Gulag. Vankileirien saaristo

[Emma-Liisa]

S.Courtois - N.Werth - J-L. Panné - A.Paczkowski - K. Bartosek - J-L. Margolin, Kommunismin musta kirja, WSOY 2000:

Vertailu yllä olevaan kirjaan kertoo olennaisen siitä, mistä "taiteellisen tutkimuksen kokeilussa" on kyse: ko. kirjassa ihmisiä käsitelllään joukkona ja he ovat vain toiminnan kohtaita. Vankileirien saaristossa kerrotaan enimäkseen yksilöistä ja he ovat aina myös subjekteja. Näin ollen sekä vangeille että kuulustekijoille, vartijoille etc. on aina läsnä kysymys, mikä on moraalista, mikä epämoraalista käytöstä.

[nylander]

Nyt nämä samat tahot julistautuvat historian "voittajiksi", kun joku Sofi Oksanen on julkaissut Solzenitsynin kirjallisesti käsittämättömän sekavan ja jaarittelevan Gulagin uuden laitoksen.

Tämä on erinomainen "menetelmä" estämään kunnon pohdiskelua: pelko joutua "väärään seuraan". Silloin ei tarvitse pohtia esim. sitä, saako ihmisiä uhrata "tulevan onnen" nimissä, saako käskyjä täyttää ilman omaa pohdintaa jne.

Kirjallisesti teos nimenomaan on mestariteos, joka näyttää, mitä historiantutkimukselta on usein puuttunut: inhimillinen näkökulma. Ilmeisesti kaikki vain eivät kestä näin suurta kärsimystä - varsinkin kun sen joutuu kohtamaan yksilöidne tasolla?

Tiedollisella puolella on toki heikkouksia, joista suurin osa johtuu siitä, että neuvostoarkistot eivät olleet auki, joskin S:lla on myös taipumus uskoa, että takana oli suuri suunnitelma. Olosuhteet huomioon ottaen ainutlaatuinen saavutus.

Emma-Liisa heittelee tänään niin sakeasti syytöksiä erilaisista erinomaisista "menetelmistä", joilla allekirjoittanut hänen mukaansa kokee kieroilla, että tässä menee vähän sanattomaksi. Yritetään nyt kuitenkin. "Kirjallisesti teos nimenomaan on mestariteos", niinhän se oli. Lainaan tähän Solzenitsynin Gulagista umpimähkäisen kohdan siinä toivossa, että se vähän valaisisi teoksen kirjallista tasoa niillekin, jotka eivät tätä mestariteosta vielä ole syystä tai toisesta avanneet:

[Poistin lainaamani lyhyen tekstinäytteen tultuani ajatelleeksi, että näistä tämän sortin kiihkoilijoista ei koskaan tiedä. Jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut kohdasta, sen voi lukea sivulta 236 (tai melkein mistä tahansa muualtakin) teoksesta Aleksander Solzenitsyn, Gulag. Vankileirien saaristo. Suomentanut Esa Adrian. Silberfeldt s.l., s.a. [2012].]


Seuraava syytös lienee se, että olen taas kerran käyttänyt pirullista "menetelmää" repäisemällä oheisen katkelman irti ymmärrrettävästä "kontekstistaan". Ei, niin ei ole laita. Kirjalliselta tasoltaan suunnilleen tällaisena Solzenitsynin eepos jatkuu yli 1200 sivun mitalta. Lukijan silmien edessä vyöryvät oudot, tuntemattomat nimet ja tapaukset yhtenä kaoottisena virtana. Jos vulgaari vertaus sallitaan: lukijalla on yhtä neuvottoman surrealistinen olo kuin kansakoulussa "luokan yhteisellä tunnilla", kun Sami luki luokan edessä ääneen Aku Ankkaa ilman että muut oppilaat lainkaan näkivät kuvia. Suotta ei nuorehko kirjallisuustieteen assistentti Pekka Pesonen todennut 1970-luvun lopun artikkelissaan Gulagista: "Luettavaksi kokonaisuus on erittäin raskas - -." (Otavan suuri ensyklopedia). Ja tässä Pesonen siis nimenomaan puhuu teoksesta kirjallisena tuotteena, niin kuin itsekin tein. Toinen asia on, että kevättalven 2012 arviossaan Hesarissa emeritusprofessori Pesosenkin äänilaji oli jo muuttunut likimain ylistäväksi joka suhteessa. Aika tasii, sanoi jo Aleksis Kivi.

Kirjallisina mestariteoksina olen oman kieltämättä kehittymättömän makuni mukaisesti tottunut pitämään 1900-luvun osalta esim. Thomas Mannin Taikavuorta , Jaan Krossin suomennettua proosatuotantoa tai, tullakseni lähemmäs Solzenitsynin aihepiiriä, Vasili Grossmanin Elämää ja kohtaloa. Emma-Liisan mielestä siis juuri Gulag täyttää kirjallisen mestariteoksen kriteerit. No, makuja on monenlaisia - ja toisinaan mukaan tuntuu sekoittuvan myös ns. astian makua.

[Emma-Liisa]

"Kirjallisesti teos nimenomaan on mestariteos", niinhän se oli. Lainaan tähän Solzenitsynin Gulagista umpimähkäisen kohdan siinä toivossa, että se vähän valaisisi teoksen kirjallista tasoa niillekin, jotka eivät tätä mestariteosta vielä ole syystä tai toisesta avanneet:

[Poistin lainaamani lyhyen tekstinäytteen tultuani ajatelleeksi, että näistä tämän sortin kiihkoilijoista ei koskaan tiedä. Jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut kohdasta, sen voi lukea sivulta 236 (tai melkein mistä tahansa muualtakin) teoksesta Aleksander Solzenitsyn, Gulag. Vankileirien saaristo. Suomentanut Esa Adrian. Silberfeldt s.l., s.a. [2012].]


Seuraava syytös lienee se, että olen taas kerran käyttänyt pirullista "menetelmää" repäisemällä oheisen katkelman irti ymmärrrettävästä "kontekstistaan". Ei, niin ei ole laita. Kirjalliselta tasoltaan suunnilleen tällaisena Solzenitsynin eepos jatkuu yli 1200 sivun mitalta. Lukijan silmien edessä vyöryvät oudot, tuntemattomat nimet ja tapaukset yhtenä kaoottisena virtana.

En nyt tiedä, miten paljon sinulla on kirjallisuuden lajien tuntemusta, mutta S. nimenomaan käyttää mitä erilaisimpia tyylejä. Esimerkiksi:
- omaelämäkerta (esim. luku I: 5 Ensimmäinen selli - ensimmäinen rakkaus)
- kronologinen historia (esim. luku I: 2 Viemärilaitoksemme historiaa)
- aiheenmukainen tarkastelu (esim. luku I:4 Siniset nauhat)
- filosofinen ja uskonnollinen pohdiskelu (esim. luku IV:1 Nousu)
- tieteellisen tutkimuksen parodia (esim. III:19 Vangit kansakuntana)

Teoksella on myös sangen vankka ja tarkasti mietitty rakenne, ja sen läpäisevät tärkeimmät teemat. Ja lukemattomat kuvatuista ihmisistä tulevat lukijalle läheisiksi - siis jos lukijalla on sydäntä heidät kohdata.

Tietenkin kyseessä on kirja, jota ei pidä lukea kiireellä. Tässä mielessä yhteislaitos ei ehkä ole oikea ratkaisu. Kolmea nidettä saattoi paremmin sulatella.

[Emma-Liisa]

Suotta ei nuorehko kirjallisuustieteen assistentti Pekka Pesonen todennut 1970-luvun lopun artikkelissaan Gulagista: "Luettavaksi kokonaisuus on erittäin raskas - -." (Otavan suuri ensyklopedia). Ja tässä Pesonen siis nimenomaan puhuu teoksesta kirjallisena tuotteena, niin kuin itsekin tein. .

No tietenkin teos on raskas - voisiko ihmisten tuhoutumista koskeva kirja olla kevyt ja helppo lukea?

[nylander]

Suotta ei nuorehko kirjallisuustieteen assistentti Pekka Pesonen todennut 1970-luvun lopun artikkelissaan Gulagista: "Luettavaksi kokonaisuus on erittäin raskas - -." (Otavan suuri ensyklopedia). Ja tässä Pesonen siis nimenomaan puhuu teoksesta kirjallisena tuotteena, niin kuin itsekin tein. .

No tietenkin teos on raskas - voisiko ihmisten tuhoutumista koskeva kirja olla kevyt ja helppo lukea?

Pesonen siis kirjoitti OE:ssa vuonna 1980:

Dokumentiksi kirjoitettu teos koostuu muistelmista, tunnustuksista, asiakirjoista, tutkimuksista, kirjeistä, keskusteluista ja kuulopuheista, jotka sitoo yhteen dokumentoijan kiihkeästi emotionaalinen ääni. Sen sävyt ovat retorisia, pateettisia, hyökkääviä, intohimoisia ja tuskaisia mutta myös sarkastisia ja ironisia. Kokonaisuus on luettavaksi erittäin raskas, vaikka Solzenitsynin tyylitaiturin ansioita ei voi kiistää.

Tästä ei voi erehtyä: tällä nimenomaisella kohdin Pesonen puhuu teoksesta kirjallisena tuotteena, kuten jo monesti olen todennut - ei sisällön raskaudesta. Sekoittamalla tahallisesti muodon ja sisällön pyrit ilmeisesti harhauttamaan niitä mahdollisia lukijoita, jotka eivät niin kovin tarkkaan ole perehtyneet koko aihealueeseen.

[nylander]

En nyt tiedä, miten paljon sinulla on kirjallisuuden lajien tuntemusta, mutta S. nimenomaan käyttää mitä erilaisimpia tyylejä. Esimerkiksi:
- omaelämäkerta (esim. luku I: 5 Ensimmäinen selli - ensimmäinen rakkaus)
- kronologinen historia (esim. luku I: 2 Viemärilaitoksemme historiaa)
- aiheenmukainen tarkastelu (esim. luku I:4 Siniset nauhat)
- filosofinen ja uskonnollinen pohdiskelu (esim. luku IV:1 Nousu)
- tieteellisen tutkimuksen parodia (esim. III:19 Vangit kansakuntana)ote

Niin? Esimerkiksi Joycen 1924 ilmestynyt ja vastikään uuden suomennosasun saanut Ulysses varioi ja parodioi jatkuvasti eri tyylilajeja lähes kaikissa mahdollisissa rekistereissä. (Näin lehtitietojen mukaan; kirjaa en ole lukenut.) Mitä erinomaisen avantgardistista on siinä, jos 50 vuotta myöhemmin kirjoitettu, "lajityypiltäänkin" epämääräinen kirja (dokumentti vai kaunokirjallinen teos?, vrt. Pesosen kantaa edellisessä viestissä) sattuisikin vaihtelemaan tyylilajejaan "omaelämäkerrasta kronologiseen historiaan ja aiheenmukaiseen tarkasteluun" jne.?

[Emma-Liisa]

Esimerkiksi Joycen 1924 ilmestynyt ja vastikään uuden suomennosasun saanut Ulysses varioi ja parodioi jatkuvasti eri tyylilajeja lähes kaikissa mahdollisissa rekistereissä. (Näin lehtitietojen mukaan; kirjaa en ole lukenut.) Mitä erinomaisen avantgardistista on siinä, jos 50 vuotta myöhemmin kirjoitettu, "lajityypiltäänkin" epämääräinen kirja (dokumentti vai kaunokirjallinen teos?, vrt. Pesosen kantaa edellisessä viestissä) sattuisikin vaihtelemaan tyylilajejaan "omaelämäkerrasta kronologiseen historiaan ja aiheenmukaiseen tarkasteluun" jne.?

Tuo erinomaisuus käy ilmi alaotsikossa "taiteellisen tutkimuksen kokeilu". Siis kyse ei ole vain eri tyylilajeista vaan uudesta genrestä.

[Tapio Onnela]

[Poistin lainaamani lyhyen tekstinäytteen tultuani ajatelleeksi, että näistä tämän sortin kiihkoilijoista ei koskaan tiedä. Jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut kohdasta, sen voi lukea sivulta 236 (tai melkein mistä tahansa muualtakin) teoksesta Aleksander Solzenitsyn, Gulag. Vankileirien saaristo. Suomentanut Esa Adrian. Silberfeldt s.l., s.a. [2012].

Kyllä teoksen siteeraaminen on ihan laillista. Voisitko vielä laittaa tuon kohdan ja ehkä myös vähän tarkemmin mitä oikein ajat takaa? Mikä erityisesti sinua nyppii Vankileirien saaristossa? En ihan tavoittanut ajatustasi.
Minusta teos ei todellakaan turhaan saanut Nobelia.

[Emma-Liisa]

Minusta teos ei todellakaan turhaan saanut Nobelia.

Eihän teos saanut Nobelia, vaan kirjailija ja varhaisten romaaniensa perusteella 1970. Vankileirien saaristo ei ollut silloin vielä ilmestynyt, mutta kirjailija oli kyllä jo erotettu NL:n kirjailijaliitosta. Nobel-palkinto, vaikka toki ansaittu, vahvisti hänen asemaansa ulkoamista huomiota lisäämällä niin, että rangaituskeksi tuli "vain" karkotus.

On huomattava, että romaanit (Syöpäosasto, Ensimmäinen piiri, Elokuu neljätoista jne) oli kielletty NL:ssa, ne ilmestyivät Suomessa ihan normaalisti. Näin myös Lokakuu kuudentoista 1. osa. Se, ettei 2. osa ilemstynyt, johtui huonosta myynnistä. Mikä ei ole ihme, kun kirjailiaj rupesi sotkemaan romaaniin pitkiä historiajaarituksia. Tolstoin aikana se vielä kävi. Kirjallinen tasokin on huonompi.

[skrjabin]

On huomattava, että romaanit (Syöpäosasto, Ensimmäinen piiri, Elokuu neljätoista jne) oli kielletty NL:ssa, ne ilmestyivät Suomessa ihan normaalisti. Näin myös Lokakuu kuudentoista 1. osa. Se, ettei 2. osa ilemstynyt, johtui huonosta myynnistä. Mikä ei ole ihme, kun kirjailiaj rupesi sotkemaan romaaniin pitkiä historiajaarituksia. Tolstoin aikana se vielä kävi. Kirjallinen tasokin on huonompi.

Miten se oikein meni, eikös Elokuu 14 ole tavallaan Punaisen pyörän ensimmäinen osa, johon tuli sitten kolme lisäosaa? Ensimmäinen osa oli minusta hieno ja kuvasi sotilaallista katastrofia monista näkökulmista vielä onnistuneesti, Lokakuu 16 jo jotenkin alkoi tökkiä ja meni liian hajanaiseksi. Ehkä karkotuksen myötä kirjallinen taso muutenkin laski, vaikken kyllä myöhempiä ole muilta osin juuri lukenutkaan, paitsi sen kirjeen NL johtajille.

Huomasin tuossa muuten että nykyään Vankileirien saaristo on pakollista luettavaa lukioissa Venäjällä, tekijän vaimon kokoamana vajaaseen 600 sivuun lyhennettynä laitoksena. A.S. ymmärtääkseni antoi luvan tuon laatimiselle, vaikka se hänen kuolemansa jälkeen vasta ilmestyikin. Teoksen valtava mitta voi kyllä karkottaa lukjoita, joten sikäli ainakin vähemmän kokeneille lukijoille ja niille joilla on kehnommat lukulihakset tuo voi olla ihan hyväkin tuo lyhennelmä.

[Tapio Onnela]

Huomasin tuossa muuten että nykyään Vankileirien saaristo on pakollista luettavaa lukioissa Venäjällä, tekijän vaimon kokoamana vajaaseen 600 sivuun lyhennettynä laitoksena. A.S. ymmärtääkseni antoi luvan tuon laatimiselle, vaikka se hänen kuolemansa jälkeen vasta ilmestyikin. Teoksen valtava mitta voi kyllä karkottaa lukjoita, joten sikäli ainakin vähemmän kokeneille lukijoille ja niille joilla on kehnommat lukulihakset tuo voi olla ihan hyväkin tuo lyhennelmä.

Kiitokset Emma-Liisalle Nobelia koskevasta tarkennuksesta!
Tuo teoksen pakollisuus Venäjän lukioissa olikin kiinnostava tieto ja on vähän ristiriidassa sen kanssa mitä olin kuvitellut Venäjän historiapolitiikan olevan viimeaikaisten uutisten valossa.
.

[Emma-Liisa]

Miten se oikein meni, eikös Elokuu 14 ole tavallaan Punaisen pyörän ensimmäinen osa, johon tuli sitten kolme lisäosaa? Ensimmäinen osa oli minusta hieno ja kuvasi sotilaallista katastrofia monista näkökulmista vielä onnistuneesti, Lokakuu 16 jo jotenkin alkoi tökkiä ja meni liian hajanaiseksi. Ehkä karkotuksen myötä kirjallinen taso muutenkin laski, vaikken kyllä myöhempiä ole muilta osin juuri lukenutkaan, paitsi sen kirjeen NL johtajille.

Elokuu neljätoista oli tosiaan ensimmäinen osa, mutta siitä on ilmestynyt suomeksi vain "itsesensuroitu" versio. Ruotsiksi on laajennettu versio, suomeksi tosin on julkaistu Lenin-luvut teoksessa Lenin Zürichissä.

Karkostus oli varmaan yksi syy, miten se kirjailijaan vaikutti, en tiedä, mutta ainakin hän sai lännen arkistoista "liikaa" materiaalia ja halusi antaa lukijalle kaikenlaista faktapohjaista taustatietoa, joka hajotti romaanin.

Toinen vakava puute oli kirjallinen: kirjailja luopui polyfoniasta, vaikka sitä muodollisesti noudatti, henkisesti: vallankumouksellinen Lenartovitsh on kuvattu hyvin negatiivisesti. Sen sijaan Ensimmäisen piirin Rubin on oikeastaan kommunisti parhaimmilaan, ja vaikka Syöpäoasastossa byrokraatti Rusanov on karikatyyri, nuori Vadim ei ole sitä.

[nylander]

Kyllä teoksen siteeraaminen on ihan laillista. Voisitko vielä laittaa tuon kohdan ja ehkä myös vähän tarkemmin mitä oikein ajat takaa? Mikä erityisesti sinua nyppii Vankileirien saaristossa? En ihan tavoittanut ajatustasi.
Minusta teos ei todellakaan turhaan saanut Nobelia.

Ei minua kirjassa mikään erityisesti nypi; en vain pysty pitämään sitä maailmankirjallisuuden "mestariteoksena", jollaiseksi se on täällä Agricola-palstallakin jo lukuisat kerrat haluttu korottaa. Kyseessä ei todellakaan ole mikään kirjallisuuden Nobelilla kruunattu teos, vaikka Sofi Oksasen "Silberfeldt-laitoksen" kansipaperiin onkin suurella fontilla painettu "Kirjallisuuden nobelisti 1970", ikään kuin kyseessä olisi juuri tämä nimenomainen kirja!

Aikaisempi tuttavuuteni Solzenitsyniin [kirjoitan näin jatkossakin, koska hattu-z ei nyt oikein "teknisistä syistä" luonnistu ja zh-yhdistelmää en viitsi käyttää] rajoittuu kahteen teokseen: Elokuu 14 ja Lokakuu 16. Panin kyllä 1970-luvulla merkille Tammi - Sorsa - Helleman -kuvion ympärille syntyneen valtaisan kohun ja Vankileirien saariston kohottamisen poliittiseksi kulttikirjaksi, mutta siihen aikaan en itse teosta hankkinut käsiini, kun itselläni nuorena henkilönä oli tähdellisempääkin tekemistä. Keltaisessa kirjastossa ilmestyneen Elokuun 14 tulin lukeneeksi 1980-luvun alussa. Kirjan kerronta vaikutti ainakin aluksi oudon jähmeältä, aivan kuin kuuluisa "Venäjän höyryjyrä" elokuussa 1914 olisi vain vaivoin päässyt liikkeelle, mutta täytyy sanoa, että Masurian järvialueen ja Tannenbergin tapahtumista ja kenraali Samsonovin armeijan tuhosta sekä hänen henkilökohtaisesta kohtalostaan lopulta muodostui melko vaikuttava kokonaisuus Solzenitsynin kuvaamana. Samaa ei enää voinut sanoa vuoden 1985 lopussa lukemastani jatkosta, Lokakuu 16:sta. Erityisesti aiheuttivat lukijassa kiristystä Solzenitsynin pitkät, puisevat historiat kuten teokseen väkinäisesti upotettu, jo varhemmin kirjan muodossa ilmestynyt Lenin Zürichissä.

Eniten minua tuolloisina vuosina ihmetytti eräs asia: Suomessa oli pidetty isoa ääntä siitä, että meillä ei Solzenitsyniä uskallettu julkaista. Nyt julkaistiin. Vaan miten kävi? Ei suomalainen yleisö halunnutkaan lukea Solzenitsyniä! Lokakuu 16:n painos jäi ilmeisesti suurelta osiin kustantajan käsiin, koskapa kirjaa lojui vuosikaudet jäännöseräkauppojen myyntipöydillä. Punaisen pyörän "Toinen solmu" ei koskaan saanut suomeksi jatkoa. Ei solmun solmua. Mieleen tuli jo silloin kerettiläinen ajatus: jospa Solzenitsynin teoksissa oli kyse myös jostain muusta kuin niiden korkeasta kirjallisesta laadusta.

Kaikesta huolimatta odotin ennakkoluulottomasti vaikuttavaa lukuelämystä, kun kevättalvella 2012, heti Gulagin Silberfeldt-laitoksen julkistamista seuranneena päivänä, sain ostetuksi kirjakauppaan lähetetyn pienen näyte-erän viimeisen kappaleen. Toisin kävi. Kopioin nyt uudelleen, Tapio Onnelan kehotuksesta, tyylinäytteen kirjasta (kyse on jostain vuoteen 1919 ajoittuvien oikeusjuttujen käsittämättömän jaarittelevasta ja sekavasta setvimisestä):

Kuitenkaan emme millään pääse käsiksi jutun ytimeen. Uspenskaja järjesti tälle Mestserskaja-Grevsille yksityisasunnossa tapaamisen jonkun Godeljukin kanssa - tämä oli Kosyrevin sydänystäviä - jotta sovittaisiin Mestserskaja-Grevsin miehen lunastushinnasta (vaatimus 600 000 ruplaa!). Mutta onnettomuudeksi tämä salainen tapaaminen tuli jollakin oikeudenkäynnissä selvittämättömällä tavalla taaskin asianajaja Jakulovin tietoon - saman miehen, joka oli jo kaatanut lahjuksia ottaneet tutkijat ja joka näköjään kantoi luokkakaunaa koko proletaarista oikeudenkäynti- ja oikeudensivuuttamisjärjestelmää kohtaan. Jakulov teki ilmiannon Moskovan vallankumousoikeuteen [tässä neljän rivin alaviite, jonka sivuutan] ja oikeuden (mahtoiko muistaa kansankomissaarien neuvoston suuttumuksen tutkijoiden jutusta?) teki hänkin luokkavirheen: sen sijaan, että olisi yksinkertaisesti varoittanut toveri Dzerzinskia ja auttanut hoitelemaan kaiken perhepiirissä, pani verhon taakse pikakirjoittajan. Ja niin kaikki Godeljukin viittaukset Kosyrjoviin tai toisiin komissaareihin tulivat merkityiksi muistiin, kaikki hänen kertomuksensa siitä, kuka Tsekassa ottaa kuinkakin monta tuhatta, ja pikakirjoittajan pannessa muistiin Godeljuk sai 12 000 etukäteen ja Mestserskaja lupalappuja, jotka oikeuttivat pääsemään Tsekaan ja jotka Kontrolli- ja reviisiokomissio eli Lihert ja Rottenberg jo olivat valmiiksi kirjoittaneet. (Kaupankäyntiä oli määrä jatkaa Tsekassa.) Ja silloin hänet paljastettiin! Ja hämmennyksissään hän antoi todistajalausuntoja! (Ja Mestserskaja oli jo ehtinyt käydä Kontrolli- ja Reviisiokomissiossa, ja hänen miehensä juttu oli jo pyydetty sinne tarkistettavaksi). Mutta suokaa anteeksi. Mutta tällainen paljastushan tahraa Tsekan taivaallisen asun! Oliko tämä Moskovan
vallankumousoikeuden puheenjohtaja täysin järjissään. Oliko hänellä puhtaita jauhoja pussissa? Etc., etc.

(Huomattakoon, että tekstissä vilistävät henkilöt ovat itse kirjan lukijalle yhtä outoja kuin tässä lainauksessakin.)

Olen tässä kuten muissakin aihetta koskevissa viesteissäni kritisoinut Gulagia lähes yksinomaan kirjallisena tuotteena. Mielestäni edellisen sitaatin kaltainen lörpöttely ei täytä maailmankirjallisuuden mestariteokselle asetettavia mittoja. Totuuden nimessä on mainittava, että kirjailija Gulagissa kohdittain saa kuvauksensa työnnettyä myös kerronnallisesti ja tyylillisesti väljemmille vesille. Viittaan tässä ketjussa jo kolmannen kerran tulevan Venäjän kirjallisuuden professorin Pekka Pesosen vuonna 1980 kirjoittamaan luonnehdintaan: "Kokonaisuus on luettavaksi erittäin raskas, vaikka Solzenitsynin tyylitaiturin ansioita ei voi kiistää." Tässä Pesonen aivan selvästi puhuu teoksen muotoon liittyvästi, kirjallisesta puolesta. Kuten jo kerran viittasin, jokin Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo on kirjallisesti todellinen mestariteos nyt puheena olevaan teokseen verrattuna. Asia ei mielestäni lainkaan muutu, jos vedotaan kirjailijan sanoihin siitä, että kyseessä on "taiteellisen tutkimuksen kokeilu". Entä sitten? Yhtä turhalta tuntuu minusta vedota siihen, että S. teoksellaan loi uuden "genren" (saiko tämä "genre" muuten jatkajia?). Asiaa voisi vähän onnahtelevasti verrata vaikkapa siihen, että joku Jari Tervo itse päättäisi julistautua "Suomen kansalliskirjailijaksi" (jos tällaista käsitettä vielä käytettäisiin).

Kaikkiaan Solzenitsynin Gulagia ja Sofi Oksasen siihen liittyvää (ja muutakin) toimintaa tuntuu ympäröivän jonkinlainen "pyhyyden piiri" lainatakseni muistinvaraisesti etnologi Veikko Anttosen termiä. Tällaiseen piirin ei yhteisön normien mukaan ole hyvä astua. (Tulkoon tässä yhteydessä todetuksi, että en ole huomannut historian ihmisoikeusrikkomuksiin erikoistuneen Sofi Oksasen missään yhteydessä kiinnittäneen yleisön huomiota esim. amerikkalais-ranskalaisen Jonathan Littellin vuonna 2008 suomennettuun, sekä fyysisesti että kuvaannollisesti niin ikään painavaan romaaniin Hyväntahtoiset). Päätän tällä erää toivomukseen, että kun meillä "nyttemmin" vallitsee kaikinpuolinen ajattelun ja sanomisen vapaus, kuten valtiojohtomme korkeat edustajat aivan vastikään ovat todenneet, niin sallittakoon myös mahdollisten vastarannankiiskien jopa ääneen epäillä, ettei keisarilla ehkä sittenkään ole vaatteita.

[Emma-Liisa]

Aikaisempi tuttavuuteni Solzenitsyniin [kirjoitan näin jatkossakin, koska hattu-z ei nyt oikein "teknisistä syistä" luonnistu ja zh-yhdistelmää en viitsi käyttää] rajoittuu kahteen teokseen: Elokuu 14 ja Lokakuu 16. Panin kyllä 1970-luvulla merkille Tammi - Sorsa - Helleman -kuvion ympärille syntyneen valtaisan kohun ja Vankileirien saariston kohottamisen poliittiseksi kulttikirjaksi, mutta siihen aikaan en itse teosta hankkinut käsiini, kun itselläni nuorena henkilönä oli tähdellisempääkin tekemistä. Keltaisessa kirjastossa ilmestyneen Elokuun 14 tulin lukeneeksi 1980-luvun alussa. Kirjan kerronta vaikutti ainakin aluksi oudon jähmeältä, aivan kuin kuuluisa "Venäjän höyryjyrä" elokuussa 1914 olisi vain vaivoin päässyt liikkeelle, mutta täytyy sanoa, että Masurian järvialueen ja Tannenbergin tapahtumista ja kenraali Samsonovin armeijan tuhosta sekä hänen henkilökohtaisesta kohtalostaan lopulta muodostui melko vaikuttava kokonaisuus Solzenitsynin kuvaamana. Samaa ei enää voinut sanoa vuoden 1985 lopussa lukemastani jatkosta, Lokakuu 16:sta. Erityisesti aiheuttivat lukijassa kiristystä Solzenitsynin pitkät, puisevat historiat kuten teokseen väkinäisesti upotettu, jo varhemmin kirjan muodossa ilmestynyt Lenin Zürichissä.

Samaa mieltä. Solzhenitsyniltä kannattaisi lukea nimenomaan aiempi tuotanto, jossa hän on taiteellisesti parhaimillaan: Ivan Denisovitshin päivä (joka julkaistiin Hrushtshevin henk.koht. luvalla), Ensimmäinen piiri (sekin itsesensuroitu versio mutta mielestäni jopa parempi kuin laajempi) ja Syöpäosasto.

Noista romaaneista voi tehdä "sosialistisenkin" tulkinnan, ja voi olla että niiden julkaiseminen olisi ollut mahdollista, jos H. ei olisi kukistunut ja Tshekkoslovakiaa miehitetty. Silloin ne kenties olisi at auttaneet NL:oa uudistumaan. Kannattaa musitaa, että Novyi mirin päätoimittaja Tvardovski (joka Ivan Denisotshin julkaisi) ihastui niihin. Samoin György Lukács.

Eniten minua tuolloisina vuosina ihmetytti eräs asia: Suomessa oli pidetty isoa ääntä siitä, että meillä ei Solzenitsyniä uskallettu julkaista. Nyt julkaistiin. Vaan miten kävi? Ei suomalainen yleisö halunnutkaan lukea Solzenitsyniä! Lokakuu 16:n painos jäi ilmeisesti suurelta osiin kustantajan käsiin, koskapa kirjaa lojui vuosikaudet jäännöseräkauppojen myyntipöydillä. Punaisen pyörän "Toinen solmu" ei koskaan saanut suomeksi jatkoa. Ei solmun solmua. Mieleen tuli jo silloin kerettiläinen ajatus: jospa Solzenitsynin teoksissa oli kyse myös jostain muusta kuin niiden korkeasta kirjallisesta laadusta.

Nämä ovat kyllä kaksi eri asiaa. Lokakuu on todella raskas lukea ja epäonnistunut.

Saaristosta tullut kohu oli sekä aiheellinen että aiheeton. Aiheellinen siksi että Tammi jätti julkaisematta painostuksen vuoksi ja se seikäli kertoo "suomettumisesta". Aiheeton siksi että kirja kuitenkin julkaistiin suomeksi, joten halukkaat saivat sen luekea, joten "suomettumista" huomattavasti liioitellaan.

[Emma-Liisa]

Kuten jo kerran viittasin, jokin Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo on kirjallisesti todellinen mestariteos nyt puheena olevaan teokseen verrattuna.

Samaa mieltä Grossmanista. Koska teos kuitenkin takavarikoitiin 60-luvulla, jolloin se olisi ajatuskellisesti ollut todellinen pommi, sen ilmestyminen 80-luvulla oli melkein "vain" kirjallinen tapaus. Tosin musiatn, että TV-keskustelijoille tuotti vaikeuksia vertailu Hitlerin ja Stalinin leirien välillä.

(Tulkoon tässä yhteydessä todetuksi, että en ole huomannut historian ihmisoikeusrikkomuksiin erikoistuneen Sofi Oksasen missään yhteydessä kiinnittäneen yleisön huomiota esim. amerikkalais-ranskalaisen Jonathan Littellin vuonna 2008 suomennettuun, sekä fyysisesti että kuvaannollisesti niin ikään painavaan romaaniin Hyväntahtoiset).

Onko teos jäänyt jostain syystä huomiotta, jotta Sofin olisi pitänyt asiaan huomioat kiinnittää?

Tosin Sofi väittäessään, ettei Suomessa olisi "tiedetty" Virosta ja NL:sta, ei nuoruutensa takia tiedä, että vanhemmalla polvella oli asioista ihan tarpeeksi tietoa.