Eipä niissä Puolaan kirjoitetuissa artikkeleissa mitään sellaista olisi, mikä ei oikeastaan olisi tässä ketjussa jo tullut sanottua. Historiaforumin kannalta oli siinä Ruotsidemokraattien vaalimenestystä koskevassa artikkelissa hieman selostusta puolueen juurista niissä edellämainituissa BSS-ajoissa ja siitä, miten vielä kuusitoista vuotta sitten puolueessa vaikutti väkivaltarikoksista tuomittuja uusnatseja, kuten Robert Vesterlund. Tässä yhteydessä voinee kaiketi mainita myös sen
kuuluisan kuvan, missä Tina Hallgren Bengtsson esitteli hieman Ruotsidemokraattien silloisia muotiasuja. Ruotsin militantti ja väkivaltainen antifasistinen liike - jolle ei ole Suomen yhteiskunnassa vastinetta - syntyi aikoinaan paljolti vastareaktiona vahvaan, väkivaltaiseen ja rikolliseen uusnatsiliikkeeseen.
Sittemminhän Mikael Jansson ja Jimmie Åkesson siivosivat natsiainekset pois puolueesta, ja nämä perustivat omat "Kansallisdemokraattinsa". Ruotsidemokraatit ovat, kuten todettu, rakentaneet tämänhetkisen ohjelmansa ja brändinsä hieman muodikkaammin eräänlaisen islaminvastaisen kulttuurifundamentalismin varaan. Tämä on toisinaan ilmennyt hyvinkin fanaattisina kannanottoina, ja esimerkiksi puoluesihteeri Björn Söder ehätti viime vuonna pelotella islamilaisen vallankumouksen vaaralla Ruotsissa. Demarkaatiolinjan täsmentyessä muslimivastaiseksi on puolue pyrkinyt esiintymään hyvinkin suvaitsevana muita maahanmuuttajia kohtaan, ja hyväksyi viime vuonna assyrialaisia kristittyjä kansanedustajaehdokkaikseen. Eräs näistä, Issa Issa, joutui tämän seurauksena
murhayrityksen kohteeksi.
Kansallisdemokraatit muistaakseni tuomitsivat viime vuonna Ruotsidemokraatit kovin sanoin näiden hyväksyttyä assyrialaisia maahanmuuttajia ehdokkaikseen. Kansallisdemokraattienkin riveissä toki on ei-ruotsalaisia, mutta nämä ovat eurooppalaisia, jotka hyväksytään "etnopluralismin" hengessä, varsinaisen ksenofobian kohdistuessa rasistisin perustein Afrikan tai Lähi-Idän kansakuntiin. Kansallisdemokraattisen puolueen johdossa vaikuttaa Tšekkoslovakiassa syntynyt ja kahdeksanvuotiaana Ruotsiin saapunut Vávra Suk, joka aikoinaan oli mukana jo Ruotsidemokraateissakin ennen puolueiden irtautumista toisistaan.
Perussuomalaisia käsittelevässä artikkelissa ei ollut mitään sellaista, mikä ei suomalaiselle lukijalle olisi muutenkin tuttua. Kuten edellä tuli sanottua, niin Soini itse
ei miellä Ruotsidemokraatteja "veljespuolueeksi", mutta puolueen sisällä vaikuttava maahanmuuttokriittinen siipi sekä nuorisojärjestö ovat kokeneet Ruotsidemokraatit hyvinkin läheisiksi. Esimerkkeinä voi mainita Perussuomalaisten nuorten puheenjohtajan
Simon Elon sekä eduskuntaan Oulusta nousseen
Olli Immosen. Immosen mukaan Perussuomalaiset Nuoret myös aikoinaan virittelivät yhteistyötä Ruotsidemokraattien nuorisojärjestön suuntaan, mutta Soini laittoi pisteen näille aloitteille.
Tuoreesta kansanedustaja Immosesta pääsemmekin takaisin tämän ketjun aloittaneeseen viestiin, sillä Immonen on tavallaan toiminut tutkijatohtori Sakin kuvailemalla tavalla ja yrittänyt "ankkuroida ohjelmaansa toisen maailmansodan kansallismielisiin diskursseihin". Tässä hiljan julkaistussa
Helsingin Sanomien artikkelissa hän poseeraa marsalkka Mannerheimin patsaan edessä. Lainaus tekstistä:
"Ehkä siksi olisi syytä kuunnella, millaisen maan tämä mies haluaa rakentaa. Missä päin pääkaupunkia hän näkee sellaisen Suomen, jota hän haluaa edistää?
Vastaus kysymykseen tulee nopeasti: Mannerheimin patsaalla. Ratsastajapatsas näkyy Immosen työhuoneen ikkunasta. Sinne kävelee hetkessä.
"Suurin unelmani on vapaa ja itsenäinen Suomi ja Suomen kansa", Immonen sanoo juhlallisesti ja poseeraa patsaan juurella valokuvaajalle. Mustan pikkutakin rintamuksessa kimaltaa Suomen lippu -pinssi."
Immosen pyrkimys ratsastaa marskin muistolla ei ole ennenkuulumatonta Suomen valtiollisessa elämässä, mutta sen voi katsoa ilmentävän poliittisen retoriikan ja tosiasiallisen historian ristiriitaa kenties hieman tavallista räikeämmin. Kuten tekstistä voi havaita, Immonen suhtautuu islaminuskoon lähes fanaattisen kielteisesti, ja hänen omassa "kansallismielisyydessään" on nimenomaan islaminusko eräänlainen suomalaisuuden antiteesi. Tämä kielteisyys ei ulotu pelkästään mainitun uskonnon varjopuoliin, sillä Immonen on niellyt kritiikittä räikeimmänkin islam-vastaisen propagandan, rinnastanut islaminuskon kokonaisuudessaan ja opillisilta perusteiltaan fasismiin sekä omaksunut muutenkin lievästi sanoen stereotyyppisen käsityksen mainitusta uskontokunnasta.
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim ei olisi jakanut näitä mielipiteitä. Sikäli kun tiedetään, hän suhtautui islaminuskoon - kuten uskontoihin yleensäkin - hyväksyvästi ja kunnioittaen. Saatuaan maamme tataareilta joulukuussa 1942 lahjaksi Koraanin ensimmäisen suomenkielisen käännöksen hän kiitti siitä lausuen yksikantaan "Sankarikuolemaan saakka sotilasvalansa uskollisesti täyttäneiden nuorten muslimien muistoksi minulle lahjoittamastanne Pyhästä Koraanista, jonka kunnioittavin tuntein tulen säilyttämään, pyydän Teitä vastaanottamaan sydämellisen kiitokseni."
Populismin paradoksi ilmenee siinä, että se historiattomanakin pyrkii käyttämään hyväkseen historiallisia ikoneita.
Best,
J. J.
