Ulkoministeri Erkko ei osallistunut neuvotteluihin syksyllä 1939. Suomen poliittinen johto oli omaksunut 1800-luvun lopulla Saksasta Suomeen levinneen käsitelainopin: laki on kaiken yläpuolella oleva abstrakti käsite. Presidentti Kallio:
"Perustuslain vastaisiin alueluovutuksiin ja valtiosopimuksiin ei voida mennä". Hallituksen lainopillinen neuvonantaja K.J. Ståhlberg oli samalla linjalla. Siitä syystä Paasikivi sanoikin: "Kreml ei ole kihlakunnanoikeus."
Professori Tuomo Polvinen. Valtiomiehen elämäntyö. J.K Paasikivi, osa 3, 1939–1944 s. 25:
Paasikiveä varten oli Moskovassa laadittu luonnos N-liiton ja Suomen väliseksi sopimukseksi, joka lähes sananmukaisesti – maantieteellisiä termejä lukuun ottamatta – muistutti Viron, Latvian ja Liettuan kanssa solmittuja pakteja. Luonnoksen mukaan osapuolet sitoutuisivat antamaan toisilleen kaikenlaista – myös sotilaallista – apua minkä tahansa eurooppalaisen suurvallan hyökätessä tai uhatessa hyökätä sopimuspuolten merirajoja vastaan Itämerellä tai Pohjoisella Jäämerellä. Sama koski jäljempänä mainittuja tukikohtia. N-liitto sitoutuisi lisäksi luovuttamaan aseita sekä muita sotatarvikkeita Suomen armeijalle ja laivastolle.
Suomi puolestaan asettaisi N-liiton maa-, meri- ja ilmavoimien käyttöön tukikohtia Hangossa, Lappohjassa, Viipurin läänissä, Petsamossa, Lapin läänissä sekä Suomenlahden ulkosaarilla.
Avunantosopimus ei kuitenkaan merkinnyt neuvostohallitukselle ainoata vaihtoehtoa. Lokakuun 7. päivänä 1939 valmistuneen ulkoasiainkomissariaatin muistion mukaan asia voitaisiin hoitaa myös Suomen välittömin alueluovutuksin. "Maksimiohjelman" mukaan ne käsittäisivät Viipurin läänistä linjan Säkkijärvi – Nurmi – Jääski Parikkala – Viipurin, Mikkelin ja Kuopion läänien yhtymäkohta -itäpuoliset osat. Vaatimus noudatteli siis pitkälti Moskovan rauhan rajaviivaa. Luetteloon kuuluivat edelleen Suomenlahden saaret Suusaari, Ruuskeri, Iso- ja Pieni Tytärsaari, Lavansaari, Peninsaari ja Seiskari. Petsamo oli luovutettava Neuvostoliitolle.
Minimiohjelma puolestaan käsitti edellä luonnehditulla tavalla tukikohdan Hangossa ja Lappohjassa sekä lupauksen Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta. Suoranaiset alueluovutukset sisältäisivät linjan Mesterjärvi – Kanneljärvi – Pyhäjärvi – Konevitsa –eteläpuolisen osan Kannasta, Lavansaaren, Peninsaaren ja Seiskarin saaret sekä Kalastajansaarennon Petsamossa."
Polvinen esittelee N-liiton vaatimukset Paasikivi-elämänkerran osan 3 sivuilla 26–29, Stalinin pitkä vaatimuspuheenvuoro ja Paasikiven vastauspuheenvuoro, ja Polvinen siteeraa Paasikiven jeremiaadia Tannerille hotellissa Moskovassa:
"Suomi ei voi käydä sotaa. Jos sota syttyy, tulemme sen häviämään ja silloin tulos on paljon huonompi kuin sovittelujen kautta aikaansaatu. Silloin leviää bolshevisoituminen Suomeen ja se johtaa meidät lopullisesti turmioon."
"Ei tule mitään", ähkäisi Stalin viimeisessä neuvottelussa marraskuussa. Stalinin takataskussa odottanut "Suomen kansanhallitus" sen sijaan suostui kaikkiin Neuvostoliiton vaatimuksiin.
Polvinen, sivu 55:
"Pian Paasikiven Moskovasta paluun jälkeen alkoi myös Moskovan Suomeen kohdistuva propaganda käydä täysillä kierroksilla. Lehdistö raportoi naapurimaassa yleisesti vallitsevasta neuvostovastaisesta kiihotuksesta ja sotahysteriasta. Toisaalta näiden kääntöpuolena oli kansanjoukkojen tyytymättömyys taantumuksellisten pääomapiirien ja Englannin ohjeita seuraavaan hallitukseen. Neuvostoliiton ehdotuksista ei haluttu kertoa kansalle, koska tarkoituksena oli katkaista neuvottelut ja kenties saada aikaan aseellisia selkkauksia."
"Armeijasta noin neljännes kuului sotilaallisesti hyvin koulutettuun, riistäjäluokalle uskolliseen suojeluskuntaan, kun taas pääosa koostui huonosti koulutetuista työläis- ja talonpoikaisreserviläisistä, jotka poliittisesti epäluotettavina muodostivat vaaratekijän porvaristolle. Suojeluskuntalaisten karkea käytös sekä reserviläisten tyytymättömyys omaan ja perheittensa vaikeaan taloudelliseen asemaan kärjistivät tilannetta. Armeijan kuri oli höltymässä ja joukoissa voitiin havaita hajaantumisilmiöitä. Karkaamisia ja itsemurhia esiintyi, minkä lisäksi suojeluskuntalaisten ja reserviläisten riidat sekä veriset tappelut kuuluivat niin ikään kuvaan. Hallituksen taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen ja sen liikkeelle laskema sotalaina epäsuosittu."
Valheellisesta propagandasta oli vastuussa TASSin paikallinen edustaja, Neuvostoliiton lähetystön "sanomalehtiavustaja A.H. Lisin"; Lisinin salanimeä käyttänyt NKVD-juonittelija Sinitsyn.
Sinitsynin propaganda ja Suomen kansanhallituksen julistus Suomen armeijan sotilaille ovat suorassa yhteydessä keskenään:
SOTILAAT!
Teidän haaksirikon kärsineet johtajanne Mannerheim, Rydi, Tanner ulkolaisen pääomaylimystön kannustamana ajavat Suomen kansaa sotaan Punaista Armeijaa vastaan.
Te sorrutte näiden tyhjäntoimittajain, Suomen kansan verenimijäin etujen puolesta.
Malttakaa mielenne kellä vielä on järkeä jälellä ja heittäkää hartioiltanne rasvoittuneet loiseläjät.
Siirtykää Suomen kansanarmeijan puolelle, Punaisen Armeijan puolelle!
Suomen työtätekevä kansa astuu rohkeasti uuden vapaan elämän tielle, jota kansanhallituksenne parhaillaan valloittaa Punaisen Armeijan avustuksella."
Lisinin/Sinitsynin propaganda ja Suomen kansanhallituksen julistus Suomen kansalle ovat suorassa yhteydessä keskenään.
"Suomen kansanhallitus katsoo ensisijaiseksi tehtäväkseen Suomen lahtarihallituksen kukistamisen, sen aseellisten voimien murskaamisen, rauhan solmimisen ja Suomen riippumattomuuden ja turvallisuuden takaamisen rakentamalla lujat ystävyyssuhteet Neuvostoliiton kanssa,
Suomen kansanhallitus kääntyy Neuvostoliiton hallituksen puoleen ja ehdottaa solmittavaksi keskinäisavun sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja täytettäväksi Suomen kansan vuosisatainen toive: Karjalan kansan jälleen yhdistäminen Suomen kansan kanssa liittäen sen yhtenäiseen ja riippumattomaan Suomen valtioon."