Siirtoväen pika-asutuslaki 1940 ja maanhankintalaki 1945

[MM]

Molempien lakien täytäntöönpanoon liittyi ASO:n ja Maanviljelysseurojen keskusliiton tyyppipiirustustoiminta. Piirustuksiin on ollut linkki Agricolassa. Niistä puuttuu kuitenkin kokonaan karjalaisen yhtenäistalon malli, vaikka pika-asutustoiminta uudisraivattavilla pientiloilla luulisi olleen niiden otollisisinta maaperää ja lisäksi etnisesti tuttua ja kotoista.

Piirustuksissa on kyllä muutama navettatyyppi, jossa on tilapäisasunto, joka myöhemmin muuttuu talliksi, karjakeittiöksi, saunaksi tms. Meilläkin on sellainen, samanlainen kuin Alapitkän Asutustilamuseossa. Siinä on ensimmäisenä talvena asunut seisemän aikuista ennen asuinrakennuksen tekoa.

Oliko syynä vierastus outoa kulttuuria kohtaan. Taloyyppejä tekivät kuuluisimmatkin arkkitehdit ja kuitenkin esim. Carolus Lindberg tutki juuri yhtenäistalotyypin ja suomalaisuuden levinneisyyden yhteyttä kesällä 1941.

(korjattu Carolus Lindbergin nimi)

[Klaus Lindgren]

Freudenthalilla oli muitakin ajatuksia, ja juuri niihin se hänen asemansa perustuu.

Freudenthalin vaikutusta pitää arvioida sen perusteella, miten hänen esittämät ajatukset on toteutettu.

Katsotaanpa:

Freudenthal halusi Suomen ruotsalaisen kansan perinteiden ja murteiden tutkimusta, ja aloittikin sen tutkimuksen. Jatkajiakin työlle löytyi, joten toive toteutui.

Freudenthal halusi ruotsinkielisen säätyläistön tuntevan yhteenkuuluvuutta ruotsinkielisen rahvaan kanssa. Osa säätyläistöstä vaihtoi kielensä suomeksi ja tunsi yhteenkluuluvuutta suomenkielisen rahvaan kanssa, osa ei halunnut liittää sitä solidaarisuuttaan kieleen ja osa tosiaankin alkoi ajatella kuuluvansa samaan ruotsinkielisten suomalaisten ryhmään kuin se rannikkojen ruotsinkielinen kansa. Toive toteutui.

Freudenthal halusi Suomen ruotsinkielisten tuntevan Suomen isänmaakseen. Toive toteutui.

Freudenthal halusi suomalaisuusliikkeen rinnalle ja vastapainoksi ruotsalaisuusliikkeen. Toive toteutui.

Freudenthal uskoi ruotsalaisten olevan ylempää rotua ja toivoi heidän pysyvän hallitsevassa asemassa. Tähän ei lähtenyt mukaan edes hänen itse alullepanemansa ruotsalaisuusliike. Se toive ei toteutunut.

Joten Freudenthalin vaikutuksia arvioitaessa voitaneen tunnustaa hänen suuret ansionsa tieteessä. Voitaneen myös turvallisin mielin sanoa, että ilman häntä ja ruotsalaisuusliikettä Suomen ruotsinkielinen väestö olisi vaihtanut kielensä suomeen ja sulautunut valtaväestöön. Onneksi näin ei käynyt. Sen sijaan ne Freudenthalin hörhöisemmät ideat saivat lopulta aika paljon vähemmän merkitystä kuin jotkut tahot sitkeästi edelleen väittävät. Niin, ja se yhteys maanhankintaan 1940-luvulla jää edelleen puuttumaan.

[Vetehinen]

Niin, ja se yhteys maanhankintaan 1940-luvulla jää edelleen puuttumaan.

Etkö tosiaan huomaa yhtäläisyyttä Freudenthalin rasismin ja tämän Folktingetin lausuman välillä:

Ruotsalaiset asutusalueet uhkaavat pirstoutua ja ruotsalainen maanomistus, jolla on tuhatvuotiset perinteet, saatetaan mullistavaa laatua olevan asiaan puuttumisen alaiseksi. On kohtuutonta, että heimolta, joka kerran on raivannut maata asuttavaksi Suomen rannikkoseuduilla ja historian oikeudella omistaa tämän asutusseudun, pakolla riistetään isiensä maa.

Onko meillä tosiaan maa-alue, joka kuuluu yhdelle heimolle, vai miten sinä Klaus asian näet ja koet?

Tapio Onnelallakin saattaa olla mielipide. Hänhän kirjoitti kansallismielisyyttä vastaan toisessa ketjussa.

[Vetehinen]

Joten Freudenthalin vaikutuksia arvioitaessa voitaneen tunnustaa hänen suuret ansionsa tieteessä.

Mitä ne ovat?

[jsn]

Uskonpuhdistaja Martti Luther tunnetaan myös useista jyrkän juutalaisvastaisista kirjoituksistaan, kuten "Juutalaisista ja heidän valheistaan"-niminen kirja (1543).

Silti häntä arvostetaan edelleen suuresti luterilaisuuden perustajana ja myös muiden protestanttisten suuntausten piirissä. Tästä huolimatta emme kuitenkaan sano esim. kaikkia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon aktiivijäseniä antisemiiteiksi koska he tunnustavat Lutherin oppia. Katekismusta pidetään selvästi tärkeämpänä tekstinä kuin "Juutalaisista ja heidän valheistaan" jne. Yleisin käsitys lienee, että nämä tekstit kuvaavat omaa aikaansa, jolloin juutalaisia ei juuri arvostettu eikä kukaan nostanut kulmakarvojaan. Sillon meidän täytyisi pitää myös Mikael Agricolaa, joka oli Lutherin oppilas, antisemiittinä, juutalaisvihaajana sekä yhtenä holocaustin alkuunpanijana.

Ruotsinkielisillä on oikeus olla valikoivia Freudenthalin suhteen, mutta historiallisen totuuden nimissä hänen kirjoituksiaan ei tietenkään voi kiistää. Silti niiden merkitys myöhempään kehitykseen on helppo osoittaa jokseenkin vähäiseksi. Hänen tai kannattajiensa toimesta ketään ei viety roviolle tai surmattu tms, joten väkivaltaisena vihapropagandana niitä on vaikea pitää. Sen sijaan Vetehisen tympeä Freudenthal-kampanja, jossa hänet nähdään joka nurkan takana, täyttää selvästi tällaisen tuntomerkit.

[Vetehinen]

Hänen tai kannattajiensa toimesta ketään ei viety roviolle tai surmattu tms, joten väkivaltaisena vihapropagandana niitä on vaikea pitää. Sen sijaan Vetehisen tympeä Freudenthal-kampanja, jossa hänet nähdään joka nurkan takana, täyttää selvästi tällaisen tuntomerkit.

Esititpä karmean syytöksen. Huh!

[Klaus Lindgren]

Niin, ja se yhteys maanhankintaan 1940-luvulla jää edelleen puuttumaan.

Etkö tosiaan huomaa yhtäläisyyttä Freudenthalin rasismin ja tämän Folktingetin lausuman välillä:

Ruotsalaiset asutusalueet uhkaavat pirstoutua ja ruotsalainen maanomistus, jolla on tuhatvuotiset perinteet, saatetaan mullistavaa laatua olevan asiaan puuttumisen alaiseksi. On kohtuutonta, että heimolta, joka kerran on raivannut maata asuttavaksi Suomen rannikkoseuduilla ja historian oikeudella omistaa tämän asutusseudun, pakolla riistetään isiensä maa.

Tuossa näkyy pelko siitä, että ruotsinkieliselle alueelle muuttaa paljon suomenkielistä väestöä, mikä taas koetaan uhkana sille ruotsinkielisyydelle – ei välttämättä ollenkaan aiheeton pelko, kun ajattelee, miten se suomenkielistyminen on sen jälkeen Uudellamaalla edennyt. Kovasti pateettiseen sävyyn kirjoitettu, totta kyllä. Yhteyttä rotuoppeihin ei löydy riveiltä eikä niiden välistä, pikemminkin vähän kiihkoilevaakin suhtautumista maanomistukseen. Vaan kun muistaa, minkälaista oli suomalaisuuskiihko kymmenisen vuotta aikaisemmin, ei tuo niin kovin kiihkeältä tunnu. Kekkonen ja kaverit olivat nuoruudessaan paljon pahempia

Freudenthalin tieteellisistä ansioista riittänee, että hän varsinaisesti aloitti Suomen ruotsalaismurteiden tutkimuksen ja hän se oli tärkeimpänä käynnistämässä Suomen ruotsinkielisen maalaisrahvaan kansanperinteen tutkimusta. Johan siinä on yhden miehen osalle.

[V Palvo]

Molempien lakien täytäntöönpanoon liittyi ASO:n ja Maanviljelysseurojen keskusliiton tyyppipiirustustoiminta. Piirustuksiin on ollut linkki Agricolassa. Niistä puuttuu kuitenkin kokonaan karjalaisen yhtenäistalon malli, vaikka pika-asutustoiminta uudisraivattavilla pientiloilla luulisi olleen niiden otollisisinta maaperää ja lisäksi etnisesti tuttua ja kotoista.

Piirustuksissa on kyllä muutama navettatyyppi, jossa on tilapäisasunto, joka myöhemmin muuttuu talliksi, karjakeittiöksi, saunaksi tms. Meilläkin on sellainen, samanlainen kuin Alapitkän Asutustilamuseossa. Siinä on ensimmäisenä talvena asunut seisemän aikuista ennen asuinrakennuksen tekoa.

Oliko syynä vierastus outoa kulttuuria kohtaan. Taloyyppejä tekivät kuuluisimmatkin arkkitehdit ja kuitenkin esim. Caius Lindberg tutki juuri yhtenäistalotyypin ja suomalaisuuden levinneisyyden yhteyttä kesällä 1941.

Yhtenäistalotyyppiä tyyppitalosuunnitelmasarjoissa ei tosiaan ole.
Arkkitehtiliitto SAFA järjesti jo 1939 tyyppipiirustuskilapailun standardisoiduista pientaloista ja n. 20 talotyyppiä syntyi jo tuolloin. Mätäsvaaran molybdeenikaivoksen asuinalue lienee ollut ensimmäisiä toteutettuja kohteita 1939,
kaivos tuhottiin 1947, mutta osa asuintaloista on jäljellä. Niissä oli hierarkkinen jako johtajien, työnjohtajatason ja työntekijöiden asuntotyyppeihin, mutta ehkäpä nekin ovat olleet pohjana myöhemmille suunnitelmille.
SAFA
perusti 1940 Alvar Aallon johtaman jälleenrakennuskomitean.
Suomen aseveljien Liitto
perust. 4.8.1940 ( lakkautettiin 1945 ) ja rakensi talkootöinä asevelitalojakin mm. T:reelle: Talkootyöhön marssittiin työväenyhdistyksen soittokunnan tahdissa ja eversti A.Pajarin johdolla. ( ennen sotaahan Pajari oli T:reella repinyt punalippuja alas )
Mutta Pika- asutuslain 1940 toteuttamista hidasti sementin ja teräksen ja muiden rakennustarvikkeiden ensijaisuus SALPA-puolustuslinjan rakennustöissä.
Mannerheim oli jo 22.3.1940 Inkilässä, Mikkelin lähellä määrännyt Luumäki - Klamila -linjan rakentamisesta. ( laajeni myöh. Petsamoon asti ulottuvaksi )

Karjalaan 1941 lopussa ja -42 alussa palanneet yli 2- 300 000 karjalaista kunnostivat ja rakensivat 15 - 17 000 asuinrakennusta, ennen kuin oli taas lähdettävä evakkoon 1944.
Ja
pika-asutuslain pohjalta laadittu maanhankintalaki 5.5.1945 käsitti karjalaisten lisäksi rintamamiehet, sotalesket ja -orvot ja sotainvalidit.
Maanlunastuslautakuntia oli noin 190.
Ilmapommitusten
tuhojakin korjailtiin kaupungeissa ja rakennettiin n. 30 neliömetrin mökkejäkin puupilareiden varaan. Mikkelissä mm. viestikeskus Lokin parakki kallioluolassa oli sekin sodan jälkeen asuinkäytössä yleisessä asuntopulassa.
Rintamamiestalojen
ja maatalousrakennusten tyyppisuunnitelmat oli laadittu puusta rakennettaville rakennuksille. Joskus näkee kirjoitettavan puusta rakentamista suositun siksi, että kaikki omatoimirakentajat olisivat pystyneet työnsä ohella ´jälleenrakentamaan.´

Puusta
ei ollut pulaa, mutta kaikesta muusta oli.
ARAVA aloitti 1949 puutaloja rakentamalla sekin, kerrostaloja alettiin rakentaa vasta sotakorvaussuoritusten tultua suoritetuiksi.
Sotakorvaus- ja
korttiaikana ´arkkitehtuuria´ ei näytettäisi liiemmälti tarvitunkaan?

Veikko Palvo

[Vetehinen]

Tuossa näkyy pelko siitä, että ruotsinkieliselle alueelle muuttaa paljon suomenkielistä väestöä, mikä taas koetaan uhkana sille ruotsinkielisyydelle – ei välttämättä ollenkaan aiheeton pelko, kun ajattelee, miten se suomenkielistyminen on sen jälkeen Uudellamaalla edennyt. Kovasti pateettiseen sävyyn kirjoitettu, totta kyllä. Yhteyttä rotuoppeihin ei löydy riveiltä eikä niiden välistä, pikemminkin vähän kiihkoilevaakin suhtautumista maanomistukseen.

Mielenkiintoinen ajatus, että suomalaisen läsnäolo suomenruotsalaisten keskuudessa muodostaa uhan, mutta kyse ei olisi rasistisesta ennakkoluulosta.

Aika järkyttävää ajatella, että suomalaisena olen uhka suomenruotsalaisille olemalla olemassa.

Uskon että uhkakuva on luotu ja olemassa. En muuten pysty selittämään mm lasten segregoimista ja monia muita segregaatioita mitä meillä on.

Freudenthalin tieteellisistä ansioista riittänee, että hän varsinaisesti aloitti Suomen ruotsalaismurteiden tutkimuksen ja hän se oli tärkeimpänä käynnistämässä Suomen ruotsinkielisen maalaisrahvaan kansanperinteen tutkimusta. Johan siinä on yhden miehen osalle.

Porthan aloitti murresanojen keruun. Freudenthalin kielitieteelliset menetelmät olivat vanhentuneita, joten tieteelliset ansiot ovat tietääkseni olemattomat.

[Klaus Lindgren]

Otetaanpa vertaus: jos vaikkapa Tornionlaaksoon muuttaisi tuhansia ruotsinkielisiä, eikö se saattaisi olla haitallista suomen tai meänkielen säilymiselle?

[Niitä sun näitä]

Hyviä linkkejä.

Tässä hieman lisää samasta aiheesta eli Jutikkalan / Nikanderin toimittamaa "kartanohistoriaa". Tämä teksti on sen verran eri kohdassa, ettei se heti osu Toukkarin Luukka -sivuilta kohdalle ja kun tuo kirjasarjakin on kovin harvinaista ja mielettömän kallista sorttia, niin laitan lainauksen tänne sellaisenaan.

Suomen kartanot ja suurtilat III, Helsinki 1945
Toimittaneet Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander

http://ptoukkar.pp.fi/sekal.htm


kts. Luukka-sivut

http://ptoukkar.pp.fi/luukka1.htm
http://ptoukkar.pp.fi/luukka2.htm

Kirjoittajat arvostelevat jyrkin sanoin sodanjälkeistä asutuspolitiikkaa. Vuoden 1945 maanhankintalaista he kirjoittavat:

"Odotettavissa on, että maanhankintalain vaikutuksesta maamme entuudestaankin harvalukuiset kartanot ja suurtilat kokonaan pirstotaan ja siten menettävät sen taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen merkityksensä, mikä niillä maamme lounaisosissa pienten ja keskikokoisten tilojen väliin siroteltuina on ollut. Siinä tapauksessa tämä teos muodostuu kartanoiden ja kartanokulttuurin nekrologiksi."

Muissa Pohjoismaissa ei ole milloinkaan pakkoluovutuksella otettu maata asutustarkoituksiin; Tanskassa saatiin aikoinaan jopa suuri maareformi, jonka vaikutuksesta maan talonpojisto muuttui maaorjavuokraajista vapaiksi, maataomistaviksi talonpojiksi, suoritetuksi vähittäin ja vapaaehtoista tietä.

Suomessa on pakkoluovutusta käytetty torpparilaissa ja se on sisältynyt myöskin myöhempiin asutuslakeihin. Mutta ensiksimainitussa tapauksessa oli kysymys kokonaisten viljelmien erottamisesta päätilasta ja samalla taloudellisesti vanhentuneen päivätyöjärjestelmän lopettamisesta, ei elinvoimaisten viljelmäin pirstomisesta, ja vuoden 1922 tai 1936 asutuslakien perusteella on pakkoon turvauduttu niin harvoin, että sillä ei ole ollut käytännöllistä merkitystä.

Vuoden 1922 laki, ns. Lex Kallio, piti pakkoluovutusta toissijaisena hankintamuotona, ja vuoden 1936 laki salli pakkolunastuksen yksityiskiinteimistöstä vain lisämaan hankintaa, ei uusien tilojen perustamista varten. Jo viimeksimainitun lain ylen radikaaliset määräykset, jotka jättivät melkoisen osan maamme maanomistajista suuruudeltaan jotakuinkin rajoittamattoman pakkolunastuksen alaiseksi, herättivät asiantuntijain arvostelua, mutta kun lakia ei sanottavasti tarvinnut käytäntöön soveltaa, sitä tuskin huomattiin. Maan teollistuessa maatalousväestö väheni ja asutusmaan kysyntä oli pieni.

Pika-asutuslaki 1940

Uusi tilanne syntyi, kun Moskovan rauhan seurauksena lähes kahdeksas osa maamme asukkaista, näistä enimmät pienviljelijäväestöön kuuluvia, joutui kodittomaksi. Ainoalaatuiset olosuhteet tekivät pakkoluovutusmenettelyn käyttämisen laajassa mitassa välttämättömäksi. Karjalaiselle siirtoväelle oli nopeasti hankittava omat tilat, ja niin ryhdyttiin laatimaan erityistä siirtoväen pika-asutuslakia, jonka eduskunta hyväksyi ja joka vahvistettiin 28 päivänä kesäkuuta 1940.

Muudan asutuslainsäädäntömme parhaita asiantuntijoita, puolusti Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä toukokuun 22 päivänä 1940 lakiehdotusta korostamalla siihen sisältynyttä kieltoa pakkoluovuttaa kiinteistöstä alueita, joita ei voida käyttää taloudellisia tai tärkeitä kulttuuriarvoja olennaisesti vaarantamatta.

Tämä säännös oli hänen mielestään "luovutuksen kannalta tärkein ja keskeisin", ja hän viittasi myöskin hallituksen esityksen perusteluihin, joissa varotettiin menettelemästä niin, että tiloihin käytetty rakennuspääoma jäisi olennaisesti arvottomaksi.

Mutta toimeenpanossa nämä varaukset jäivät kuolleeksi kirjaimeksi, eikä mainittu sijoitus lakitekstinkään mukaan lainkaan koskenut yhteisöjen ja yhtiöiden tiloja. Monissa tapauksissa pirstottiin täydellisesti kokonaisia tiloja, jolloin rakennuksiin sidottu pääoma meni hukkaan. Enemmän arvostelua kuin talouskokonaisuuksien pirstominen, jota ei ilmeisesti täysin olisi voitu välttää, herätti luovutusvelvollisuuden epätasaisuus. Lakiteksti sisälsi tuskin muuta säännöstä yksityisten maanomistajien turvaksi kuin että kiinteimistön peltoala ei saisi jäädä vuoden 1936 asutuslaissa mainitun viljelystilan suuruutta eli 15 hehtaaria pienemmäksi (§ 14) ja että tilalle oli säilytettävä kotitarvemetsä (§ 12).

Käytännössä tämä saattoi merkitä sitä, että hyvin suurikin tila, jolla oli viljelysmaata vain 15 hehtaaria (tai 25, mikä todellisuudessa muodostui alirajaksi), pääsi vapaaksi maanluovutuksesta, kun sen sijaan yhtä suuri naapuritila, joka oli raivannut viljelykseen useampia kymmeniä hehtaareja tiluksistaan, joutui menettämään pelloistaan hyvän osan.

Metsämaata ei otettu huomioon luovutusta määrättäessä. Tällainen menettely, lausui professori Pihkala jo lakiehdotusta arvostellessaan, "viittaa siihen, että uutisviljelijän työ Suomessa olisi jollain tavalla rangaistavaa".

Vaikka maailman kauppateiden tukkeutuminen ja siitä aiheutunut alkava elintarvikepula jo 1940 oli muistuttamassa välttämättömyydestä laajentaa omaa viljantuotantoamme, lähdettiin lain toimeenpanossa ensi sijassa valmiin pellon ja vasta toisessa sijassa viljelyskelpoisen maan luovutuksesta.

Oulujoen pohjoispuolelle uudet tilat

Suomessa on, Oulujoen pohjoispuolisia alueitakin lukuun ottamatta, viljelyskelpoista, pelloksi raivaamatonta maata vähäisempienkin arviointien mukaan niin runsaasti, että pieni osa siitä olisi täyttänyt sen 265.000 hehtaarin aukon, mitä Karjalan luovutus peltoalallemme merkitsi. Jos tämän verran maata olisi valtion, yhtiöiden ja yksityisten toimesta raivattu karjalaisille sieltä, missä sitä omistajasta riippumatta olisi edullisimmin ollut raivattavissa, olisi valmiiden viljelmäin pirstomisesta päästy.

Mutta pika-asutusviranomaiset eivät vähimmässäkään määrässä ottaneet huomioon viljelyskelpoisen maan laajuutta määrätessään asutettavia eri kuntiin; he ottivat huomioon vain tässä kunnassa ennestään sijaitsevien isojen ja keskikokoisten viljelmien laajuuden. Ne kartanot, joilla oli tiluksillaan runsaasti viljelyskelpoisia maita, saattoivat säilyttää kaikki peltonsa, kun taas vanhimman kulttuuriseudun tilat, missä jokainen tynnyrinala viljelyskelpoista maata jo kauan on ollut käytännössä, joutuivat menettämään olennaisia osia rintapelloistaan. Toisaalta on tietysti muistettava, että jos asutustoiminta olisi perustettu raivaukseen, ei enää olisi ollut kysymyksessä pika-asutus.

Epätasaisuutta aiheutti:
– toimeenpano pyrittiin saamaan toisissa kunnissa loppuun ennen kuin sitä toisissa alettiinkaan
– muutamissa kunnissa tiloja muodostettiin pirstomalla viljelyskokonaisuuksia. Vaarannettiin vastoin siirtoväen pika-asutuslain selviä määräyksiä yksityisten maatilojen taloudellisia arvoja
– lain toteuttamisen keskeytyessä sen jälki oli epäoikeudenmukainen ja kovin epätasainen

Suurtilojen omistajat koettivat pienentää tuhoja:
– hankkivat vastiketiloja

Sosiaalisia etuja: karjalainen siirtoviljelijä siten sai valmiiksi rakennetun pientilan eikä joitakin takamaan peltokappaleita
– emätila jäi pirstomatta
– asutustoiminta vapaaehtoisuuden pohjalle
– Kun vastiketilajärjestelmää vastustettiin, .. ei karjalaisten etu, vaan pyrkimys käydä suurtilojen kimppuun.

Pika-asutustoiminta keskeytyi juhannuksena 1941 uudelleen puhjenneen sodan vuoksi:
– siirtoväkeä alkoi muuttaa jo haltuunsa saamilta tiloilta entisille kotiseuduilleen
– tilat vuokrattiin joko entisille omistajille taikka invalideille, aseveliperheille tai kotiutetuille rintamamiehille.

Rintamamiesten maanviljelyhaluja liioiteltiin
Kysymys rintamamiesten asuttamisesta
– On ilmeistä, että näiden keskuudessa esiintyä aktiivista halua viljellä omaa maata suuresti liioiteltiin, mutta ennen kaikkea liioiteltiin suurtiloja vastaan sotavuosina kohdistetussa demagogiassa suunnattomasti niiden osuutta maanomistuksessa.

– Lukemattomien rintamamiesten keskuudessa... syntyi jonkinlainen pakkomielle oman tilan hankkimisesta.

Vaiettiin yleensä siitä ratkaisevasta merkityksestä, mikä suurilla ja keskikokoisilla tiloilla on elintarvikehuollossamme. Yli 50 ha tai suuremmat viljelmät, joiden pelto ala on vain 11,7 % kokonaispinta-alasta, tuottivat markkinoille tulleesta 42,5 % lei päviljasta.

Rintamamiesten asutuslaki ei ehtinyt eduskuntaan, ennen kuin 19.9.1944 välirauha siirsi kysymyksen uuteen aiheeseen ja pakottava tarve nopeaan asutustoimintaan jälleen syntyi.

Siirtoväelle oli korvattava sen kärsimät menetykset, ja jo heidän maantarpeensa on niin valtava, että jos se tyydytetään ensi sijassa viljellyllä maalla, siihen menee olennainen osa suurten ja keskikokoisten tilojen pelloista.

"Taitamatonta agraaripolitiikkaa"

Mukaan kansalaisryhmiä, joiden maannälästä ei täsmällisiä tietoja voitu saada. Jopa lisämaan hankinta pienille tiloille pyrittiin sitomaan kiireelliseen asutustoimintana ottamatta huomioon, että koko lisämaaprobleemi osaksi johtuu taitamattomasta agraaripolitiikasta, kun ei tilojen ositusta ollut ajoissa ryhdytty rajoittamaan, ja että lisämaan tarve ei milloinkaan loppuisi niin kauan kuin vastaisuudessakin sallittaisiin tilojen vapaa halkominen ja lohkominen. Vrt. Ruotsissa valtionkomitean ehdotus: viljelmien pirstominen lainsääd. toimenpitein ehkäistäisiin, valtiovalta tukisi pienten tilojen yhdistämistä...

Suomessa ns. Nissisen komiteassa vallalle viljeljymaan paloittelua suosivat virtaukset. Jo ennen kuin komitean esitys ennätti hallituksen käsiteltäväksi, huomautettiin asiantuntijain taholta siitä suunnattomasta taloudellisesta tuhlauksesta, mitä merkitsisi uusien tilojen rakentaminen vanhoille pelloille. Uudisrakennuksiin sellaisella viljellyllä maalla, jota varten rakennukset jo olivat olemassa, laskettiin kuluvan 12 miljardia markkaa, kun en sijaan peltojen raivaaminen uudismaalle vastaavalle tilamäärälle maksaisi vain 3 miljardia.

Kun raivaustoiminta elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseksi kuitenkin myöhemmin osoittautuisi välttämättömäksi, olisi pystytettävä rakennukset myöskin näille uusille pelloille.

Maatalousväestön normaalioloissa jatkuvasti vähetessä ei kenties enää riittäisi asukkaita sekä vanhalle että uudelle pellolle perustettujen uudistiloja viljelemään. Ne, jotka vaativat tiloja perustettavaksi ensi sijassa vanhoille pelloille, vetosivat nopean toiminnan välttämättömyyteen, mutta tähän vastattiin, että rakennusaineiden puutteen vuoksi kaikkia uusia tiloja ei missään tapauksessa voida vuoden parin kuluessa rakentaa.

Maanluovuttajain taholta on erityisesti paheksuttu sitä, että uuteen lakiinkaan ei otettu luovutusasteikkoa, joten jokaiselta yksityisomistajaltakin voidaan riistää kaikki tilukset ns. viljelystilaa vastaavaa maa-aluetta lukuun ottamatta. Tätä epäkohtaa ei poista se, että helposti muutettavaan valtioneuvoston päätökseen sellainen on otettu, eikä tässä asteikossa taaskaan lainkaan oteta huomioon metsäpinta-alaa.

Maanluovuttajan oikeusturvaa ovat edelleen omiansa vähentämään ne lain kahdeksankymmentä kohtaa, jotka on jätetty epämääräisiksi ja joista moni jää asutusviranomaisten kussakin yksityistapauksessa ratkaistavaksi.

Komiteanmietintöä ja lakiesitystä vastaan ovat eri vaiheessa tehneet painavia muistutuksia Kansantaloudellinen neuvottelukunta, Agronomien yhdistys sekä useat talous- ja tiedemiehet erikoisessa julkilausumassa. Näitä huomautuksia on kuitenkin vain vähäisessä määrin otettu huomioon toukokuun 5 päivänä 1945 vahvistetussa maanhankintalaissa.

Raskaimpaan maanomistajia kohtaavaan vääryyteen ei tässä kritiikissä kuitenkaan sanottavasti kiinnitetty huomiota. Tosin paheksuttiin sitä, että maanluovuttajain maksuna saamille obligaatioille ei myönnetty inflaatiotakuuta, mutta lain käsittelyvaiheissa ei vielä tiedetty, että inflaatio jo ennen sen toimeenpanoa pääsisi valloilleen ja että maanviljelijät siten jo kauppaa tehdessään joutuvat luovuttamaan tiluksensa puolesta niiden arvosta.

Odotettavissa on, että maanhankintalain vaikutuksesta maamme entuudestaankin harvalukuiset kartanot ja suurtilat kokonaan pirstotaan ja siten menettävät sen taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen merkityksensä, mikä niillä maamme lounaisosissa pienten ja keskikokoisten tilojen väliin siroteltuina on ollut. Siinä tapauksessa tämä teos muodostuu kartanoiden ja kartanokulttuurin nekrologiksi.

Vain muutamat tilat ennättivät menettää maata ensimmäisessä pika-asutuksessa 1940–41 ja niistäkin jotkut saivat vapaaehtoisella kaupalla suoraan siirtoväelle myymänsä alueet sittemmin takaisin. Sitä paitsi kolmasosa luovutetuista pelloista oli vuokrasopimuksen nojalla entisten omistajien käytössä. Ei ole ollut syytä asettaa niitä kartanoita, jotka jo tähän mennessä ovat menettäneet maata, tässä teoksessa erikoisasemaan verrattuna niihin, joissa maanluovutus vasta alkaa, varsinkin kun ensiksimainitutkin joutunevat uudelleen menettämään maata.

Teoksen pinta-aloja koskevissa tiedoissa lähdetään sen vuoksi kauttaaltaan vuoden 1940 olosuhteista ja ensimmäiseen asutukseen luovutetut tilukset katsotaan edelleen emätiloihin kuuluviksi; ainoastaan sikäli kuin tila perinnönjaoissa on halottu, on ilmoitettu nykyiset pinta-alat. Tällainen menettely osoittautui välttämättömäksi senkin vuoksi, että muutamat arkit ladottiin jo ennen ensimmäistä pika-asutusta. Kotieläimiä ja karjantuottoa koskevat tiedot ovat rauhanajalta, sillä sotavuosina tuotantoa on harjoitettu poikkeuksellisissa olosuhteissa ja tulokset ovat olleet sen mukaiset.

– – –

Tämä osa oli painovalmis kesäkuussa 1945, ja painatus olisi voitu alkaa jo paljon aikaisemminkin, ellei tarvittavan erikoispaperin puute olisi sitä estänyt. Mainitun ajankohdan jälkeen tapahtuneita muutoksia ei enää ole otettu huomioon.

Suomen kartanot ja suurtilat III, s. 5–8, Helsinki 1945
Toimittaneet Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander

[jsn]

Laittamasi linkki Jutikkalan-Nikanderin teoksesta on erinomainen. Harmi että kyseinen teos on niin vaikeasti saatavilla. Näyttää myös siltä, että sivuston ylläpitäjä on tehnyt tekstiä kirjatessaan useita kirjoitusvirheitä.

Teksti antaa erittäin hyvän kuvan millaisessa tilanteessa todella oltiin. Todennäköisesti myös elintarvikepulaa käytettiin jossain vaiheessa asutusratkaisun perusteluna, vaikka suurimittaisempi maataloustuotanto olikin jo pitkään nähty tehokkaampana ja tuottavampana. Päätavoite oli ehdottomasti maan poliittisen kentän nopea rauhoittaminen. Tällä oli Suomen maatalous- ja elintarvikepolitiikkaan hyvin pitkäaikainen vaikutus. Mikä esim. oli maanhankintalain vaikutus peltomaan hintakehitykseen ja myöhempään peltojen paketointiin sekä maataloustukijärjestelmiin. Hintalappu on eittämättä iso.

Muistelen muuten 1990-luvun pakolaiskeskustelussa esitetyn sitä, että Pohjois-Suomen valtionmetsistä olisi voinut raivata heille asutustiloja, jolloin heidät olisi kotoutettu evakkojen ja rintamamiesten tavoin.

Jutikkalalla oli tietenkin itsekin kartanomistajana henkilökohtaisia intressejä.

[Niitä sun näitä]

Laittamasi linkki Jutikkalan-Nikanderin teoksesta on erinomainen. Harmi että kyseinen teos on niin vaikeasti saatavilla.

Saatavuus on kohtuullista, mutta hinta ei. II-osaa ei tällä hetkellä näyttäisi olevan "tarjouksessa"...

http://antikka.net/naytatuote.asp?id=615827

http://antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=920558


Täällä on valikoimaa:

http://www.tie.to/antikvariaatit/

[V Palvo]

Päätavoite oli ehdottomasti maan poliittisen kentän nopea rauhoittaminen.

Muistelen muuten 1990-luvun pakolaiskeskustelussa esitetyn sitä, että Pohjois-Suomen valtionmetsistä olisi voinut raivata heille asutustiloja, jolloin heidät olisi kotoutettu evakkojen ja rintamamiesten tavoin.

Nykyinen **kotouttaminen-käsite** sopii varsin huonosti karjalaisenkin siirtoväen, rintamamiesten, sotaleskien- ja orpojen maanhankintalain mukaiseen asutustoimintaan.
Siirtoväki teki lähes kaikki työt itse, **asuttivat** itse itsensä noin 2,7 miljoonan hehtaarin maalle, josta 1,3 milj. hehtaaria oli ollut valtion maita.
Rintamamiehistäkin
noin 35 000 halusi maanhankintalain mukaisen tontin asutuskeskuksista ja
maaseutuväestöllehän oma tila oli sodan jälkeenkin elinkeino ja lisäansioita saatiin metsätöistä.
Poliittisen kentän rauhoittaminen tuli ehkäpä siinä sivussa, miten kasvavakin sotakorvausteollisuus olisi pystynyt työllistämään ja elättämään ehkä
noin 500 000 evakkoa ja rintamiestä?

Veikko Palvo

[V Palvo]

"Odotettavissa on, että maanhankintalain vaikutuksesta maamme entuudestaankin harvalukuiset kartanot ja suurtilat kokonaan pirstotaan ja siten menettävät sen taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen merkityksensä, "


Maan teollistuessa maatalousväestö väheni ja asutusmaan kysyntä oli pieni.

Vaiettiin yleensä siitä ratkaisevasta merkityksestä, mikä suurilla ja keskikokoisilla tiloilla on elintarvikehuollossamme. Yli 50 ha tai suuremmat viljelmät, joiden pelto ala on vain 11,7 % kokonaispinta-alasta, tuottivat markkinoille tulleesta 42,5 % lei päviljasta.

Suomen kartanot ja suurtilat III, s. 5–8, Helsinki 1945
Toimittaneet Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander

[/quote]

Suomi oli 1945 maatalousvaltainen maa, sotakorvausteollisuus ei sentään vielä kovinkaan suuresti työllistänyt. Ensimmäinen koko Suomea koskeva väestölaskenta http://www.doria.fi/handle/10024/69286 näytetään 1938 lain mukaisesti suoritetun vuonna 1950 ja maatalousvaltainen Suomi näyttää olleen vielä tuolloinkin.

Olihan kartanoilla tietystikin `aiemmin ollut´ sivistyksellinenkin merkityksensä, mutta tuolloin 1945 kirjan kirjoitusaikaan vallitsi elintarvikesäännöstely ja -korttiaika ja
takana oli sota-aika, jolloin silloinkin viljaa saatiin vaivoin ulkomailta. Kartanot saattoivat myydä e-tarvikkeita, mutta olisikohan muu maaseutuväestö 1945:kään ostanut elintarvikkeensa ruokakaupoista.
Vielä
kielipykälästä http://mts.fgi.fi/paivat/2005/04_virtanen_pekka_v.pdf "Kielipykälä tulkittiin usein ruotsinkielisten maanomistajien vapauttamiseksi Maanhankintalain rasituksista." "MHL:n 53 § :ssä säädettiin että luovutusvelvollisuuden voi korvata raivaamalla tai raivauttamalla Maatalousministeriön osoittamasta paikasta 1,5-kertaisen alueen."
Yleensä lienee maksettu varsinaisen työn suorittaneelle raivausyhtiölle?
Ja
vielä 5.5.1945 Suomen poliittiset puolueetkin näyttäisivät olleen "kiinni maassa" ja yleisesti todetun Karjala menetetyn muun Suomen pelastamiseksi?

Veikko Palvo