Kuva: Baltian maat yhdistänyt ihmisketju elokuussa 1989. Mielenosoitus muistutti Molotov-Ribbentrop sopimuksen 50-vuotispäivästä, ja oli ensimmäisiä isoja Neuvostomiehityksen vastaisia mielenilmauksia Baltiassa. Kuva Raivo Tiikmaa, Viron radion arkisto. Viron Ajaolomuuseumin näyttely,Good-bye, Charlie! 20 Years since the Fall of Communism in Europe
Ensi viikolla tarkastettavassa väitöskirjassa tuodaan esille vähän uudenlainen näkökulma Suomen ja itsenäistyvän Viron suhteisiin 1980-90 luvuilla.
Heikki Rausmaan väitöskirjassa: "Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon": Suomen ja Viron poliittiset suhteet keväästä 1988 diplomaattisuhteiden solmimiseen elokuussa 1991 tuodaan esille, että Suomessa onnistuttiin salaamaan vähän liiankin hyvin se tosiseikka, että Viroa tuettiin itseasiassa hyvinkin paljon, mutta salassa:
* Uutinen AgricolassaVäitöskirjan otsikko on suora sitaatti presidentti Mauno Koivistolta. Tällaisen vastauksen kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen sai vuoden 1989 alussa, kun hän kysyi Koiviston mielipidettä Viron avustamiseen opetusministeriön ja Tuglas-seuran kautta. Suomen ulkopoliittinen johto oli tehnyt periaatepäätöksen suomalais-virolaisen yhteistyön tiivistämisestä jo marraskuussa 1988, heti Viron suvereenisuusjulistuksen jälkeen. Päätöksen syntyyn vaikuttivat Virosta keväästä 1988 alkaen tulleet yhteistyöpyynnöt sekä suomalaisten, niin rivikansalaisten kuin poliitikkojenkin, voimakkaat Viro-sympatiat. Sisällöllisesti yhteistyö tarkoitti Viron avustamista ja sen pyrkimysten tukemista.
Suomen kansallisten etujen kuitenkin katsottiin vaativan Gorbatshovin uudistuspolitiikan tukemista sekä hyvien suhteiden ylläpitoa Moskovan kanssa Neuvostoliiton sisäisiin asioihin puuttuminen olisi ollut ristiriidassa näiden kanssa. Muodollisesti ongelma ratkaistiin siten, että Gorbatshovin pyrkimyksiä tuettiin poliittisesti ja Viron pyrkimyksiä käytännön yhteistyöllä.
Suomen kaksitasoiseen ulkopolitiikkaan sisältyi kuitenkin selkeä ristiriita. Sen häivyttämiseksi Viron avustamista kutsuttiin kulttuuriyhteistyöksi ja toiminta pyrittiin pitämään poissa julkisuudesta. Valtio myös vältti suoraa osallistumista Viron avustamiseen. Kuvaava esimerkki oli Viron ulkoministeriön Helsingin tiedotustoimisto, jonka toiminnan Suomen valtio rahoitti. Toimiston virallinen nimi oli Viron kulttuuripiste ja sen toimintarahat kierrätettiin Tuglas-seuran kautta.
Useimpien suomalaisten eduskuntapuolueiden suhtautuminen Viron pyrkimyksiin oli samanlainen kuin valtionkin: puolueet tekivät yhteistyötä virolaispuolueiden kanssa ja avustivat niitä, mutta toiminta pidettiin pääosin poissa julkisuudesta.
Viro sai Suomen valtiolta ja muulta julkishallinnolta sekä suomalaispuolueita apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta. Kyseessä oli tosiasiallisesti Viron itsenäistymiskehityksen tukeminen ja siten apu oli sisällöltään mitä poliittisinta. Avun salaamisessa onnistuttiin liiankin hyvin ja siksi suurelle yleisölle jäi kuva Suomen viileästä suhtautumisesta Viron itsenäistymispyrkimyksiin. Tämän tutkimuksen perusteella voi väittää, ettei tuo kuva vastaa todellisuutta.
* Heikki Rausmaa: "Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon": Suomen ja Viron poliittiset suhteet keväästä 1988 diplomaattisuhteiden solmimiseen elokuussa 1991