimismiehelle ja riisui Lammisen saappaat ja sukat siltä varalta, että hän olisi jaksanut yrittää pakoon. Tupakkapussista löydettiin rahakäärö ja repusta amerikkalaista lihasäilykettä ja maitojauhetta sekä venäläistä kaakaota ja leipää.

Yöllä saapuivat nimismies ja ylikonstaapeli, joka heti tunsi Lammisen, ilmeisesti etsintäkuulutuksesta. [Lammisen desanttilennolla yöllä 13.6.1942 vastaisena yönä jo tulomatkalla Paimioon pudotettu turkulainen viilaaja ja SKP:n toimitsija Yrjö A. Helenius oli jäänyt kiinni. Pudotus nähtiin ja alkoi takaa-ajo. Löytyi luodinreikä päässä ladosta Turun lähellä 23.6.1942; kiinniottajat puristivat Lammisen nimen ulos ennen loppuratkaisua – virallisesti Heleniuksen kuolema kirjattiin ”itsemurhaksi”. Heleniuksen radisti, amerikansuomalainen kommunistiperheen vesa, 1920 Chigacossa syntynyt Elis Gåström jatkoi pakoilua pari viikkoa, jäi kiinni, sai kuolemantuomion ja ammuttiin. Elis tarjoutui yhteistoimintamieheksi Suomen sotilasviranomaisten radolähetystoimintaan, mutta esitys näyttää jääneen vaille vastakaikua; VH via Rentola ja Lindstedt] Hän napsautti vangille käsiraudat ja selitti:

- Ei tämä mies nyt ole tullut, sen on vain täydennysmatkalla.

Sitten: - Myöntäkää pois vain, että teidän nimenne on Lamminen.

Lamminen pisti kätensä taskuun. Vartija heristi heti aseellaan ja huusi:

- Pois käsi taskusta! Noin Viitanenkin teki, nosti kätensä ylös mutta laski ne sitten alas ja Lampinen ampui heti!

Arvo Viitanen, Lammisen vanha nokialainen toveri, oli myös ollut laskuvarjomies. Lamminen oli kuullut, että hän oli kuollut jossakin samoilla seuduilla. (Viitanen ammuttiin Ikaalisissa 10. syyskuuta 1942 ja hänen naistoverinsa pidätettiin).

Miehet etsivät koko yön Lammisen olematonta toveria. Sillä välin koululle saapui joku kapteeni seurassaan kersantti ja luutnantti, joka Lammisen kertoman mukaan oli Planting; [Valpon Tampereen alaosaston apulaispäällikkö, luutnantti Carl-Olof Planting] Planting itse ei muista tällaista tapausta. Luutnantti tunnisti vangin poliisivalokuvan avulla. Lyhyen neuvottelun jälkeen parikymmentä miestä lähti kahdella hevosella viemään Lammista metsään. Nuotiopaikat löydettiin [lumessa olevia jälkiä seuraamalla] helposti. Lamminen väitti polttaneensa loput tavarat nuotioissa, mutta miehet eivät uskoneet häntä.

Kersantti ja ylikonstaapeli työnsivät Lammisen lumeen suulleen, irrottivat vyön, vetivät housut jalkoihin ja alkoivat piestä häntä koivukepeillä sääriin ja takamuksiin. Luutnantti kyseli vieressä, missä tavarat olivat. Välillä poliisi kyllästyi kepittämiseen ja siirtyi huitomaan vyöllä.

Vielä metsään lähdettäessä Lamminen oli ollut varma itsestään. Hän ei puhuisi. Mutta nyt hän pyysi lopettamaan hakkaamisen ja kertoi missä tavaratorpedo oli. Se kaivettiin esiin. Sitten kysyttiin hänen toveriaan. Hän sanoi olleensa yksin, ja hakkaaminen jatkui, tällä kertaa housujen päälle. Sillä välin muut miehet hiihtelivät ympäriinsä ja löysivät toisen varjon ja torpedon, joista Lamminen ei ollut tiennyt mitään.

Selkäsauna jatkui ja kysymyksiä sinkoili.

- Kuka on kaverisi! Mitä nämä kirjaimet kartan reunassa merkitsevä! Missä on Eino Laakso! Missä on Laakso!

Lamminen sanoi totuudenmukaisesti, ettei tiennyt. Hän kertoi asuvansa Elma Salosen luona; se oli ensimmäinen nimi, jonka hän paljasti.

Matka Tampereelle tehtiin autolla ja hevosella. Luutnantti kehuskeli Laakson jäävän vielä kiinni ja kyseli kaikenlaista, sitäkin missä Lamminen oli koulutettu tehtäväänsä. Kun pidätetty vaikeni, luutnantti sanoi vahingoniloisena: - Pionerskajassa!

Lamminen ei enää ihmetellyt vastavakoilun tietoja. Liian moni toveri oli jo joutunut kiinni ja tullut ammutuksi. Ei näiden käsissä kestänyt…

Tampereella Lamminen vietiin poliisilaitoksen etsivän osaston putkaan. Vartija ihmetteli vangin kuntoa. – Onpa miehellä kirjava perse.

Sellissä Lamminen sai itsemurhakiihkon. Hän olisi hirttäytynyt, jos olisi löytänyt narua. …

Lamminen kertoi kuulusteluissa kaiken tietämänsä. Hän olisi paljastanut Eino Laaksonkin, jos olisi tiennyt tämän olinpaikan. Lammisen toverit uskoivat tietysti hänen yrittäneen pelastaa itsensä puhumalla. On totta, ettei Lammista teloitettu, mutta myös 17 muun vangitun tuomitsemista viivytettiin ilmeisesti uskossa, että Laaksokin jäisi pian kiinni. Jatkosota ehti loppua kesken kaiken. [7]

xx

Ikaalisten muistitietoa

Desantti [Arvo Lamminen laskeutuu Ikaalisiin]

Elettiin jatkosodan neljättä vuotta 1944. Puna-armeija lähetti rintaman taakse vakoilijoita ja sabotöörejä, joita yleisesti kutsuttiin desanteiksi. Osa näistä toimitettiin rintamalinjojen läpi tai pudotettiin laskuvarjoilla lentokoneista ja osa oli täältä pestattuja suomalaisia.

Desanttien tehtävänä oli mm. tehdä räjäytyksiä, tuhota sotilasosastoja ja elintärkeitä huoltokuljetuksia ja kohteita sekä hankkia tietoja ja pitää radioyhteyttä.

Kotirintamalle muodostettiin nostoväkeen kuuluvista miehistä ilmasuojeluun IS-ryhmiä vartioimaan siltoja ja muita mahdollisia kohteita.

[Ikaalisten pitäjän] Saukonperän IS-ryhmän johtaja oli opettaja Iivari Mattila, ja siihen kuuluivat mm. Juho Ylinikkilä, Kalle Salomäki, Eeti Nuuttila ja Eeti Kujansuu.

Ylinikkilän ja Nuuttilan ollessa parivartiossa osuusliike Oman kaupan luona, laski Karpanperän tieltä pimeällä polkupyörällä mies. Vartio pysäytti hänet. Mies tiedusteli kelloa ja sanoi menevänsä Tampereelle, mistä hän myöhemmin osoittautui olleen kotoisin. Kun miehen käytös tuntui epäilyttävältä, lähdettiin koululle ryhmän johtajan puheille. Opettaja Mattilakin epäili miehen kertomusta ja kutsui esikunnasta kersantin paikalle. Lisäksi kutsuttiin sodasta lomalla olleet reserviläiset Kustaa Vainionpää ja Paavo Asumalahti.

Ilmatiedustelusta saatiin tuore tieto, että joku kuljetuskone oli kuin olikin havaittu Karpanperän yllä kiertelemässä. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseinen desantti oli sytyttänyt sovitut kolme merkkitulta Isollenevalle, ja lentokone oli pudottanut vahvaan kankaaseen käärityt kollit laskuvarjolla nevalle, jonne hän oli ne peittänyt, mutta ottanut niistä tupakkaa itselleen.

Aamun valjetessa lähtivät vartiomiehet ja reserviläiset kersantin johdolla kuljettamaan miestä Karpanperälle. Epäilty tekeytyi ensin tietämättömäksi. Mutta kun nuotion jäljet löytyivät, epäilykset alkoivat vahvistua. Kersantti veisti metrisen kepin, kehotti muita jäämään paikoilleen ja lähti miehen kanssa edemmäksi. Hetken kuluttua he palasivat ja veivät toiset pakkausten luo. Asia oli selvä ja desantti pidätettiin.

Asumalahden Paavo vei hevosellaan löydetyt tavarat autotien varteen, mistä SA-auto ne nouti.

Sodan päätyttyä ikaalilaiset IS-miehet haastettiin todistajiksi sotaoikeuteen. Desantti syytti kersanttia kepittämisestä, mutta koska miehemme eivät olleet nähneet sellaista, ja kun kersantti kertoi kepillä etsineensä tavaroita lumen alta, ei valvontakomissio vaatinut rangaistusta ja asia raukesi.

Miesten tunnelma vapautui ja he itse kertoivat käyttäneensä todistajapalkkiot Helsingin ravintolapalveluihin tutustumiseen ennen junan lähtöä. [8]

xx

Eräs paikkakuntalainen on muistellut, miten hän aamulla Saukon koululla ovensuusta näki, miten vieras mies istui höyläpenkillä ja tupakoi. Mies oli illalla kiinni otettu desantti.

xx

Ikaalisten muistitietoa

Desantteja [eli Irene Janhonen ja ArvoViitanen laskeutuvat Ikaalisiin]

”Kello oli 12 yöllä, syyskuun alussa 1943. Oltiin tulossa Majaniemestä vehnänniittotalkoista. siellä emäntä anto talkooväen tanssata. [Sota-aikana oli yleinen tanssikielto, jota lähes yhtä yleisesti eri tavoin rikottiin, VH]. Kuultiin sitte lentokoneen ääntä. Se kiärsi lenkin jossain Ylijoenperällä päin ja palasi takasi. Puheltiin, että kai se desantteja kävi kyytimäs.

Oliko sitte seuraava päivä vai mikä. Menin perunamaalle, meiltä Ala-Sisättöön päin. Kulmalan Siiri kaivo jo päitä auki, kun Peltoniemestä oli tilattu seuraavaks päiväks kone. Olin tasan 20-vuotias sillon. Menin niittään varsia ja kaivamaan niitä penkin päitä. Minulla oli väärävarsiviikate olalla ja pääsin veräjälle.

Huomasin, että joku nainen puheli siinä Siirin kanssa. Oli nojallaan aitaa vasten. Se kuitenkin eros siittä, ennen ku pääsin lähelle. Kysyin Siiriltä, että kuka se oli. Siiri siihe, ettei hän tiä, valtatiätä se kysy. ”Mitäs sanoit?” kysyin. Siiri: ”Sanoin, että tuossa vainiolla menee semmonen tiä, jota talavivaltatiäks sanotaan. Mutta sitte on tuolla maantiä”. Siiri oli näyttäny Juhtimäkeen, Tiituksenmäkeen päin.

Panin väärävartisen oksaan ja palasin takasin, kun näin, että nainen lähti tuleen suulin takaa. Osuimme yhtä aikaa tielle ja tulin rinnalle. ”Päivää” siinä sanottiin. Nainen kysyi heti, että onko pitkä matka Peltoniemeen. Sanoin, ettei oo ku kilometri, mutta ei se talo oo ihan tiän varressa, se on maantiältä muutama sata metriä. ”Ei kai se ookaan”, sano nainen viä.

Kävelin sen naisen rinnalla ja poikkesin sisälle ja join saavista vettä. Isä (Elo Sisättö) ajo ikkunan lähellä partaa ja kysy heti, kuka siinä meni. Sanoin, etten tiä, kai se on jotain kantolalaisia, Peltoniemen sukuja, kun se Peltoniemeen kysy. Isä sano, että olipa sillä kummalliset vaatteet. Naisella nimittäin oli päällä matkatakki, niin ku navettatakki, ja jalassa nauhotetut piaksut. Sen verran se herätti huomiota, että isä soitti Visamäelle, joka oli vt. poliisina Luhalahdessa. Isä sano, että semmonen nainen oli tulossa, olis ehkä syytä tarkistaa. Visamäki kyseli, olisko meillä pyörää, että joku poika lähtis seuraamaan naista; hän itte lähtee vastaan. Risto [Sisättö] sieppas pyörän ja lähti seuraamaan”. [9]

xx

”Hyppäsin pyörän selkään ja pian sain naisen näkyviin. Ajoin välillä ohitse ja sitte taas vastaan ja taas ohitte – lapsellinen kun olin. Kyllä se nainen huomas, että seurasin sitä. Myöhemmin nimismies sanoikin, että kas kun ette ampunu poikaa. Siihen desantti, että hän harkitsi sitä, mutta laukaukset olis herättänyt huomiota. Hän luotti hyviin papereihin. Kun niitä papereita tarkasteltiin, niin niissä oli Ikaalisten nimismiehen leima.

Koivuniemen tienhaaran lähellä oli mökki. Poikkesin siihen – siä oli emäntä Marjaniemen tyttäriä. Sanoin sille, että jos poliisi tulee, niin sano, että on menty Vahonkoskelle päin. Sakeimmassa mettässä, tienhaaran ja Hakalan talon puolivälissä Visamäki ja isä saivat meirät kiinni. Visamäki käski naisen näyttää paperinsa, ja tämä ojensi ne. Visamäki katteli niitä ja sanoi, että näillä papereille saa mennä Suomessa minne vain, kunhan ei tee mitään pahaa. Isä huomautti, että eikö ole syytä tarkemmin niitä papereita syynätä. Visamäki sano naiselle, että kattotaanpa niitä papereita viä. Siinä kun nainen niitä taskustaan kaivoi, huomasin pistoolin. Suhahdin siitä Visamäelle, joka samassa tarttui naista tiukasti käsiin. Kun käsi sitten vedettiin taskusta ulos, tuli siinä mukana ladattu automaattipistooli. Visamäki suuttui ja ärjäisi naiselle, että tämä on koko ajan valehdellut, hän onkin vakoilija. ”Niin olen, mutta ei saa kuulustella eikä kovistella näin maantiellä, sen kieltää kansainvälinen laki”.

Naisen taskut tarkastettiin perusteellisesti, sitten lährettiin kuljettamaan isolle maantielle. Visamäki vei desantin mennessään Luhalahteen päin, minä menin isän kanssa kotiin. Isä soitti sitten tapahtumasta Ikaalisten nimismiehelle Somiskalle.

Koska arveltiin, että desantteja saattais olla enemmänkin, lährettiin tarkastamaan lähimaastojen latoja. Minullekin annettiin ase, vaikka olinkin viä poikanen. Desantteja ei kuitenkaan tavattu.

Tällä välin oli nimismies kuulustellut naisdesanttia. Tämä oli tunnustanut, että heitä oli vain kaksi, toinen miespuolinen. Tähän ei kuitenkaan luotettu, ja päätettiin laittaa seuraavaksi yöksi vartio. Sisättöön tuli kuoma-autolla is-miehiä.” [10]

xx

”Naista kuljetettiin Sisätössä ja viätiin sitten Ikaalisten keskustaan. Sitten tuli Osuuskaupan kuorma-autolla is-miehiä, semmosia, jotka oli toipumislomalla tai muuten lomalla rintamapalveluksesta tai sitten liian nuoria armeijaan. Nimismiehet ja poliisit tekivät suunnitelman. Naiselta oli saatu kartta, johon oli merkittynä seuraavat talot: Mikkola, Kulmala, Peltoniemi ja Kotaniemi. Se oli tunnustanut, että toisen desantin kanssa oli sovittu näin: Jos ei kahden tunnin päästä tavata nevalla, johon heidät pudotettiin, niin sitten tavataan kahden päivän päästä Kotaniemen itäpuolen sillalla. Ja jos ei sielläkään, niin sitten kahden viikon päästä Tampereen tuomiokirkon rappusilla.” [11]

xx

”Miehet jaettiin ja osoitettiin vartiopaikat ja tehtiin listat vartiovuoroista ja jaettiin kiväärit. Hieman siinä harjoiteltiin aseenkäsittelyäkin. Sisätön Osuuskaupan hoitaja Niemen Helvi kävi Väinöläs syämäs. Se ei uskaltanu sinne yksin mennä ja pyysi, että Roine, joka oli Ikaalisten Osuuskaupan leipuri ja ennestään tuttu, tulisi kaveriksi. Roine oli alikersantti, saanu armeijasta lomaa, kun silloin rintamalla oli rauhallisempaa aikaa. Kun he olivat takaisin tulossa, eivät viä sillallekaan ehtineet, niin vastaan tuli reppuselkäinen, hattupäinen miäs. Kun he kattoivat kohta takansa, se miäs juoksi valon kohdan. Epäilyt heräsi.” [12]

xx

”Kylässä desanteista levisi äkkiä tiato. Menin Sisättöön. Is-miehiä sinne oli jo tullut. Niitä oli 5 – 7 miestä. Oli jo ehtoo. Pyöräilin Talosen tykönä, kaupan luona. Siihen tuli Roine. Hän oli tuttu Niemen Helville ja ne kävelivät siinä. Roine käski minun käyrä kattomas, tunnenko miähen. Mulla oli pyörässä dynamo. Sain sitä ohjattua. Ajoin sivutte Huhtamoision ahteessa ja kävin kääntämäs Peltoniemen tiehaaras ja sitte miäs tuli vastaan. Roine vartos koulun tykönä ja kysy, tunsinko miästä. En tuntenu, sanoin. Roine hyppäs pyöränrungolle, sillä oli konepistooli. Olin semmonen 13-14 –vuatias kölövi, mutta mentiin. Miäs tavotettiin pian. 40-50 metrin päähän pysäytettiin. Roine hyppäs rungolta ja huusi: ”Seis! Kädet ylös!” Ja samassa hän ampu varotuslaukauksen konepistoolilla.

Siihen tuli sitte heti Sisätön Matti pyörällään. Roine käski meitin tarkastaa äijää. Menin ja olin pian kohdalla. Kattelin taakse, missä Matti oli. Se oli hieman kauempana. Siinä samassa miäs laski kätensä taskuun. Sitte löi samassa valakeeta. En minä tiänny, kuka ampu. Hyppäsin ojaan. Roine ampu, kestotulella. Olin noin kahden metrin päässä, kun äijä kaatu, Roine noin 20 metrin päässä.

Peltoniemen Eino oli lomalla. Se oli asealiupseeri. Tuli siihen heti, oli kuullut laukaukset. Desantilla oli vodkapullo. Epäiltiin, mitä pullossa mahtoi olla. Eino avas pullon, haisto ja sanoi: ”Tämähän on Vanhaa Eurooppaa, oikein votkaa”. Äkkiä se pullo oli tyhjä. Säilykkeitäkin oli. Niitä maisteltiin sitte pirtis yällä.

Kohta tuli paikalle niitä is-miähiä. Ruumis jäi siihen tiänvarteen. Aamulla Osuuskaupan kuarma-auto haki miähet ja ruumiin pois.” [13]

Lähteitä:

[1] Erkki Ohra-Aho, Äänekoski: Tarinaa Keuruun Janhosista. Lyhennelmä Keuruun Janhosten sukuyhdistyksen kesätapaamisessa pidetystä esitelmästä. Jäsenlehti n:o 39/2008. Netissä. Artikkeliin liittyy kuva esitelmän pitäjästä sekä sisaruksista Eleanora Janhonen ja Irene Janhonen-Salo, lisäksi ryhmäkuva Irenen tyttäret ja tyttärentyttäret.

[2] Finnish-American Emigrants to Soviet Karelia in 1930s. Katalogi käsittää noin 1800 perhekuntaa, joihin kuului yhteensä noin 3000 amerikansuomalaista. Nettitiedosto.

[3] SDP:n Puoluetoimikunnan kertomus toiminnasta v. 1939-1943.

[4] Sakari Selin: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. - Punainen Pohjois-Häme 1935-1944. ksl.fi –sivustoilla sekä kirjana 2011. [EK-Valpo, Arvo Vitasen hmp 245. Arvo Viitasen, kuten muidenkin sodan aikana liittoutuneiden hyväksi toimineiden kuolintapojen kirjaamisessa paistaa läpi tietty ”häveliäisyys”: raakoja pahoinpitelyjä peitellään. Viitanen pudotettiin Ikaalisiin 9.9.1942 ja tapettiin vasta seuraavana päivänä tavalla tai toisella, SS].

[5] Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? 362-363, 366-368 ja 372.

[6] Sakari Selin: Kun maanpetos oli isänmaallinen teko. Luku 11 ja 12.

[7] Jukka Rislakki: Maan alla. Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941-1944, Helsinki 1985.

[8] Röyhiö kertoo ja tarinoi. Röyhiön kyläkirja. Toimittanut Mirja Käkelä, Ikaalinen 1999.

[9] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[10] Risto Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998; Ikaalisten Joulu 1981.

[11] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[12] Matti Sisättö/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.

[13] Elo Ylijoki/Tapani Harjuntausta, teoksessa: Kolmen kylän kertomaa. Juhtimäki - Sisättö – Vaho. Kyläkirja, toimittanut Jaakko Koskelo, Ikaalinen 1998.