Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit

Emma-Liisa kirjoitti:

nylander kirjoitti: Kun yhteiskunnallista valtaa helmikuun vallankumouksen jälkeen näytti olevan otettavissa, sitä myös yritettiin.

Pikemmin kovastikin emmittiin

Öh, tämähän nyt ei minun mielestäni lainkaan pidä paikkaansa. Totta on, että se Suomen vanha, jakamaton työväenpuolue, joka tulee näkyviin sotavuosien jälkeen kevättalvella 1917, on täysin maltillinen ja reformistinen. Mutta en tarkoittanutkaan mitään pyrkimystä totaaliseen "vallanottoon" vaan pyrkimystä osallisuuteen yhteiskunnalliseen vallasta. Helmikuun vallankumouksen jälkeen työväenliike tavoitteli kiihkeimmin kahta asiaa: osallisuutta järjestysvallasta (ellei peräti hegemonista asemaa), joka haluttiin kunnallistaa. Tämä onnnistuikin ainakin hetkeksi suurimmilla paikkakunnilla - Turku merkittävänä poikkeuksena. Toiseksi tavoiteltiin osuutta kunnallisesta päätöksenteosta, siitähän paljolti riippui työväestölle polttavien elinarvike- ja työllisyyskysymysten käsittely. Kevään 1917 "kunnallinen vallankumous" pysähtyi porvarien vedotessa laillisuusnäkökohtiin. Oliko tarrautuminen legalismiin siinä tilanteessa tarkoituksenmukaista vai ei, jää ratkaisematta. Joka tapauksessa seurauksena oli ensimmäisten vakavien selkkausten puhkeaminen - esim. Rauman ja Turun pahaenteiset "kunnalliset yleislakot" touko-kesäkuussa. Juuri tässä yhteydessä sosialidemokraatit alkoivat perustaa ns. salaisia miliisejä. Maalis-huhtikuun hauras konsensus oli rikottu ja tie avattu paisuvalle radikalisoitumiselle.

Tapahtumien kulkua valaisee mielestäni erinomaisesti, muutettavat muuttaen, vielä yksi lainaus prof. Rentolan vuoden 1994 tutkimuksesta, kohdasta, jossa hän kuvaa kesää 1940:

Tähän voisi sopia vallankumouksen sosiaalipsykologinen aggregaattimalli, ns. J-käyrä, jossa odotettu tarpeiden tyydytys kasvaa, ja todellinen tarpeiden tyydytys seuraa aluksi tätä nousevaa linjaa, mutta kääntyykin sitten syystä tai toisesta alaspäin. Käyrien väliin jää vallankumouksellinen alue. - - Suomessa tämä on ollut Heikki Ylikankaan lempiteoria.

Niitä sun näitä kirjoitti:Eino Laaksosta ja monesta muustakin "vasemmistotupajumista" löytyy paljon juttuja mm. tuosta kirjasta, jonka voi lukea netistäkin:

Selin, Sakari: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko – Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura,

Eino Laakso

http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari11.htm

Jospa palaisi Hannu Salaman "Siinä näkijä missä tekijä" aiheeseen.
S.Selin kirj.:
"Viime aikaisten tutkimustulosten mukaan Yrjö Leino, joka kannatti tiedustelutoiminnan hoitamista, sai harvalukuisessa puolueen johtoryhmässä ylivallan ja niin s o d a n a i k a i n e n tiedustelutoiminta tuli osaksi kommunistien maanalaista työtä. Sitä se oli myös Tampereellakin."
"Cay Sundström
piti vielä kesällä 1941 puheen lakkautetun SNS:n kokouksessa."

Näitä sodanaikaisia kommunistisoluja oli mm. Turussa ja Helsingissä toimimassa Yhdistyneitten Kansakuntien sodanpäämäärien puolesta 1942 saakka.
Mutta nuo laskuvarjodesantit näyttäisivät toimineen erillään Yrjö Leinon porukasta,
koskapa Eino Laaksokin vältti kiinnijäämisen toimien sodan jälkeen SKDL:n toimitsijana.
Laskuvarjodesantti Väinö Niilo-Rämästä on kuva radionsa vieressä, lähetin-vastaanotin "kuuluu nyt Kansan Arkiston kokoelmiin."
Miten
Yrjö Leino, sodanjälkeinen sisäministeri, onnistui välttämään kiinnijäämisensä?
Ja
Cay Sundström mm. taisi istua turvasäilössä ´turvassa´ ja oli sodan jälkeen Suomen
Moskovan suurlähettiläänä. Cay Sundströmin sanotaan pitäneen "SNS-puheen" vielä
kesällä 1941 , oliko SNS:n organisaatio ja "solut" mukana tuossa sodanaikaisessa vakoilutoiminnassa ja sabotaasitekoja harjoittamassa?

Veikko Palvo

Emma-Liisa kirjoitti:Tarkoitus oli vain vastustaa ajatustasi, että Suomi jotenkin petti Kuusisen (vs. tavalliset punakaartilaiset).

Olen esittänyt, että on yhtä totta, että Kuusinen petti Suomen kuin että Suomi petti Kuusisen, ja kun ei sen paremmin viimeksi mainittu kuin ensin mainittukaan pidä paikkansa, ovat molemmat näkemykset yhtä virheellisiä. Jos halutaan välttämättä toisaalta katsoa, että toinen käsitys on oikea niin silloin on toinenkin yhtä oikea. Sanani oli tarkoitettu pääasiassa niille, jotka katsovat, että Kuusinen oli, kaiken muun lisäksi, maanpetturi, niin kuin olen aivan liian monta kertaa kuullut sanottavan! - Se käsitys, että Kuusinen olisi jotenkin pettänyt punakaartilaiset on minulle aivan uusi, minusta tätä ei ole tästä arvosteltu, päinvastoin.

Emma-Liisa kirjoitti:Mitenkäs on termin "luokkapetturi" laita, jota ohjaajakin taisi käyttää? Eikös sekin ole "isänmaanpetturin" kaltainen siinä, että ulkopuolelta vaaditaan olemaan uskollinen, olivat ihmiset omat tunteet mitä tahansa? Ja jostain syystä oli hyväksyttävää "pettää" yläluokka kuten Wuolijoet tekivät, mutta maisteriksi nousseen työläisen pojan olisi pitänyt olla edelleen uskollinen lähtötasolleen.

Ymmärtääkseni ”luokkapetturi” käsitettä on käytetty työväenliikkeessä pääasiassa pejoratiivina henkilöistä, jotka ovat pettäneet (aiemmat) toverinsa poliittisilla valinnoillaan. En ole kuullutkaan että Kuusisesta olisi käytetty tätä sanaa. Mielestäni sanaa on käytetty täysin riippumatta henkilöiden taustasta muttei suinkaan riippumatta siitä, mitkä olivat henkilöiden omat tunteet (käsite 'petturi' edellyttää ainakin jonkinasteista tahallisuutta, omaa vapaata valintaa). Sanaa on toisaalta viljelty paljon propagandassa joten sanalla on varmaan yhtä monta käyttötapaa kuin käyttäjääkin.

Panin ilahtuneena merkille, että olemme kerrankin pääpiirteissään itse asiasta samaa mieltä. Kerrankin näin päin!

Semmottii...

Emma-Liisa kirjoitti:

Veikko Palvo kirjoitti:

Emma-Liisa kirjoitti:
"Petos on petos ennen ja nyt. Solidaarisuus omaa luokkaa kohtaan oli työväestölle aikaisemmin itsestäänselvyys. Nyt ollaan keskiluokkaisia ja solidaarisuutta riittää lähipiirille, joskus vain itselle”, Paljakka tuumaa.

"Salamakin kysyy, mitä on petturuus? Kenelle tulee olla uskollinen: isänmaalle, aatteelle vai itselle?” "

Niin, "petos on petos ennen ja nyt".
Ja
erityisesti sitä on sodanaikainen maanpetos ja vihollisen puolesta toimiminen.

Jo Shakespeare totesi jotenkin tähän tapaan: "treason doesn't prosper,/or if it did,/no one dare to call it treason".

Maanpetos on siitä kummallinen rikos, että siitä ei koskaan rangaista (sodan, vallankumouksen jne) voittajaa. Ja kun joku vastapuolella tekee tekee sitä meidän hyväksemme, hän onkin meidän mielestämme sankari, vaikka omiensa mielestä on petturi (esim. Cambridgen viitosten kohtelu NL:ssa ja kuulemma nyky-Venäjälläkin).

Olisikohan käsite "toisen osapuolen terroristi on toisen osapuolen vapaustaistelija" muotoutunut Kylmän sodan aikana?

Tässä sanotaan Vidkun Quislingin hänen vieraillessaan talvella 1939 - 1940
http://www.mnc.net/norway/quisling.htm Berliinissä osoittaneen Hitlerille kuinka tärkeää Saksalle olisi valloittaa ja miehittää Norja.
Ja
Saksan hyökkäyspäivän aamuna V. Quisling julisti puolueensa ja itsensä Norjan uudeksi johtajaksi.
Mutta Saksan hävittyä sodan Vidkun Quisling teloitettiin Norjassa.

Ja Quislingin nimestä tuli maanpetturin synonyymi, nukkehallituksen perustajana ja maahanhyökkääjän kanssa yhteistoiminnassa toimineesta.
Olikohan
Vidkun Quislingin rikos siinä, ettei hän voittanut?

Veikko Palvo

Sain kirjastosta Sakari Selonin Kun valtiopetos on isänmaallinen teko. Selin on Salaman Reksa Tammelund.

Vaikka kirja on kirjoitettu kommunistisesta näkökulmasta ja kieli on sen mukaista nimestä alkaen, kertomukset kidutuksista vaikuttavat uskottavilta. Selin kertoo mm., että sota jyrkensi kuulustelumenetelmiä. Tähän ei ollut valmistauduttu, saati että olisi edes sodan jälkeen ymmärretty, että kidutuksessa "laulaminen" ei johtunut, ettei uskonut lujasti aatteeseen, vaan tällaiset entiseen tapaan erotettiin.

Käytännön tasolla kirjassa on muutenkin paljon hyödyllistä tietoa. Osa pohjautuu muistelmiin ja haastatteluihin, osa Valpon arkistoihin ("petturin" kertomukset). Valpon (josta Selin käyttää vain "ohrana"-sanaa) ohella toimijana oli Päämajan valvontaosasto (josta taas käytetään virallista nimeä).

Nyt kun ajattelee TV-filmin avauskohtausta, jossa elokuvateatterissa heitellään lentolehtisiä ja huudetaan "Eläköön Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys", niin se oli tosielämässä ollut epäuskottava - jos huutelijat eivät olisi ehdoin tahdoin halunneet suoraan Valpon huostaan.

Elokuvassa se toimii kohtuullisesti ja lopun elokuvateatterikohtaus on varmaan tarkoitettu sen vastapooliksi.

Heikki Jansson kirjoitti: Se käsitys, että Kuusinen olisi jotenkin pettänyt punakaartilaiset on minulle aivan uusi, minusta tätä ei ole tästä arvosteltu, päinvastoin.

Kysymys ei ollut Kuusisesta sinänsä, vaan kollektiivisesti johtajien paosta. Voihan ainakin arvuutella, että kun johtajia ei saatu oikeuteen, kosto rivimiehiä kohtaan koveni. Toisaalta tietenkin siitä näkökulmasta, että toimintaa piti jatkaa ja yritys uusia tilaisuuden tullen, pako oli järkevä ja jopa ainoa mahdollisuus. (Vrt. kuninkaan pakoa taistelusta tappion hetkellä pidetään yleensä kunniattomana, mutta toisaalta se katsotaan oikeutetuksi jo siksi, että kuninkaan lunnaiden maksu olisi ollut rakas urakka.)

Noin yleisemmin vastakohta pakenijoiden ja kiinnisaatujen välillä on hienosti ilmaistu Akselin ja Hellbergin kohtauksen Linnan Pohjantähden kolmannessa osassa. Sehän on kerrottu Akselin kannalta, mutta Linna (ehkä tarpeettomasti) rupeaa selittämään, miten Akseli selviää Hellbergin vaatimuksista jatkaa toimintaa alkamalla muistella, miten Hellberg pakeni ja jätti Akselin pulaan pakolaisten kanssa.

Eeva Joenpelto esittää Lohja-sarjassa ongelman sekä demarin (Vieno Grönroosin) että kommunistin (Anja Julinin ideologisen opastajan) kannalta. Hieno suoritus kirjailijalta ja osoitus siitä että Suomessa tuohon aikaan oli todellista moniarvoisuutta.

Heikki Jansson kirjoitti: Ymmärtääkseni ”luokkapetturi” käsitettä on käytetty työväenliikkeessä pääasiassa pejoratiivina henkilöistä, jotka ovat pettäneet (aiemmat) toverinsa poliittisilla valinnoillaan. En ole kuullutkaan että Kuusisesta olisi käytetty tätä sanaa. Mielestäni sanaa on käytetty täysin riippumatta henkilöiden taustasta muttei suinkaan riippumatta siitä, mitkä olivat henkilöiden omat tunteet (käsite 'petturi' edellyttää ainakin jonkinasteista tahallisuutta, omaa vapaata valintaa). Sanaa on toisaalta viljelty paljon propagandassa joten sanalla on varmaan yhtä monta käyttötapaa kuin käyttäjääkin.

Niin, Selinkin leimaa Poika Tuomisen petturiksi, vaikka ihmisellä pitäisi toki olla oikeus muuttaa mieltään. Toinen asia tietenkin on, jos esiintyy toisena mitä on.

Nyt tuleekin ensi-iltaan le Carrén romaaniin perustuva Pappi lukkari talonpoika vakooja elokuva. Sen taustalla englantilaisen establishmentin suuri trauma eli ns. Cambridgen viitoset, jotka vakoilivat NL:n hyväksi. Le Carrélla keskiössä on kuitenkin "maanpetturuutta" paljon henkilökohtaisempi asia: samalla joutuu pettämään myös ystävänsä ja rakastettunsa.

Emma-Liisa kirjoitti:Sain kirjastosta Sakari Selonin Kun valtiopetos on isänmaallinen teko. Selin on Salaman Reksa Tammelund.

Vaikka kirja on kirjoitettu kommunistisesta näkökulmasta ja kieli on sen mukaista nimestä alkaen, kertomukset kidutuksista vaikuttavat uskottavilta. Selin kertoo mm., että sota jyrkensi kuulustelumenetelmiä.

Kansan uutisten toimittajana sodan jälkeen toiminut Sakari Selin kirjoittaa mm. Pyynikin korkeajännitelinjan ja ja Pispalan muuntamoaseman räjäytyksillä saadun Tampereen seudun tehtailta "sähköt poikki" s o t a - a i k a n a 1942 keväällä ja kirjoittaa junien räjäyttämisistä kiskoilta Pispalassa ja Rukkamäellä ja "samaan aikaan räjähti kymmenessä muussakin paikassa." Tämänkin kuvan kiskoilta suistunut veturi näyttää olevan suomalaisen tavarajunan:
http://content.yudu.com/Library/A1rqiw/ ... es/196.htm Tuo Sakari Selinin kertoma "sota jyrkensi kuulustelumenetelmiä" vaikuttaa tosiaan uskottavalta, olivathan kyseessä sota-aikana Tampereella sabotaasitoimia harjoittaneitten kuulustelut.
Mutta
otsikkoon, Hannu Salaman "Siinä näkijä missä tekijä, tarua vai totta" voinee ensinnäkin olettaa Hannu Salaman saaneen kirjaansa tietoja Sakari Seliniltä ja hänen aatetovereiltaan.
Ja kuvaisikohan Hannu Salaman teos 1970-luvun asenneilmapiiriä yleisimminkin?

Miten sota-ajan maanpetturuuden filmatisoinnit sitten kuvastavat joidenkin tahojen tämänpäiväisiä käsityksiä?
Laskuvarjodesantti Kerttu Nuortevastakin luotiin jonkinlainen positiivinen kuva jonkin aikaa sitten, mutta eikö hänkin ollut NL:sta lähetetty vakooja sota-ajan Suomessa?

Veikko Palvo

Veikko Palvo kirjoitti: Miten sota-ajan maanpetturuuden filmatisoinnit sitten kuvastavat joidenkin tahojen tämänpäiväisiä käsityksiä?
Laskuvarjodesantti Kerttu Nuortevastakin luotiin jonkinlainen positiivinen kuva jonkin aikaa sitten, mutta eikö hänkin ollut NL:sta lähetetty vakooja sota-ajan Suomessa?

Jörn Donnerin ohjama Kuulustelu tuskin kertoi yhtään mitään Donnerin suhteesta "maanpetturuuteen", elokuvassahan kuvattiin sitä miten oikeastaan "kaikki" pettivät Kertun. Ensinnäkin Nl jossa suomalaiset kommunistit oli tapettu ja joka tieten tahtoen lähetti Kertun surman suuhun (joskin hän tästä syystä pääsi leiristä) ja sitten kuulustelijat jotka mursivat hänet jonka takia hän romahti, eivätkä pitäneet lupausta ettei kuolemantuomiota tulisi (toki moinen lupaus ei edes ollut heidän vallassaan vaan oikeuden). Se tosin taidettiin jättää pois, että suomalaiset olivat surmanneet Kertun veljet samoin kuin se, että Kerttu "ilmiantoi" suojelijansa hella Wuolijoen, joka kuitenkin ristiinkuulusteluissa piti hyvin pintansa.

Yleisesti voi todeta, että teeman esiinottaminen voi tietenkin kertoa jotain (ks. TV-maailman esittely pari viikkoa sitten), mutta jälkimaailman (ainakin niiden jotka eivät ole sotaa itse kokeneet) olisi syytä suhtautua asioihin lähinnä neutraalisti.

Kerttu Nuorteva oli henkilönä myös Heikki Ylikankaan näytelmässä Ne kahdeksan luovutettua. Siinä pikemmin hän "tunnustuksestaan" huolimatta petkutti Valpoa - ja uskoi voivansa tehdä saman NL:ssakin jonne palasi. Ja onnistui ainakin sikäli että jäi eloon.

Kerttu Nuorteva oli syntynyt Yhdysvalloissa ja kasvanut Neuvostoliitossa, joten hän ei missään mielessä ollut maanpetturi muuten kuin sikäli että "petti" Neuvostoliiton, joka taas oli "pettänyt" suomalaiset punaiset.

Totta kai Sakari Selinin kirjassa hymyilyttävät sellaiset ilmaukset kuin "asettui hyvien puolelle pahaa vastaan". Mutta juuri näinhän vastustajatkin ajattelivat: mikä vain oli sallittua, kun asia oli oikea.

Salaman romaanista tällainen dikotomia puuttui. Se oli aivan yhtä ambivalentti kuin le Carrën tiedustelukuvaus.

Emma-Liisa kirjoitti: Yleisesti voi todeta, että teeman esiinottaminen voi tietenkin kertoa jotain (ks. TV-maailman esittely pari viikkoa sitten), mutta jälkimaailman (ainakin niiden jotka eivät ole sotaa itse kokeneet) olisi syytä suhtautua asioihin lähinnä neutraalisti.

Sittenhän voisi ajatella tehtäväksi elokuvan Sakari Selinin ja Eino Laakson porukoiden
sota - aikaisesta toiminnasta katsojia vetävään nykytyyliin: Muuntaja-asemia räjäyteltäisiin pyroteknisillä menetelmillä ja ääniefekteillä tehostettuna, junia suistettaisiin kiskoilta ja sekaan ehkä romantiikkaakin.
Kuulustelukohtauskin voitaisiin esittää runsaasti ketsuppia käyttäen hyvin raakana,
jollainen sinänsä näyttäisi olevan nykyisin suosittua "väkivaltaviihdettä."

Ja
jatko-osan filmissä voitaisiin esittää, millaisiin korkeisiinkin asemiin nämä sabotöörit ja vakoojat sodan jälkeen pääsivät: YLEn pääjohtajaksi, sisäministeriksi, lehtimieheksi ( S.Selin ), puolueen toimihenkilöksi ( Eino Laakso ) jne.

Olisikohan tämä neutraali suhtautumistapa, varsinkin ajatellen joidenkin piirien
julkituomaa vastenmielisyyttä sotaa ja varsinkin Talvi- ja Jatkosodan kuvauksia ja elokuvia kohtaan?

Veikko Palvo

Hesari arvostelee tänään 25.2. Niemisen tyttövainaan tapauksen.