Hieman Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen olin tilaisuudessa osallistumaan Honolulun Iolani- palatsin puistossa pidettyyn konserttiin,
joka juhlisti Venäjän Los Angelesin konsulin ensivierailua Hawaijille.
Konsertti aloitettiin molempien maiden kansallislauluilla. Saimme kuulla, ensiesityksenä siellä, Mihail Glinkan “Patrioottisen laulun”. Yleisesti se liitetään saman tekijän suosittuun oopperaan “Elämä tsaarin puolesta”, mutta kyseessa on todellisuudessa kokonaa eri sävelteos, keisarin puolesta toki sekin. Se, että Patrioottinen laulu on sittemmin joutunut antamaan sijaa edeltäjälleen; ei himmennä tuon liikuttavan hetken muistoa Iolanin palmupuiden alla. Henkilökohtaisesti, se selvemmin kuin mikään lehtiuutinen, toi perille sen mitä juuri kukaan ei ollut osannut ennustaa; Neuvostoliitto oli peruttaamattomasti luhistunut, poissa, historiaa!
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Biografiakeskus on hiljattain tuottanut nettiin matrikkelin “Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809-1917”.
Tama jättityö on kunninaosoitus niille suomalaisille sotilaille, jotka kunniakkasti ja lojaalisti palvelivat Venäjän sotavoimissa autonomian ajalla.
Nettitiedosto koostuu suppeista elämänkerroista, henkilö- ja palvelustietoineen. Se kattaa lähes 500 henkilöä; Sprengtportenista Mannerheimiin.
On kysyttävä; missä ovat nyt eräät noista kunniakkaista sotilassuvuista? Niiden nimiä (Mannerheim loistavana poikkeuksena) ei juuri näe
itsenäisen Suomen “sotilasrullissa”. Muodostuiko “elämä tsaarin puolesta” poliittiseksi riipaksi nuoren tasavallan puolustusvoimia rakennettaessa?
Koettiinko mahdollisesti jotkut tsaaria palvelleista liian venäläistyneiksi, huomioiden erityisesti se, kuinka yllättävän moni heistä oli liittynyt Venäläisiin sukuihin avioliittonsa kautta?
---
Suomessa on hiljattain ilmestynyt Jorma & Päivi Tuomi-Nikulan toimittama, runsaasti kuvitettu opus keisareiden kesälomista Suomessa.
Tämän teoksen loppuun on koottu taulukko keisari-suuriruhtinaitten Suomen vierailuista. Sen mukaan tsaareista vähiten aikaansa Suomessa
vietti Nikolai I (22 vierailupäivää, joista 4 lomapäiviä) ja eniten Nikolai II (366 vierailupäivää, joista 344 lomapäiviä).
Viimeisen keisarin suomessaolopäivät eivät sisällä hänen lapsuudessaan, esim. Langinkoskella viettämiään aikoja.
Suomi, erityisesti Virolahden seudut, olivat Nikolai II:n pakopaikkoja Pietarin ahdistavasta ja uhkaavasta ilmapiiristä.
Keisari mitä ilmeisimmin rakasti Suomen luontoa ja sen juroa kansaa.
Mutta rakastivatko suomalaiset suuriruhtinastaan?
Oliko Suomessa todellista pyrkimystä eroon personaaliunionista, vaiko vain venäläistämisestä?
Olisiko Suomi, ilman bolsehvikkivallankumousta, perustuslaillinen monarkia tänään, kuten scandinaaviset naapurinsa?
Juhani Pesu
Villa Abdul Salam