Aikalaistodistajat kertovat kesän 1944 karkureitten kohtaloista

[Jaakko Anttila]

Heikki Ylikangas: "Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944", 2007. Ylikangas käyttää kysymysmerkkiä, mutta ei vastaa kysymykseensä. Kaksi vuotta ennen edellä mainitun Ylikankaan kirjan julkaisemista eli vuonna 2005 Suomessa julkaistiin Weilin & Göösin suurteossarjaan sisältyneet "Sodan taisteluja I Talvisota" ja "Sodan taisteluja II Jatkosota", jotka perustuvat Suomen armeijan ja puna-armeijan sotapäiväkirjoihin. Suomalaisena asiantuntijana everstiluutnantti Ari Raunio ja venäläisenä asiantuntijana historian professori Juri Kilin. Viimeksi mainitusta julkaistiin vuonna 2008 erillispainos "Torjuntataistelut 1942–1944".

Suomalaisten bolshevikkien mukaan "ruotsalainen upseeri määräsi tykistö-iskun antautuvien suomalaissotilaiden niskaan". Todellisuudessa torjuntataistelut päättyivät kaikilla rintamanosilla Suomen armeijan täydelliseen torjuntavoittoon sen jälkeen, kun Suomen armeija oli oppinut kahdessa viikossa kantapään kautta, että suurhyökkäystä ei torjuta laajalla rintamahyökkäyksellä eli laajalla vastaiskulla. Suomalaiset bolshevikit väittävät, että "Suomen armeijan tappiot Talissa olivat 2000 miestä päivässä". Todellisuudessa koko Talin taistelun aikana Suomen jalkaväen tappiot rajoittuivat 1100 kaatuneeseen.

Puna-armeijan suurhyökkäys torjuttiin Tienhaarassa, Talissa ja Ihantalassa; Viipurinlahdella; Vuoksen linjalla; U-linjalla Laatokan pohjoispuolella sekä Ilomantsissa. Eversti Hallamaan johtaman radiotiedustelun ja lento-osasto Kuhlmeyn nopeiden ilmakuvauskoneiden ansiosta Suomen armeijan raskas tykistö (25 patteria), Suomen ilmavoimien pommikoneet ja lento-osasto Kuhlmeyn Stukat ja hävittäjäpommittajat olivat aina ajan tasalla ja ampuivat keskityksensä ja pudottivat satojen tonnien pommikuormansa puna-armeijan lihavien hyökkäyskeskittymien niskaan. Kaartinarmeijakunnat vuotivat verensä kuiviin Ihantalassa; Vuoksen länsirannalla ja Vuoksen itärannalla sekä U-linjalla Laatokan pohjoispuolella.

Virosta Suomeen siirretty saksalainen pommerilaisdivisioona torjui tulivoimallaan punalipun laivaston ja puna-armeijan maihinnousuyritykset Viipurinlahdella jo rantaviivalla. Viipurinlahden viimeisenä taistelupäivänä maihinnousualukset kääntyivät pakoon ja häipyivät horisonttiin.

Suomen armeijan 2. divisioona torjui ja tuhosi vihollisen 98. jalkaväkiarmeijakunnan Vuoksen länsirannalla ja tuhosi vihollisen 115. jalkaväkiarmeijakunnan Vuoksen itärannalla. Siihen päättyi yritys kiertää Vuoksi ja iskeä Antrean kautta Talin suunnan puolustajien sivustaan.

Kenraali Meretskovin komentama Aunuksen armeija kohtasi voittajansa U-linjalla Laatokan pohjoispuolella. Puna-armeijan vahvin taisteluyksikkö, 29 000 sotilaan taisteluyksikkö vedettiin pois U-linjan taisteluista sen kärsimien raskaiden tappioiden vuoksi ja Aunuksen armeijan läpimurtorykmentit tuhottiin viimeiseen mieheen.

Pisteeksi i:n päälle vanhan mottimestarin kenraali Raappanan komentamat alivoimaiset suomalaiset joukot saartoivat Ilomantsiin hyökänneet kaksi puna-armeijan divisioonaa useaan erilliseen mottiin. Viholliset kykkivät moteissaan kaksi viikkoa ja pakenivat sen jälkeen metsien läpi itään mölisten kuin mullilauma ja jättivät raskaan kalustonsa Suomen armeijan sotasaaliiksi.

Sotaväen rikoslakia kovennettiin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana. Helsingissä annettiin 30.6.1944 hallituksen esitys sotaväen rikoslain koventamisesta siten, että kenttäoikeudet voivat tuomita kuolemaan karkurin, joka syyllistyi toisen kerran karkuruuteen tai kieltäytyi kahdesta käskystä palata rintamalle. Lakiehdotuksen 1. ja 2. käsittely tapahtuivat samana päivänä (30.6.), minkä jälkeen oli perustuslain vuoksi pakko odottaa 3 päivää, ennen kuin laki voitiin 3. käsittelyssä 4.7. hyväksyä ja saattaa presidentin allekirjoituksella voimaan 5.7.1944 alkaen.

[Martti Tapio Pelho]

Päämajan yleisesikunnan päällikön Erik Heinrichsin nimissä 20.6.1944 panikkitilanteessa annetussa karkureiden ampumiskäskyssä ja sen ohjekäskyissä 21.4.1944 selustan henkilötäydennyskeskusten yhteyteen määrättiin heti perustettavaksi karkureiden ja kieltäytyjien seulontaelimet ampumisvaltuuksineen.

Kyseiset Päämajan karkureiden ampumiskäskyt toimitettiin 20.6.1944 rintamien komentajille mutta käskyt jätettiin harkitusti toimittamatta muodollisesti komentajista riippumattomille kenttäoikeuksillle. Käskyt siis salattiin harkitusti kenttäoikeuksilta ja niiden sotatuomareilta.

Kenttäoikeuksien sotatuomarit olisivat oitis ymmärtäneet Päämajan tuoreiden ampumiskäskyjen ja tuomiovallan delegoinnin laittomuuden.

Sotatuomareiden näkemyksissä laillisuus voitti useimmiten sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden, joka oli Päämajan laittomien ampumiskäskyjen ainut asiallinen peruste.

Tosiasiassa Pääamaja siirsi mainituilla laittomilla käskyillään henkilötäydennyskeskusten upseereille kenttäoikeuksien laillisen tuomiovallan. Asia ilmenee suoraan Heinrichsin nimissä 20.6.1944 annetusta ampumiskäskystä.

Vielä selvemmin laiton tuomiovallan delegointi ilmenee käskyä koskevista Kotijoukkojen esikuntapäällikkö, kenraalimajuri Valdemar Oinosen, alaisille upseereille antamistaan käskyistä 20.6. ja 21.6.1944, joissa Oinonen antoi alaisille upseereilleen karkureiden ampumisvaltuudet ja ohjeet “miten karkureitten kanssa on meneteltävä kenttäoikeuskäsittely sivuuttaen”.

Oinosen ohje voidaan perustellusti tulkita karkureiden laittomaksi ampumiskäskyksi jo kiinniottotilanteessa selustassa. Tulkintaa puoltaa Oinosen omat käskyn perustelut, joiden mukaan karkuteitten etsintapartio on turha, jossa sillä ei ole johdossaan "kyvykästä miestä".

Henkilötaydennyskeskusten tehtävänä oli sotajohdon ja rintakomentajien tuoreiden ampumiskäskyjen mukaisesti palauttaa siihen halukkaat karkurit joukko-osastoihinsa ja ampua ne, jotka kieltäytyivät palaamasta.

Kyseiset karkureiden laittomat selustan seulontaelimet eivät tunteneet lainkaan vankeusseuraamusta. Päämajan määräysten 20.6.1944 ja 21.6.1944 mukaan seulontaelinten arsenaaliin kuuluivat kesä-heinäkuussa 1944 vain karkureiden palauttaminen rintamalle tai ampuminen.

Komentajat määräsivät tunnetuissa kesäkuun 1944 jälkipuoliskon laittomissa käskyissään kenttäupseerinsa "ohittamaan kenttäoikeudet" ja käyttämään asetta.

Komentajat uhkasivat erottaa ja panna kenttäoikeudessa syytteeseen ne upseerit, jotka eivät kesäkuun 1944 massakarkuruuden ja kieltäytymisten keskellä voineet todistaa turvautuneensa aseeseen karkuruuden ja karkureiden pystäyttämiseksi.

Kuten tunnettua, yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs myönsi jo 9.8.1944 salaisessa rintamakomentajille - ja nyt myös kenttäoikeuksille jälkikäteisenä tarkoituksenmukaisuusselvityksenä - toimitetussa käskyssään "karkaamisten ja kieltäytymisten lisääntyessä sotilasjohto... piti välttämättömänä ryhtyä kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joiden avulla kuri ja järjestys katsottiin voitavan palauttaa".

Käskyn sanat " kaikkiin niihin toimenpiteisiin" kattoi myös laittomat pakkotoimet rintamilla ja selustassa.

Päämajan 20.6.1944 ja 4.8.1944 käskyissä henkilötäydennyskeskuksiin perustettujen elinten ja niiden upseereille määrättyjen karkureiden ja kieltäytyjen ampumisvaltuuksien peruste on sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus – ei laillisuus, kuten on väitetty.

Itse otaksun, että kesäkuussa 1944 perustettujen ja kesä-heinäkuussa 1944 toimineiden henkilötäydennyskeskusten karkureiden ja kieltäytyjien kohtaloista päättäneiden “seulontaelinten” toimintaa koskevia asiakirjoja ei ole enää tallella Elinkeinoelämän keskusliitto ry-nimisen yhdistyksen yksityisessä arkistossa Mikkelissä, jonne puolustusministeri, sittemmin elinkeinoministeri ja tuore samaisen Elinkeinoelämän keskusliitto ry:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies yksityisti armeijan johdon kontrolloimansa sota-arkiston jatkosodan aikaisen arkistomateriaalin kunnostuksen helsinkiläisten reserviläisjärjestöjen vuosien 2003-06 talkooväeltä.

Sota-arkiston aineiston kunnostus ja siirto siviilihallintoon on viivästynyt nyt lähes 70 vuotta. Viivästyksen syyksi meille uskotellaan rahanpuutetta.

Martti Tapio Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

[Albert Ravila]

Pelhon ylläoleva "itsenäisyyspäivän juhlapuhe" perustuu Heikki Ylikankaan 2007 julkaistuun teokseen Romahtaako rintama? Kirjassaan Ylikangas koetti epätoivon vimmalla lanseerata tulkinnan, jonka mukaan kesällä 1944 olisi teloitettu ja ammuttu noin 250 suomalaista sotilasta. Vakavasti otettavaa historiatutkimusta ei kuitenkaan koskaan voi tehdä niin huolimattomasti ja heikolla ymmärryksellä, kuin mitä Ylikangas oli mennyt tekemään. Tämän vuoksi asioista hiukankin perillä olevat näkivät heti Ylikankaan tulkintojen virheellisyydet. Myöhemmin nämä virheet ja väärinymmärrykset saatettiin suuren yleisen tietoon tieteellisen tutkimuksen kriteerit täyttävässä teoksessa Teloitettu totuus.

[Jaakko Anttila]

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että Espanjassa asuva päivystävä Neuvostoliiton patriootti ei koske viiden metrin kepillä Suomessa vuonna 1988 julkaistuun U.E. Moisalan ja Pertti Alasen (toim.) tutkimukseen "Kun hyökkääjän tie suljettiin – Neuvostoliiton suurhyökkäys kesällä 1944 Karjalan kannaksella veteraanitutkimuksen ja neuvostolähteiden valossa." Sotatieteen laitoksen julkaisuja XXVI, 1988. ISBN 951-99941-0-6.

1980-luvulla haastatellut suomalaiset sotilaat ja lotat kertovat mainitussa kirjassa, minkä voimalla kesän 1944 torjuntavoitot saavutettiin vihollisen murskaavasta ylivoimasta huolimatta.