hitera
Viestit: 83
Liittynyt: 12.04.06 12:12

Gradu: Mauri Ryömän suhde kommunistiseen puolueeseen

12.04.06 12:19

”MITÄ MINUN ON TEHTÄVÄ?” Mauri Ryömän suhde kommunistiseen puolueeseen 1944­-195

Tekijä: KORHONEN,MIKKO
Tutkielman nimi: ”MITÄ MINUN ON TEHTÄVÄ?” Mauri Ryömän suhde kommunistiseen puolueeseen 1944­-1958
Sivumäärä: 87 s.
URL: http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu00817.pdf (pdf)
Tiivistelmä ja asiasanat: Tutkimus tarkastelee Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) jäsenen Mauri Ryömän puoluesuh-detta vuosina 1944-­1958. Kommunistisen puolueen toiminta suomalaisessa yhteiskunnassa käsitetään ideologian ja reaalipolitiikan jännitteiseksi suhteeksi. Ideologisesti puolue oli työväenluokan järjestäytynyt etujoukko, jonka teoria määritteli sille johtavan roolin sosialismiin pyrittäessä. Puolueen sisällä etujoukkoajattelu näkyi esimerkiksi jäsenistön valvonnassa ja kommunisteina olemiseen liitetyissä uskomuksissa. Reaalipolitiikka merkitsi toimintaa moniarvoisessa yhteiskunnassa, joka synnytti omia virikkeitään ja vaikutti etujoukkona toimimisen mahdollisuuksiin. SKP:n toimintaan vaikuttivat myös kommunistisen liikkeen johtokeskuksen Neuvostoliiton asettamat ehdot ja vaatimukset. Tällainen toimintaympäristö on tausta, kun tutkitaan Mauri Ryömän suhdetta kommunistiseen puolueeseen. Puoluesuhde määritellään Ryömän toiminnaksi, ajatteluksi ja henkilösuhteiden kokonaisuudeksi etujoukkopuolueessa. Ryömän puoluesuhde kertoo yksilön ja kollektiivin suhteesta ja sen ongelmallisuudesta.

Mauri Ryömä (1911-­1958) aloitti poliittisen uransa Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa (SDP) 1930-luvulla. Ryömän lähipiirissä oli SDP:n vasemmistoradikaaleja ja vasemmistolaista kulttuuriväkeä. Joukon tunnetumpia olivat muun muassa Ryömän vaimo, kirjailija Elvi Sinervo, toimittaja-kirjailija Jarno Pennanen sekä politiikan ja kulttuurin yhdistänyt Raoul Palmgren. Toisen maailmansodan jälkeen joukosta tuli SKP:n ja kansandemokraattisen liikkeen pieni sivistyneistöryhmä. 1950-luvulla ryhmä riitaantui SKP:n johdon kanssa ja ajautui eroon puolueesta. Yksilön ja kollektiivin ongelmaa rajataan ja tarkennetaan liittämällä teema osaksi sivistyneistön ja poliittisen liikkeen ongelmaa, jota Ryömä lähipiireineen ilmentää. Tutkimuksen yhtenä osana on tarkastella, miten Ryömä ymmärsi sivistyneistön paikan työväenpuolueessa.

Tutkimuksen teoriakehyksenä käytetään sosiologi Alvin W. Gouldnerin ajatuksia sivistyneistön ja etujoukkopuolueen suhteesta. Historiantutkija Kimmo Rentolan vasemmistolaisten sukupolvien jaottelu on yksi konteksti, johon Ryömää suhteuttamalla luodaan kuva hänen toiminnastaan 1930-luvulla ja ymmärretään paremmin myöhempää puoluesuhdetta. Vaikka Ryömä läheni toiminnassa ja ajattelussa kommunismia ja kiellettyä SKP:tä 1930-luvulla, hän siirtyi uusiin olosuhteisiin tultuaan SKP:n jäseneksi toisen maailmansodan jälkeen. Ryömä yleni sivistyneistöryhmästä korkeimmalle puolueen johdossa. Siellä hän kohtasi täysin eritaustaiset henkilöt ja erilaisen ajattelu- ja toimintatavan. Ryömä joutui koko ajan kehittyvän ristiriidan eteen. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten hän sen ratkaisi. Mitä Ryömän oli tehtävä?

Mauri Ryömä oli ristiriitoja herättänyt ja edelleen niitä herättävä henkilö. Ryömän perustama Suomen­Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura leimasi hänet maanpetturiksi jatkosodan aikana. Vasemmistoseuran aktiiveja haukuttiin julkisuudessa perustajansa nimen mukaan ryömäläisiksi. Sodan jälkeen Ryömä henkilöi ääriradikaaleja, vallankumouksellisia pyrkimyksiä, joita esiintyi yleisesti SKP:n kentällä. Ryömä leimautui vuoden 1948 vallankaappaushuhuissa niin kutsuttujen barrikadikommunistien keulahahmoksi. Ryömä oli toisaalta SKP:n huippujohdosta ainoa, joka ryhtyi kritisoimaan SKP:n toimintaa vuonna 1956, kun Stalinin henkilöpalvonnan kritiikki ja rikosten paljastaminen kuohuttivat kommunistista liikettä. SKP:n reformiliike käynnistyi vasta 1960-luvulla. Sen toimijat ovat arvostaneet myöhemmin Ryömän vuosien 1956­-1958 pyrintöjä. Kritiikkivaihetta käsitellään tutkielmassa sekä puolue- että itsekritiikkinä, johon aikaisempi toiminta vaikutti. Siitä tarkastellaan, tuliko puoluesuhteeseen muutoksia.

Tutkielmassa otetaan etäisyyttä aatteellisiin määrittelyihin ja leimoihin. Ajatuksena on, että ne eivät selitä sellaisinaan yksilön toimintaa, sillä esimerkiksi kommunistisuuteen voidaan liittää erilaisia uskomuksia ja määritteitä. Puoluekannan toimintaa ja ajattelua motivoivaa vaikutusta ei kiistetä, mutta se suhteutetaan yksilöön. Leimojen ollessa myös aikalaiskäsitteitä ne on otettava tutkimuksen lähtökohdaksi ja lähemmin tarkasteltaviksi. Tutkimuksessa pohditaan hieman, mitä Ryömän väitetty stalinismi oli, vaikka se ei ole päätehtävä.

Tutkielma tarkastelee ensin Ryömän puoluesuhteeseen vaikuttaneita taustoja 1930-luvulla. Sen jälkeen kuljetaan kronologisesti ja osin temaattisesti läpi aika jatkosodan päättymisestä 1944 vuoteen 1958, jolloin Ryömä menehtyi tapaturmaisesti liikenneonnettomuudessa. Tutkimuksen tärkein tulos on hahmotella Ryömälle kaksoisrooli. Gouldnerin ajatuksiin pohjaten Ryömä esitetään sekä puoluehenkilönä että intellektuellina näiden roolien ominaisuuksineen. Ryömän oli tasapainoiltava roolien välillä. Puoluehenkilönä Ryömä yritti sosiaalistaa uudelleen lähipiiriään oikeiksi kommunisteiksi. Samalla hänellä säilyi sivistyneistöedustajan ominaisuuksia, mikä näkyi suhtautumisessa SKP:n johdon määrittelemiin toimintatapoihin, sääntöihin ja uskomuksiin. Kritiikkivaiheessa Ryömä katui toimintaansa ja luopui esimerkiksi ajatuksesta, että kaikkien olisi muututtava kommunistisiksi poliitikoiksi. Tuolloin myös hänen muista johtajista eroavat ominaisuutensa tulivat yhä selvemmin esiin.

Ryömästä ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Tässä tutkimuksessa kootaan yhteen ja arvioidaan hajanaista tietoa puoluesuhteen selvittämiseksi. Arkistolähteinä on käytetty Kansan Arkistossa Helsingissä säilytettävää aineistoa. SKP:n puolue-elinten pöytäkirjat muodostavat pohjan, ja sisäpiirin toimintaan tutustutaan Hertta ja O. W. Kuusisen kirjeenvaihdon avulla. Mauri Ryömän ja Elvi Sinervon henkilöarkistot avaavat puolueen ulkopuolista maailmaa.

Tutkielma alkaa yksilön ja kollektiivin ongelmasta ja päätyy huomioon eräänlaisesta yksilöllisestä kollektiivisuudesta. Tutkielma luo pohjaa jatkotutkimukselle puhetavan ja kielenkäytön merkityksestä suomalaisessa kommunismissa. Erityisen kiintoisaa se on laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa, sen muutoksissa ja etujoukkopuolueen muutoksissa. Ryömän tapaus auttaa huomioimaan erilaiset kielenkäytön tavat julkisen ja sisäisen puheen välillä, mutta se osoittaa myös puolueen sisäisen puheen erot ja merkityksen.

Asiasanat: henkilöhistoria, kommunismi, sivistyneistö, Suomen Kommunistinen Puolue

Palaa sivulle “Uudet historia-aiheiset mediat”