Otan sen esille, koska kukaan muu ei sitä tunnu tekevän ja koska aihe on monien mielestä kiintoisa, tärkeäkin. Yleensähän tämä aihepiiri herättää kahdentyyppisiä reaktioita: joko voimakkaan "irritaation" tyyliin "kysehän oli vain keisarillisen Saksan aikana solmittujen kulttuurikontaktien jatkamisesta" tai sitten täyden vaikenemisen.
Murtomäki näkee asiassa paljon muutakin kuin vilhelmiinisen Saksan kulttuurisäteilyn jatkumoa ja esittää joitakin kiintoisia esimerkkejä. En ryhdy niitä kommentoimaan, vaan esitän vain pari huomiotani. Impulssin Murtomäen artikkeliin on mahdollisesti antanut sotahistorian prof. (emer.) Martti Turtolan kirja Rakastan Sibeliusta - ja muita musiikillisia tunnustuksia (Tammi 2015) ja erityisesti sen säveltäjä Yrjö Kilpistä koskeva jakso. Lainaan katkelman Murtomäeltä:
- - sotahistorioitsija Martti Turtola ottaa - - esille saman tärkeän teeman, joka tosin hänellä jää auki ja sisäisesti ristiriitaiseksi.
Hänen mukaansa "Suomen ja kansallisosialistisen Saksan kulttuurisuhteita on ihan vakavasti tutkittu kolmen viime vuosikymmenen aikana".Turtola kuitenkin vähättelee suomalaistaiteilijoiden Saksa-kontakteja eikä ymmärrä, miksi "Koskenniemi tuntuu edelleenkin istuvan syytettyjen penkillä".
Olen itsekin lehteillyt kirjastosta lainaamaani Turtolan kirjaa jo parin viikon ajan. Omaan silmääni tökkäsi vaikkapa seuraava kohta: "Sitä enemmän niitä [Suomen ja Hitlerin Saksan kultturisuhteita] on taivasteltu ja milloin mitäkin sensaatioita löydetty, vaikkapa Arvo Ylpön suhteista. Tällaiset 'tutkimukset' voi jättää omaan arvoonsa."
Ja kuitenkin: aihepiiri vaikuttaa kovin salamyhkäisesltä, koskapa Turtola itsekin kertoo, että suku esti hänen suunnittelemansa Kilpisen elämäkertahankkeen julistamalla Kansallisarkistoon luovutetun yksityisarkiston salaiseksi. Miksi siis vähäisiäkään yrityksiä pitäisi ilman muuta, suoralta kädeltä jättää "omaan arvoonsa"? Juuri salailukulttuuri tuntuu ruokkivan sensaatioita. Eikö vapaan maan (toisin kuin tänäänkin viitatun Venäjän) kansalaisilla pitäisi olla oikeus tietää? Tietomme esim. ensimmäisen tasavallan kuvanveistäjäsuuruudeksi kohotetun Wäinö Aaltosen suhteesta kansallissosialismiin rajoittuvat Henrik Ekbergin (ainakin hänen) 1991 kirjassaan Führerns trogna följeslagare esiin tuomaan mainintaan, että Aaltonen (ja vast. ainakin Kilpinen, maantieteilijä Väinö Auer, kirjailija Lauri Haarla, kielentutkija J. J. Mikkola, kuvanveistäjä Jussi Mäntynen, ohjaaja Risto Orko ja kansanrunoudentutkija Väinö Salminen) kuului jatkosodan aikana toimineeseen natsihenkiseen Suomen Valtakunnan Liittoon, joka oli silmätautiopin professori Mauno Vannaksen luomus. (Kai Häggman mainitsee tänä vuonna ilmestyneessä SKS:n historian päätösosassa Pieni kansa, pitkä muisti mm., että Väinö Auerilla oli sodan aikana suoria yhteyksiä kansallisosialisteihin.)
Veijo Murtomäen arttikkeliin liittyvässä "Alaviitteessä" Veli-Pekka Leppänen pohdiskelee laajemmassa taustayhteydessä "menneisyyden hallintaa" ja historiallista muistia. Suomen osalta hän toteaa:
Mitään laajaa konsensusta ei meilläkään käsitteen ja asian "kauneudesta" kuitenkaan tunnu vallitsevan. Kirjastossa käydessäni panin merkille sotahistorioitsija Sampo Ahdon äskettäin kannanoton (Sotilasaikakauslehti 6-7/2015):Kun meille tänne kaikki on kristinuskoa ja sivistystä myöten tuotettu Saksanmaalta, omaksuttakoon sieltä myös kauniin Vergangenheitsbewältigung-käsitteen sisin ajatus. Menneisyyden hallinta ei tarkoita menneisyyden hallintoa tai mestarointia, vaan tarvetta ja kykyä tehdä tilit selviksi oman historian kanssa.
(12.8.2015 klo 20.11 oiottu lyöntivirheitä.)Oman maan syyllistämisen metodi, josta valtavirrassa pysyttelevän nykysaksalaisen tutkijan ja poliitikon on syytä pitää kiinni, tunnetaan eufemistisella kiertoilmaisulla "Vergangenheitsbewältigung" (menneisyyden hallinta). Saksan entinen liittokansleri Helmut Schmidt on kutsunut asennetta "itseään ruokkivaksi masokismiksi". Myös Suomessa on joitakin tämän koulukunnan ediustajia.