Väitös: Säveltäjät hyödynsivät stalinistista järjestelmää

[Tapio Onnela]

Säveltäjät hyödynsivät taitavasti stalinistista järjestelmää

FL Simo Mikkosen väitöskirjan ”Valtionsäveltäjiä ja punaisia
hoviherroja. Musiikki, ideologia ja politiikka 1930-luvun
Neuvostoliitossa / State composers and red courtiers. Music, ideology
and politics in the Soviet 1930s” tarkastustilaisuus. Vastaväittäjänä
tohtori Neil Edmunds (University of West of England) ja kustoksena
professori Seppo Zetterberg. Väitös lauantaina 24. marraskuuta 2007 Jyväskylän yliopisto.

Venäläisiin arkistolähteisiin pohjaavassa väitöstutkimuksessaan
Mikkonen käsittelee Neuvostoliiton poliittisen eliitin ja taiteilijoiden
keskinäisiä suhteita. Tutkimus on ennen kaikkea selvitys Stalinin
varhaiskauden musiikkielämästä ja sen kokemista muutoksista, sekä
muutosten syistä. Neuvostoliiton 1930-luku muistetaan eritoten Stalinin
vallan lujittumisesta ja massiiviseksi paisuneesta joukkoterrorista.
Taiteiden osalta onkin usein puhuttu taiteellisen vapauden alistamisesta
poliittisiin päämääriin puolueen pakkokeinojen ja systemaattisen vainon
avulla. Käsitys on tutkimuksen valossa kuitenkin osoittautunut
yksinkertaistukseksi ja osittain jopa virheelliseksi: yhtäkään eturivin
säveltäjää ei terrorin aikana lähetetty vankileireille, teloituksista
puhumattakaan.

Säveltäjistä neuvostoeliittiä

Säveltäjien asema muuttui merkittävällä tavalla 1930-luvun aikana.
Sävellystyö ammattimaistui, säveltäjät nousivat osaksi eliittiä ja
heidän elintasonsa koheni huomattavasti. Näillä maailmanlaajuisesti
aivan poikkeuksilla parannuksilla säveltäjien asemaan oli kuitenkin oma
hintansa. Kommunistisen puolueen taholta asetettiin musiikille useita
vaatimuksia, kuten ymmärrettävyys ja kansanomaisuus. Lisäksi teosten
aiheiden tuli mukautua vallitseviin poliittisiin oloihin. Poliittisten
rajoitusten välineenä on usein pidetty 1932 perustettua
Neuvostosäveltäjien liittoa, jonka viralliseksi ohjenuoraksi
asetettiin samaisena vuonna esitelty sosialistinen realismi.
Säveltäjäliitosta ei kuitenkaan tullut 1930-luvun aikana
kirjailijaliiton tapaisa puolueen käsikassaraa, vaan pikemminkin
säveltäjien etujärjestö, jota säveltäjät käyttivät taitavasti
taloudellisten etujen järjestämiseen ja asemansa parantamiseen.
Vaikka säveltäjäliiton kokouksissa käsiteltiin myös ideologisia ja
poliittisia teemoja, tämä ei tapahtunut puolueen suoran valvonnan
alaisuudessa. Itse asiassa, säveltäjät jopa vaikuttivat suoraan puolueen
näkemyksiin musiikista ja siihen, miten puolueen epämääräisiä ohjeita ja
musiikin sosialistista realismia tulkittiin.

Modernismia, ei säveltäjiä vastaan

Vuosi 1936 muistetaan usein säveltäjä Dimitri Shostakovitshia vastaan
tammikuussa käynnistetystä hyökkäyksestä. Shostakovitshin on väitetty
joutuneen täydelliseen epäsuosioon, jopa kuolemanvaaraan ennen kuin
hänen viides sinfoniansa esitettiin marraskuussa 1937.
Väitöskirjassaan Mikkonen osoittaa, että Pravdan käynnistämä
hyökkäys oli osa laajempaa tapahtumaketjua, jossa Shostakovitsh ei
itse asiassa edes ollut pääkohteena. Häntä ei myöskään missään vaiheessa hylätty, saatika vangittu.
Pravdan artikkelit liittyivät valtaeliitin sisäiseen kamppailuun,
jossa uusi Taideasioiden komitea otti ylivallan taidehallinnossa.
Samalla se pyrki seuraavien kahden vuoden aikana alistamaan myös
säveltäjät ja itsenäisesti toimivan säveltäjäliiton valtansa alle.
Seurasi valtakamppailu, jossa sisäisistä erimielisyyksistä kärsinyt
säveltäjäliitto näytti olevan todellisessa vaarassa muuttuna vuosina
1936-38 raivonneen terrorin veriseksi näyttämöksi. Tässä suhteessa
Mikkosen tutkimusten tulos onkin varsin yllättävä: yhtäkään johtavaa
säveltäjää ei kyseisten vuosien aikana teloitettu. Toisin kuin
esimerkiksi pahasti kärsinyt kirjallisuus, musiikki välttyi merkittäviltä
tuhoilta

Byrokratia vainojen uhrina

Säveltäjien ja hallinnon yhteenoton uhrit olivat lähes poikkeuksetta
byrokraatteja, eivätkä luovan työn tekijöitä. Vaikka säveltäjäliiton
aiempi johto syrjäytettiin, säveltäjät hyötyivät muutoksesta:
säveltäjäliiton jäseniksi otettiin ainoastaan aitoja säveltäjiä
ja musiikkitieteilijöitä. Liiton nokkamiehet 1930-luvun
jälkipuoliskolla, puhdistusten jälkeen, eivät itse asiassa edes
kuuluneet puolueeseen, vaan olivat arvostettuja säveltäjiä.
Hallinnossa ja säveltäjien asemassa tapahtuneiden muutosten
ohella myös itse musiikki koki muutoksia. Toisin kuin usein on väitetty,
1920-luvun musiikillinen monimuotoisuus sinänsä ei hävinnyt, mutta siitä
tuli tiukemmin hyväksyttyihin muotoihin sidottua. Valtio nosti
kansanmusiikin ennennäkemättömään kukoistukseen, mutta samaan aikaan kun
se rahoitti eri kansallisuuksien kansanmusiikkia erittäin avokätisesti,
se myös kontrolloi tekemisen muotoja ja musiikin esittämistä. Myös
perinteistä venäläistä konserttimusiikkia painotettiin erittäin
voimakkaasti länsieurooppalaisen avantgarden kustannuksella.
Nämä musiikilliset uudistukset eivät kuitenkaan tapahtuneet
yksinomaan puolueen toimesta ja säveltäjien vastustuksen alla. Vaikka
osa säveltäjistä oli suuntautunut moderniin eurooppalaiseen musiikkiin,
lähes kaikki oli kuitenkin koulutettu Rimski-Korsakovin viitoittamalla
venäläiskansallisella tiellä. Sen sijaan, että säveltäjät olisivat
tietoisesti uhranneet taiteellisen vapautensa, oli kyse ennemminkin
sopeutumisesta vallitseviin oloihin. Käänne kohti muodoiltaan perinteistä
ja venäläiskansallista tyyliä oli kuitenkin sinänsä varsin looginen,
mutta kun siihen kytkettiin modernin musiikin vastainen kampanjointi ja
ulkomaisten yhteyksien vaikeuttaminen, vaikutti ero 1920-lukuun varsin
huomattavalta. Samalla eri musiikkityylien väliset erot hämärtyivät, kun
valtio tuki aktiivisesti eri musiikkityylien ja -traditioiden
sotkeutumista keskenään. Tuloksena saatiin jotain, mitä Neuvostoliitossa
haluttiin nimittää neuvostomusiikiksi, ideologisena erotuksena
länsimaisista musiikkikulttuureista.

Lisätietoja:

Simo Mikkonen, puh (050) 352 1078, (014) 260 1265, simo.mikkonen@jyu.fi

Simo Mikkonen kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion musiikkilukiosta vuonna
1997. Hän on valmistunut maisteriksi musiikkitieteestä vuonna 2002
Jyväskylän yliopistosta. Sittemmin hän on toiminut UMO Jazz
Orchestran tiedottajana, josta hän siirtyi tutkijaksi Jyväskylän
yliopiston historian ja etnologian laitokselle. Vuodenvaihteessa hän
aloittaa vierailevana Fulbright-tutkijana Stanfordin yliopiston
historian laitoksella.

Teos julkaistaan sarjassa Jyväskylä Studies in Humanities. Sitä saa
Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä, puh. (014) 260
3487, myynti@library.jyu.fi.