Kirjastossa käydessä tulee säännöllisesti vilkaistua kahden lasivitriiniin asetetun suomalaisen sanomalehden etusivut 70 vuoden takaa. Viime syksystä lähtien otsikoihin nousi pitkäksi aikaa suurella painettu nimi, josta on tullut toisen maailmansodan dramaattisen käännekohdan symboli - Stalingrad. Kiihkeimmässä vaiheessa lehdet julistivat tavan takaa "Johtajan päämajan" tiedottaneen, että "bolsevikkijoukkojen lopullinen antautuminen on odotettavissa kahden päivän kuluessa" tms. Sitten lehtien toimituksissa alettiin panna päälle sordiinoa; uutiset aiheesta harvenivat kadotakseen lopulta kokonaan. Uudelleen Stalingrad nousi suuriin otsikoihin tammikuussa, mutta nyt sävy oli jo kokonaan toinen: maanantaina 25. tammikuuta 1943 toinen lehdistä julisti etusivullaan hälyttävästi: Stalingradissa on asema kärjistynyt. Vahvat bolsevikkimassat ovat lännestäpäin jälleen päässeet saksalaisten asemiin. Ruotsinkielisen päivälehden etusivulla oli jo aistittavissa sankarillista patetiaa: Tyskarnas hjältemodiga kamp i Stalingrad blir allt svårare. Satunnaisen historiantarkkailijan mieleen nousi alitajuntaan painunut termi momento della verita. Sen sanotaan merkitsevän joskus sattuvaa tapausta, jolloin härkä heittää matadorin sarviinsa ja jolloin kiusatun ja kiusaajan osat silmänräpäyksessä vaihtuvat . Näkemykseni on tietenkin hyvin subjektiivinen; vuosien kokemuksesta tiedän, että suuri osa, kenties jopa valtaosa, nykyisistä suomalaisista on "ylisukupolvisena" perintönä omaksunut arvot, joiden mukaan ratkaisun olisi pitänyt olla perin toisenlainen.
Jokunen vuosi sitten luin taas kerran Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun. Sillä kertaa käytössäni oli antikvaarisesta kirjakaupasta ostamani alkuperäinen kaksiosainen painos vuodelta 1946. (Professori H. K. Riikonen toteaa tutkimuksessaan Sota ja maisema, että tätä laitosta voidaan pitää olennaisesti jopa eri kirjana kuin Paavolaisen kirjastaan tekemää yksiosaista lyhennelmää, jota hänen valituista teoksistaan (1960) lähtien on harvakseltaan julkaistu uusintapainoksina.) Eräs aiemmin havaitsematta jäänyt piirre kiinnitti tällä kertaa huomiotani: Stalingrad ei Paavolaisen kuvauksessa nouse esiin sellaisena ratkaisevana käännekohtana, jollaisena myöhemmän ajan ihmiset sitä ovat tottuneet pitämään. Sellaiseksi ei kuvauksessa kohoa edes Saksan viimeisen suuren strategisen offensiivin operaatio Zitadellen eli Kurskin jättiläismäisen panssaritaistelun kääntyminen saksalaisille tappiolliseksi kesällä 1943. Ja mikä kummallisinta: vielä vuoden 1944 puoleisissa Paavolaisen päiväkirjamerkinnöissä lukija on huomaavinaan epätietoisuutta siitä, mikä suursodan tulos lopultakin tulisi olemaan. Kuitenkin kyseessä oli päämajan Lokissa "sinisiä" päivittäin luettavakseen saanut, maan parhaiten informoituihin kuulunut henkilö, jos poliittis-sotilaallinen eliitti jätetään ottamatta lukuun. (Tässä kohdin tuskin auttavat eteenpäin tutut väitteet, että Paavolainen sodan jälkeen "sormeili" muistiinpanojaan.)
Kiinnostuksen puuttuessa en ole koskaan jaksanut perehtyä "operatiiviseen" sotahistoriaan. (En edes tiedä, onko äsken käyttämäni termi oikea.) Tämäkään kirjoitus ei, kuten lukija jo on huomannut, sisällä minkäänlaisia uusista kirjoista poimittuja tuoreita näkökulmia Stalingradin asemaan toisen maailmansodan historiassa. Päinvastoin: impulssin tämänkertaiseen kyhäykseeni antoi epätietoisuus siitä, milloin -mukaillakseni Paavolaisen kuuluisaa lausetta - Suomessa alettiin ymmärtää, mitä maailmansodassa oikein tapahtui. Ehkäpä asiaan perehtyneet osaavat tällä palstalla kertoa siitä tarkemmin. Perinteisestihän asia on esitetty niin,että heti ratkaisun Stalingradissa tapahduttua korkein valtiojohto kokoontui kuuntelemaan Päämajan tiedustelujaoston päällikön eversti Aladár Paasosen tilannekatsausta, josta sitten vedettiin pikaiset johtopäätökset. Tässä ei kai olekaan mitään epäselvää tai korjaamista kaipaavaa. Viime syksynä silmäilin kirjakaupassa Martti Turtolan kirjoittamaa uutta Paasosen elämäkertaa. Minulle jäi vaikutelma, että Turtola hälventää Paasoseen liitettyä myyttistä auraa tiedustelun ylivertaisena johtohahmona; esim. Paasosen Stalingradin jälkeen myös kansanedustajille antamasta tilannekatsauksesta Turtola muistikuvani mukaan antaa huomattavasti vähemmän "sankarillisen" kuvan kuin tähänastisessa kirjallisuudessa on annettu ymmärtää. Ehkäpä joku Turtolan kirjan lukenut osaisi tarkentaa asiaa.
Joskus jotain jatkosotaa käsittelevää kirjaa lukiessani on tullut mieleen, miksi sotaa käyvässä Suomessa pysyttiin niinkin rauhallisina senkin jälkeen, kun käännekohta oli jo selvästi ohitettu. Oliko valtiojohto tietoinen niistä päätöksistä, joita liittoutuneet olivat tehneet Teheranissa joulukuussa 1943? Entä mikä oli lehdistön rooli? Heikki Luostarisen lehdistöpropagandatutkimuksesta Perivihollinen jäi sen 1980-luvulla luettuani mieleen se hämmästyttävältä tuntuva havainto, että vielä loppuvuodesta 1943, jolloin Kurskin ratkaisusta oli jo kulunut useampi kuukausi Stalingradista puhumattakaan, oikeistolehdistön venäläisiä halventava propaganda oli Luostarisen mukaan "likaisempaa" kuin Saksan ulkomaanpropagandan, vaikka propagandan intensiivisyys sellaisenaan laskikin.
Kansan varsinaisiin paniikkireaktioihin vuoden 1944 puolella en kirjallisuudessa ole törmännyt. Paavolainen tosin ironisoi Yksinpuhelussaan Helsingin hienostorouvien hysteriaa, mutta koska sellainen on erikseen saanut Paavolaiselta maininnan, kyseessä lienee ollut poikkeustapaus. Yhteiskunnan eliitin piirissä varmasti on tehty valmisteluja kaiken varalta. Niinpä äskettäin on kirjoitettu siitä, kuinka Linkomiehen hallituksen ulkoministeri Henrik Ramsay, johon yleensä liitetään vain positiivisia mielikuvia, kesän 1944 kriittisinä viikkoina kaikessa hiljaisuudessa siirrätti kotinsa tauluja ja muuta arvo-omaisuuttaan lähettiläs G. A. Gripenbergin Tukholman-residenssin viinikellariin samaan aikaan, kun hän julkisuudessa vaati "jokaista kansalaista täyttämään paikkansa loppuun asti". Ollessani nuori muuan historian professori myös kertoi vastaanotolla käydessäni avomielisyyden puuskassaan, miten sodan käännyttyä kohti näköpiirissä olevaa tappiota erään "huomattavan yhteiskunnallisen toimihenkilön" (valitsen nyt tällaisen ilmaisun) nautintoaineisiin mieltynyt puoliso tuhosi paniikissa edesmenneen miehensä arkiston, ja toden totta: eipä kyseisen henkilön arkistosta ole poliittisen historian tutkimuksissa kuunaan näkynyt jälkeäkään. (Mitään nimiä en viimeksi mainitsemastani tapauksesta ilmoita, ettei nyt siitä taas syntyisi uutta rähäkkää.)