Historiantutkimuksen tilasta

[Trilisser]

Jos yksilöisit artikkelin josta puhut, asiasta olisi helpompi keskustella.

Kyse on nimenomaan yleisestä ilmapiiristä. Mutta vaikkapa 2008 osalta esimerkkinä voisi olla Seppo Hentilän pitkä arvostelu yhdestä Saksan historian yleisteoksesta. Siinähän Hentilä seleästi hyväksyy ko. teoksen "Sonderweg"-teorian, teorian joka on puhdasta moralisointia tämän päivän amerikkalaisten "arvojen" näkökulmasta. Kuitenkin sama Hentilä kirjoitti omassa Harppi-Saksa-kirjassaan, että on epähistoriallista tuomita menneisyyden tekijöiden toimia tämän päivän arvopohjalta.

[Trilisser]

Ja jälkikäteen ei varmasti haluta muistella esimerkiksi niitä ikävämpiä tekosia, jotka kohdistuivat esim. sotavankeihin, vaan pidetään edelleen yllä sitä silotellumpaa kuvaa tapahtumista.

Kyllä em. kaltaisista ilmiöistä on kerrottu jo vuosikymmenet veteraanimuistelmissa. Usein nämä paikkakunta- ("Vehmersalmelaisten sotatie", näin hypoteettisena otsikkona) tai yksikköhistoriikit eivät vaan ole olleet mitään suurpainoksia ja siten tunnettuja. Hyvä esimerkki markkinoinnin kehnoudesta on Satamon Harmaat pataljoonat. Ko. teoksen n. 700 sivulle on koottu mitä moninaisimpiakin (ml. vankien teloituksia) veteraanimuistelmia. Teos on yhden Reserviupseerikerhon 60-vuotisjuhlajulkaisu vuodelta 2000. Sain aivan sattumalta käsiini tekijän yhteystiedot ja hänen kertomansa mukaan ko. teosta on myyty vain ko. kerholta!

[Emma-Liisa]

Hyvä esimerkki markkinoinnin kehnoudesta on Satamon Harmaat pataljoonat. Ko. teoksen n. 700 sivulle on koottu mitä moninaisimpiakin (ml. vankien teloituksia) veteraanimuistelmia. Teos on yhden Reserviupseerikerhon 60-vuotisjuhlajulkaisu vuodelta 2000. Sain aivan sattumalta käsiini tekijän yhteystiedot ja hänen kertomansa mukaan ko. teosta on myyty vain ko. kerholta!

No kerropa meillekin nuo yhteistiedot.

[Emma-Liisa]

esimerkiksi kouluopetuksessa, jossa oppilaat eivät ole alansa ammattilaisia, ei ole turhan paljon korostettu esimerkiksi Suomen sotahistorian ns. mustia puolia.

Sattumalta vilkaisin tänään yhtä lukion oppikirjaa, jossa oli jopa se kuuluisa piikkilankakuva (juuri kun Arnstad väitti että Suomessa ei jne.). Toisaalta myös neuvostopartisaanien iskut oli muistettu ja Halosen Ranskan puhettakin lainattiin.

Yksi sivu oli myös omistettu osoittamaan, että tulkintojen muutos on yhteydessä kunkin ajan tarpeisiin. Joten oppilaalle toivottavasti tulee edes jonkinlainen käsitys, että tulkinnat muuttuvat.

[Emma-Liisa]

Nimenomaan taistelukentän toimijoiden saappaisiin eli esim. ymmärtämään taistelutilanteen kaaos, tilanne jossa todellakaan ensimmäisenä ei ole mielessä mitä missäkin sopimuksessa kerrotaan.

Tämä ei vain päde Saksaan. Kyse ei ollut edes sotavankien kohdalla joistakin yksityisistä sotilaista, joilta meni taistelukentällä hermot tms., vaan ko. käskyt että joitakin ryhmiä ei oteta sotavangeiksi lainkaan tai heidät luovutetaan SS:lle tuhottaviksi, annettiin jo ennen idän sotaretken alkua.

Tämän lisäksi tulevat aseettomien siviilien (ml. sylilapset) joukkoampumiset, jotka ottivat tekijöiden hermoille niin, että siirryttiin helpompaan menetelmään, kaasuttamiseen.

[Seppo Jyrkinen]

Tämäkin keskustelu paljastaa, miten ilmeisesti vain sotahistoria on sitä oikeaa historiantutkimusta... Toisesta maailmansodasta käyty keskustelu täyttää jatkuvasti leijonanosan Puheenvuoroja historiasta- palstasta.

Television dekkarisarjoissa jutun ytimessä on murha, täällä historiassa se on joukkomurha. Korkkari on vain vaihtanut muotoaan. Lienee ihmislajille luonteenomaista biopsykologiaa.

Sen sijaan aiemmin mainitsemani tendenssi yhä uusien ja uusien menneisyyden rikosten paljastamisesta on kyllä vahvasti olemassa. Tämä muodostaa tutkimukselle voimakkaan moralisoivan lähtöasetelman.

Minua valistettiin jo parikymmentä vuotta takaperin, että henkilöjutut myyvät etenkin jos ovat skandaaleja (ja se valistaja ei ollut Hymy lehden toimittaja).

Ilmiö näkyy jo kirjojen sisällysluetteloissa, esimerkiksi Jokisipilän "Aseveljiä vai liittolaisia" ja Kujalan "Vankisurmat". Kun luvun otsikkona on "Erfurth pelastaa teräsmiehen" tai "Veren häät", niin on mahdotonta päätellä, onko kyse Iltasanomien vaiko historiankirjan sisällöstä. - Historiayhteisöllä on tosiaankin peiliin katsomisen paikka. Enkä pyytele anteeksi amatööriyttäni.

Toinen huomiotani herättänyt seikka on väitteiden esittäminen tosiasioina kirjan alkuosassa. Lukijalle esitetään väite tosiasiana ilman, että lukijalla olisi mahdollisuutta arvioida perusteiden pitävyyttä. Ja riittävän usein tapahtuva väitteiden esittäminen pehmittää lukijaa uskomaan väitteiden olevan tosia. Saadaan lisää barbaareja.

Tästä esimerkkinä em Jokisipilän tutkimus ja vaikkapa Ylikankaan "Tulkintani talvisodasta".

Markkinoinnissa harrastetaan samaa: kerrotaan estoitta tuotetta tukevia väitteitä ilman kritiikkiä. Toistaminen on eräs mainonnan tehokeinoista. Katsokaapa illan TV mainoksia "sillä silmällä".

[Seppo Jyrkinen]

Lainattu toisesta ketjusta viewtopic.php?f=10&t=2392&start=30#p12932:

Minä korostin, että historiantutkimuksessa pätee kaksi rinnakkaista totuutta... Jos joku sanoo vaikkapa näin: Ruotsi lainasi Natsi-Saksalle rautatievaunuja ja näillä kuljetettiin juutalaisia kaasukammioihin, niin itse väite ei ole totta, koska fyysisesti näitä vaunuja ei ole käytetty tähän. Mutta psykologisesti tämä väite on aivan totta ja vielä pahempi kuin yhden vaunun lainaaminen itse kuljetuksiin olisi ollut. Eli synergiavaikutus oli 1+1=3.

Himmler pystyi pitämään Birkenaun leirille meneviä vaunuja ajamassa koko ajan, koska niiden ei tarvinnut poiketa Sassnitziin ottamaan vastaan ruotsalaisia kuulalaakereita, koska ruotsalaiset antoivat vaunujen jatkaa suoraan asetehtaille.

Tuosta olen täysin eri mieltä. Teko ja teon seuraukset on syytä pitää selkeästi erillään. Kuka teki, mitä teki ja miksi teki muodostavat tarkastelussa ketjun. Muutoin sekä lukijaa että "seuraustotuuteen" luottavaa seuraavan sukupolven tutkijaa johdetaan harhaan.

Otetaan esimerkki. Kahden totuuden historian mukaan "Ruotsi lainasi Natsi-Saksalle rautatievaunuja ja näillä kuljetettiin juutalaisia kaasukammioihin."

1) Jos joku erehtyy pitämään tuota totena, hän tekee kysymyksiä:
- Mihin tarkoitukseen saksalaiset sanoivat vaunuja käytettävän?
- Eikö palautetuissa vaunuissa muka ollut merkkejä siitä, että niitä oli käytetty ihmisten kuljetuksiin?
- Missä nämä vaunut ovat nyt?
Kysymyksiä löytyy rajattomasti ja ne riippuvat mm siitä, mitä asiaa tutkija on käsittelemässä.

2) Vastaavasti asianomainen ei tee seuraavia kysymyksiä:
- Kuinka paljon kuulalaakereiden toimitukset nopeutuivat kun yksi lastausvaihe jäi väliin?
- Kuinka paljon panssarivaunujen tuotanto tehostui nopeiden kuulalaakeritoimitusten seurauksena?
- Paljonko SKF:n osakkeenomistajat hyötyivät suuremmasta kuulalaakerimäärästä?
Näitä tekemättä jääviä kysymyksiä on myös rajattomasti

Koska ei ole olemassa mekanismia, joka rajaisi yhdestä tapahtumasta johdettavien "seuraustotuuksien" määrää eikä luonnetta, niin samalla periaatteella voidaan kehittää rajaton määrä erilaisia "kahden totuuden" väitteitä.

Voidaan esimerkiksi väittää, että:
- "Ruotsi lainasi Natsi-Saksalle rautatievaunuja ja näillä kuljetettiin haavoittuneita sotilaita sairaaloihin."
- "Ruotsi lainasi Natsi-Saksalle rautatievaunuja ja tämän ansiosta natsien ei tarvinnut käyttää orjatyövoimaa rautatievaunujen valmistamiseen."
- "Ruotsi lainasi Natsi-Saksalle rautatievaunuja ja tämän ansiosta Saksa ei rakentanut omaa kuljetuskapasiteettiaan riittävän vahvaksi, mistä oli Saksalle vahinkoa, kun vaunujen lainaaminen lopulta päättyi."
Näitä "kahden historian totuuksia" voidaan esittää rajattomasti.

Ei ole olemassa kahden totuuden historiaa. On olemassa vain yksi historia, josta on olemassa erilaisia mielipiteitä. Mikäli mielipiteet ovat voimakkaasti erilaisia, tulee lisää tutkimuksia joidenka seurauksena erojen suuruus pienenee kohti absoluuttisen totuuden nimellä kulkevaa raja-arvoa sitä kuitenkaan koskaan saavuttamatta. Ja joskus mennään aivan pieleen.

Viihdemaailmassa tavoitellaan vaikutusta, tieteessä tavoitellaan faktaa.

[jsn]

Viihdemaailmassa tavoitellaan vaikutusta, tieteessä tavoitellaan faktaa.

Sama pätee politiikkaan. Mitäs jos tutkimuksen tuottamia faktoja käytetäänkin jonkin vaikutuksen aikaansaamiseen?

Usein tutkimuskohteet ovat suoraan oman aikansa poliittisen- ja uutisdiskurssin jatkoa. Mm. 1990-luvulla kiinnostuttiin uudelleen etnisistä puhdistuksista ja teloituksista kun ne olivat jälleen maailmanpolitiikan huomiossa (Jugoslavia, Ruanda). 1970-luvulla taas haluttiin tutkia luokkasuhteita historiassa. Tiede seuraa valitettavasti yleisiä muoteja. Ei tämä välttämättä ole sinänsä huono asia, kunhan se tiedostetaan, niin silloin tuloksistakin tulee kestävämpiä.

[ralf64]

Eräs vallallaoleva trendi historiantutkimuksessa näyttää olevan myös ns.traumatutkijoissa. Joka tapauksista etsitään suurta traumaa. Lisäksi näyttää olevan myös muotia yrittää kunkin aikakauden ihmisiä kuvitella toimineen samalla moraalikoodistolla kuin me nyt. Se mikä tänään koetaan iljettäväksi ja moraalittomaksi saatoi tuona kyseisenä aikana olla varsin luonnollinen toiminta- ja lähestymistapa.

Epäilemättä sensaatiohakuisuus on myös vallalla. Ja monet tutkijat syyllistyvät median myötävaikutuksella "shokeeraavien paljastuksen" metodiin.