Niin onko Hannu Salaman ”Siinä näkijä missä tekijä” – totta vai tarua?Televisio (TV-1, Kotikatsomo) esittää tänään 12.2.12 ensimmäisen osan kaksiosaisesta televisioelokuvasta ”Siinä näkijä missä tekijä”.
Johdanto
Täydellisten väärinkäsitysten välttämiseksi on luonnollisesti todettava, että kysymys ei ole yksioikoisesta yksi-yhteen tarkastelusta, vaan siitä, että välittääkö Salaman monikerroksinen ja -ääninen teos ajankohdan toiminnan ja tunnot jotenkin mielekkällä tavalla suhteessa tosielämään nähden. Eli mikä on Salaman luoman kuvan heijastettavuus ja vertailtavuus todellisuudesta aikalaisille syntyneeseen, ja meille "jälkeläisille" muodostuvaan kuvaan nähden.
Lähtökohdat
Hannu Salaman suurella kohulla 1972 ilmestynyt romaani ja sen pohjalta eri aikoina tuotetut näyttämösovitukset ovat aina herättäneet mielenkiintoa paitsi taiteellisina artefakteina, myöskin herättäneet ajatuksia Suomen Talvisodan jälkeisen jatkosodan kansallisesta yksimielisyydestä tai sen puutteista. Mutta ennen kaikkea Suomen sodanpäämääristä ja niistä keinoista, joita päämäärien saavuttamiseksi käytettiin tai haluttiin käyttää. Alati mielenkiintoinen ja ehtymätön näkemysten kenttä!
Salaman lähestymistapa ja romaaniesteettinen moniäänisyys korostaa - suorastaan lyö silmille - ihmisten raadollisuutta, alhaisuutta ja animaalisen elinvoiman ylivoimaa aatteellisen, organisoidun toiminnan edessä. Tämä nähtiin vanhakantaisten silmissä provokaationa ja suorastaan häpäisynä. Virallinen kansallinen näkemys saattoi tuoreeltaan kanonisoida Salaman romaanin mestariteokseksi, uuden aallon romaanitaiteen monoliitiksi, jossa eräs hyväksyttävyyden pantti oli juuri tuo kommunistien inhimillinen alamittaisuus, epäsankarillisuus. Myöhemmin ilmestynyt ”vastakirja”, Kalevi Seilosen (1937-2011) haastattelukirja ”Vastarintaryhmä” (1974) näytti itseilmauksellisen ”kolikon toisen puolen”.
Tunnetun, parhaiten toimintansa salanneen – ja ainoihin kiinni jäämättömiin desantti-maanalaistyöntekijöihin kuuluneen tamperelaisen Eino Laakson taustan kertoo Espanjan sisällissodan tutkija Jyrki Juusela:
”Tamperelaisen Pispalan katujen kasvatin Eino Johannes Laakson kuorma-ajurina toiminut isä oli kuollut jo vankileirillä vuonna 1918, ja perheen neljästä pojasta oli tullut sen jälkeen poliisin luonnehdinnan mukaan ”kommunistien kovaksi tunnettua Laaksojen veljessarjaa” (Arvi, Leo, Yrjö ja Väinö).”
Eino Laakson lähipiirin edustajat ovat minulle kertoneet, miten Laakso suhtautui (65-vuotiaana 1972) Salaman kirjaan kuin ”halpaan makkaraan”. Hän kommentoi lähipiirissään:
”Jos sitä toimintaa olis kylillä ja raiteilla mainostettu niin kuin Salama kuvaa, niin eihän siittä mitään olis tullu. Piankos ohrana sen olis nitistänyt.” - Hänen mielestään Salaman kuvaama porukka oli ”enemmän ja vähemmän pohjasakkaa”.
Laakson psykologista pelisilmää ja maanalaistyön edellytysten syvällistä omaksuntaa kuvastaa se, että hän tunnettuna ja näkyvänä – ja vielä ”poliisisurmaajana” – selvisi jatkosodan vuodet palamatta. Näin siitäkin huolimatta, että peräti 35.000 markan palkkio luvattiin desantti Eino Laakson ja hänen neuvostoliittolaisen (tosiasiassa amerikansuomalainen) radisti-toveristaan Roy Mäkelästä (”radisti-Kalle”, ja myöhemmin Neuvostoliittoon palanneena Roi Chirikov) – elävänä tai kuolleena. Jompikumpi miehistä oli Viinikassa 15.4.1944 katuratsian yhteydessä surmannut nuoremman konstaapelin Adolf Vaittisen, viiden lapsen isän. Palkkiolupaus ei auttanut. Ei löytynyt kavaltajaa. Syynä voi olla vain ehdoton sisäpiiriläisyys, tarkka toiminta ja aateytimen lujuus. Ottajia tuollaisille ”verirahoille” taatusti olisi ollut.
Vuoden 1944 palkkio 35.000 markkaa vastaa Nordean rahanmuuntimen mukaan vuoden 2011 euroissa 5.798,28 €uroa.
Mikä ihmeen Laakso?
Tamperelainen kommunisti, jalkinetyöntekijä Eino Laakso (1907-1981) liittyi tasavaltalaisten riveihin Moskovan Lenin-koulusta komennettujen toverien joukossa huhtikuussa 1937. Hän toimi tuolloin puoluenimellä ”Valter From”. Luutnantti From sai johdettavakseen oman partisaaniryhmän, ja rintamaoloissa hän toimi joukkueen komentajana. Hän osallistui poliittiseen työhön ja auttoi muita. Karakteristiikan mukaan hän toimi sekä kurinalaisesti että toverillisesti. From väitti tehtävissään oppineensa espanjaa ja vähän venäjää. - Hänen myöhempi toimintansa sotien jälkeen kansainvälisissä Espanjan sodan veteraanijärjestöissä, Sodan ja fascismin vastaisessa kansainvälisessä solidaarisuustyössä ym. edellytti hänen siellä saamansa näkyvän luottamuksen ja suosion huomioon ottaen ehdottomasti omakohtaista kielitaitoa ja kommunikointikykyä. -
Huolimatta lyhyestä johtajakokemuksesta hän osasi käsitellä sotilaita. Häntä pidettiin peräti oppineena intelligenttinä. Tämän arvion hänestä teki tshekkiläinen poliittinen komissaari Jaroslav Klesa elokuussa 1938. Klesa joutui myöhemmin Dachaun keskitysleirille, mutta selviytyi sieltä monien vaiheiden jälkeen hengissä. Sissikomennuksen jälkeen From siirtyi kansainvälisen 129. prikaatin ilmatorjuntaan ja sairastui malariaan. Kansainvälisten prikaatien kotiuttamisvaiheessa syksyllä 1938 hän työskenteli Espanjan kommunistipuolueen laskuun tarkastaen ulkomaalaisten poliittisia taustoja, eli hän oli ”sotilasohrana” jo tuolloin.
Valter Fromin profiili Espanjan noin viisisataa suomalaista käsittäneessä vapaaehtoisjoukossa oli aivan erityinen. Sen lähin, ylempi, versio oli esikuntatason ohranana peitenimellä Alfred Marus toiminut Thure Lehén, joka organisoi tasavaltalaisten partisaanitoimintaa sekä valvoi kansainvälisen 15. prikaatin sotilaiden poliittista luotettavuutta. Siinä missä Marus toimi divisioonatasolla ja väitetysti oli poliittinen kenraali ilman arvomerkkejä (venäläiseen malliin), From toimi komppaniatason politrukkina ja laati laajemmaltikin suomalaisten – myös amerikansuomalaistan - vapaaehtoisten kaaderiarvioita, jotka ovat säilyneet visusti Moskovassa. Tässä työssä From eittämättä oli uskollisempi aatteelle kuin ”verenperimälle”. Juuselan mukaan From käsitteli tylysti erästä suomalaista sissiä, joka ei ollut aatteen miehiä, ja kenties vaikutti siihen, että tämä (helsinkiläinen satamatyöläinen Viljo Ritvanen) kaatui anarkistien luoteihin. Mutta toisinkin voidaan nähdä: siinä, missä saksalaisen politrukin mukaan suomalainen merimies, luutnantti Evald Helander oli ”Trinker” (juoppo), From muotoili hänen profiilinsa hieman analyyttisemmin: ”puoluetyö ja opiskelu heikko, moraali ja kurinalaisuus ailahteleva sekä mielipiteet joskus anarkistiset”. Olen lukenut Laakson Espanjankauden opintokirjat. Niiden säntillinen, tiheä käsiala kertoo huolellisesta paneutumisesta opintoihin, monialaiseen itseopiskeluun. –
Eino Laakso palasi Espanjan keikalta Suomeen tammikuussa 1939. Piileskeli Talvisodan maan alla, joutui jatkosodan liikekannallepanon alkaessa 18.6.1941 turvasäilöön ja komennettiin ns. Pärmin pataljoonaan, josta ensimmäisen aallon mukana syyskuun jälkipuoliskolla loikkasi Puna-armeijan puolelle. Seurasi sotavankien siilaus Sorokassa, jonka jälkeen komennus Puna-armeijan strategisen tiedustelun desanttikoulutukseen Dupkiin Moskovan lähelle, ja aikanaan pudotus Suomeen.
Tietenkin on niin, että Eino Laakso on suomalaisen vastakarvaisen kommunismin kentässä ainutlaatuinen erikoistapaus, ilmiö. Siinä missä älykkö ja taistelevan bolshevismin teoreetikko ja tyyliniekka Tuure Lehén oli jalkajuureltaan kyynikko, ja siinä missä niinkin kovat tekijämiehet ja jermut, kuin Paavo Pajunen, Lauri ”Laukki” Vilenius ja Eero ”Patu” Hautojärvi sopivat Espanjasta palatessaan kotimatkalla, ”että jätetään kaikki [koettu paska, VH] sinne, mitä on ollut. Jos pidetään täällä yhteyksiä niin ollaan miehiä ja jatketaan taistelua”, siinä Eino Laakso säilyi lujana koneiston miehenä, kivettyneenä aatteen soturina, tinkimättä, heilumatta – loppuun asti. Hänen kaltaisistaan tehtiin maailmansodan jälkeisen Euroopan kansandemokratioiden johtajat.
Niinpä nähdyn perusteella uskon, että Puna-Suomessa hän, Eino Laakso, olisi väistämättä kohonnut Suomen protektoraatin komentajaksi. Ei Lehén, ei Leino, ei tytär-Kuusinen, ei kukaan muu. Laakso. Proletaari, joka kansainvälisen taistelun kautta löysi historiallisessa vaiheessa tiensä. Hänellä on elävät esimerkit Euroopan historiassa: Togliatti Italiassa, Tito Jugoslaviassa, Gottwald toisessa Saksassa, muitakin on. Kaikki ”Espanjan koulun” käyneitä, sen polttavissa liemissä marinoituja. Luigi Longo, Andre Marty ja Walter Ulbricht jne.
Eino Laakson johtavan käden alla Suomi olisi ollut tiukassa kurissa ja kurssissa, siitä ei ole epäilystäkään. Stalinin työmieheksi hän oli mitä sopivin ja pätevin, kehityskelpoinen ja lähtökohtaisesti valmis, ja tuli riittävän alhaalta. Hän oli kiitollisuudenvelassa vain isännälleen, Stalinille. Aatteelle, mitä se sitten ikinä olikaan. - Aivan kuten Moskovan Lenin-koulusta Espanjaan komennetut suomalaiset kaaderit, Lehén, Koskinen, Pentikäinen ja kumppanit, hänkin sai olla 1938 jälkeen kiitollisuudenvelassa ulkomaankomennukselleen; Neuvostoliitoon jääneet suomalaiskaaderit – ja heidän johdettavansa – oli deletoitu ison vihan aikana, jäljellä oli vain tyhjää ja jokunen onnekas, viitanliepeen tuulensuojamiesten lisäksi. Selvä peli. Marxilaisen historianfilosofian vääjäämättömän prosessin tulosta tyynni, kaikki.
Laakson käry oli lähinnä toteutumista Viinikassa 15.4.1944. Tapauksen kertoo selkokielisesti sotien aikana kuolleiden poliisien matrikkeli:
”Adolf Vaittinen (s. 1904 Parikkala) oli kotoisin luovutetusta Karjalasta, mutta ei kuitenkaan useiden muiden tavoin perheineen palannut sinne takaisin jatkosodan sytyttyä. Vaittinen oli työskennellyt ennen Talvisotaa noin puoli vuotta varapoliisina Viipurin läänissä, mutta hänen varsinaisen ammattinsa oli viilaaja. Hän hakeutui Tampereen poliisilaitoksen palvelukseen ainoastaan 9 kuukautta ennen kuolemaansa, heinäkuussa 1943. Vaittista jäi kaipaamaan vaimo ja viisi alaikäistä lasta.
Adolf Vaittisen kuolemaan päättyneet tapahtumat käynnistyivät perjantaina, 14. huhtikuuta. Tällöin surmattiin verstaassaan, Pirkkalan valtatie 16:ssa, kuuromykkä suutari Anton Wilhelm Lehtinen. Tampereen poliisilaitos järjesti lauantaina, 15. huhtikuuta, partioita haeskelemaan murhamiestä ja sulkemaan kaupungista ulos johtavia teitä. Yhden partion johtajaksi määrättiin vt. poliisikonstaapeli Adolf Vaittinen ja tehtävänä oli tarkastaa kulkijoita Lempäälään johtavalla maantiellä. Klo 21.45 partio pysäytti kaksi miestä, joiden henkilöllisyyttä ryhdyttiin selvittämään. Tällöin toinen miehistä tempaisi esiin käsiaseen taskustaan ja ampui konstaapeli Vaittista vatsaan. Pimeyden turvin miehet onnistuivat pakenemaan juosten paikalta. Adolf Vaittinen kuoli saamiinsa vammoihin 17.4.1944 Hatanpään sairaalassa. Vaittisen surmaajat eivät liittyneet mitenkään suutari Lehtisen ryöstömurhaan, vaan he olivat Neuvostoliiton maahan vakoojiksi lähettämiä suomalaiskommunisteja, eli desantteja. Tarkemmissa tutkimuksissa miehille saatiin myös nimet: Eino Johannes Laakso, s. 30.10.1907 Tampereella ja Roy Mäkelä, s. 1921 Detroitissa. Koskaan ei ole tarkasti selvitetty, kumpi miehistä ampui kohtalokkaan laukauksen, koska toinen epäillyistä, Roy Mäkelä siirtyi takaisin Neuvostoliittoon vuonna 1947. Näin ollen Laakso ja Kivelä eivät koskaan joutuneet vastaamaan tekemisistään oikeuden edessä, ja Adolf Vaittisen murha on edelleen vailla lainmukaista päätöstä. Eino
Laakso loi sodan jälkeen mittavan poliittisen uran SKDL:n riveissä Suomessa. Roy Mäkelä olisi voitu saattaa edesvastuuseen suorittamastaan veriteosta heti sodan jälkeen, koska hän siirtyi takaisin Neuvostoliittoon vasta vuonna 1947.
Konstaapeli Vaittisen murha aiheutti pienen skandaalin vuonna 1945, kun Kauppalehden päätoimittaja kertoi pääkirjoituksessaan Eino Laakson toimivan Valpon valvontaosaston päällikön apulaisena. Päätoimittaja sai 4000 markan sakkorangaistukseen herjauksesta. Desanttien toimia puolusteltiin sodan jälkeen sillä, että he suorittaessaan rikollisia tekojaan, olivat toimineet liittoutuneiden asialla fasismia vastaan. Se, että samalla he syyllistyivät maanpetokseen ja sen yhteydessä tehtyihin murhiin, ei sodan jälkeisessä poliittisessa ilmastossa ollut tuomittava rikos. Poliittinen asennoituminen sisä- ja ulkopolitiikassa sodan jälkeen aina 1980-luvulle asti, ei katsonut hyvällä näiden ”sodanvastustajien” tekojen tuomitsemista.” Lähde: Vesa Satamo: http://www.poliisi.fi/poliisi/poliisimu ... 20uhri.pdf
Kuten Laakson omaiset ovat minulle kertoneet, Viinikan liikenneympyrään 15.4.1944 jäänyt Einon polkupyörä (desanttiradio takapritsillään) on osa Suomen työväenhistoriaa. Ei, se on elävä osa Suomen tasavallan historiaa. Se, että mitä ilmeisimmin nuori amerikansuomalainen Roy Mäkelä toheloi [poliisitutkinta näyttää päätyneen tähän käsitykseen; Laakson hermot pitivät tuolloinkin] katuratsian tiimellyksessä ja ampui poliisikonstaapeli Adolf Vaittisen, teki parivaljakosta ja heidän kumppaneistaan lainsuojattomista suoria maaleja: ammuttava tavattaessa. Heti. Poliisien näkemyksen mukaan miesten henkilöpaperit oli väärennetty niin taitavasti, että niillä olisi tarkastuksesta selvitty heittämällä. Ainoastaan Neuvostoliiton voitto saattoi pelastaa heidät – kuten sitten tekikin. Mutta vaikka aika oli heidän puolellaan, elämänsäilyttämisen tavoite pani varovaiseksi, riskien minimointi avoimen taistelun sijasta. Tuo polkupyörä, se on nimittäin tallella, pitäisi tallettaa Kansallismuseoon. Luontonsa ja taitonsa Laakso osoitti (punaisen) Valpon sotilastoimiston päällikkönä, nujanäppinen ja kovakourainen, joka tarvittaessa pani miehen kuin miehen puhumaan.
Jokatapauksessa, jos olisi käynyt toisin, tuo hieman ränä polkupyörä pritseineen olisi ollut 1970-luvulla osa, suorastaan keskeinen osa, kansainvälisen kommunismin taistelevaa kehityskulkua, suomalaisen historiakehityksen reliikki ja myytti. Teepaitoja, joihin olisi painettu Laakson pärstä ja polkupyörä – niitä olisi vilissyt Lenininkadun (entinen Mannerheimintie) paraateissa, kadulla ja kadunlaidoilla.
Maanalainen ”vastarintatoiminta” Suomessa
Maanalaisen kommunistien toiminnan kannalta keskeisen ”tamperelaisen nuorisoryhmän yhteys Helsingin SKP:hen katkesi heinäkuun 1942 pidätyksiin”. Pientä viriä toiminta sai Eino Laakson laskeuduttua seudulle desanttina 13.6.1942 amerikansuomalaisen Roy Mäkelän kanssa. Tamperelainen rynnäkkö huipentui 29.9.1942 yöllä, jolloin kirjattiin yksitoista tuhotekoa, mm. muuntoaseman räjäytyksiä ja rautatien räjäytys kahdessa kohtaa. Valtiollinen poliisi arvioi, että Pellervo Takatalon nuorisoryhmän virkoaminen johtui desantti Eino Laakson saapumisesta. Siihen viittasi se ”että tihutöitä on viime aikoina niin suurella tarmolla, taidolla ja suorastaan pirullisuudella tehty”. Arvio oli oikea, sillä Puna-armeijan kaukotiedustelun päällikkö Bolshakov raportoi kolme viikkoa myöhemmin Kominterniin, sen bulgarialaiselle pääsihteeri Dimitroville tästä diversioiskusta, jonka pani toimeen 14 nuorta työläistä, ”johtajanaan suomalainen kommunisti, meidän työntekijämme”. Isku oli menestys eikä ketään pidätetty – tuossa vaiheessa.
Tosiasia on, ja sellaisena säilyy, Kimmo Rentolan kuin kiveen kirjoitettu määritelmä Suomen äärivasemmistolaisen ”vastarintaliikkeen” luonteesta ja elintilasta jatkosodan alkaessa ja kestäessä: Moskovassa koulutettujen desanttien ja Suomessa toimivien hajanaisten kommunistiryhmittymien tulosten vähäisyyteen pääsyy ”oli tietenkin väestön tuen puuttuminen Suomessa”.
Sitä paitsi aktiivisten kommunistienkin kesken kulki syvä juopa sen välillä, miten tavoiteltava tulevaisuus nähtiin: ”vapauttaisiko (niin kuin termi kuului) Suomen puna-armeija vai suomalaisten oma kansannousu” (Rentolan muotoilu).
Eino Laakso pelasi varman päälle, ja tuli maan alta vasta 8.5.1945 – Liittoutuneiden ”voitonpäivän” jälkeen. Hän sai silloin Moskovasta käskyn hankkiutua lailliseen asemaan. Samoin toimi tekijämies, pärmiläisdesantti Väinö Niilo-Rämä, ja Akseli Modin kanssa välirauhan solmimisen jälkeen 14.10.1944 maahan laskeutunut amerikansuomalainen radisti Inga-Lill Gåström (s. 1920 USA). Laakso ja Niilo-Rämä pääsivät hetimiten koulutuksensa mukaisiin tehtäviin, Valtiolliseen poliisiin.
Yksi Eino Laakson lähemmistä kertoi minulle: - Eino omaksui salaisen ja maanalaisen työskentelyn perusteet niin täydellisesti, että hän ei koskaan puhunut kenestäkään työtoveristaan tai avustajastaan nimeltä. Hän puhui vain ’kaverista’. Niinpä minä en osaa kertoa mitään edes hänen lähimmistä maanalaisen kauden tovereistaan.
Minulle kerrottiin myös:
”Eino oli sen näköinen, ettei hän ollut oikein minkään näköinen, ei koskaan erottunut porukasta millään tavoin: hän ei ollut pitkä, mutta ei lyhytkään, hän ei ollut komea, mutta ei rumakaan”. - Mutta tämähän on kuin suoraan Gogolilta ja Tshitshikovin kuvausta!
Laakso noudatti samaa vaikenemisen periaatetta niin Espanjan sisällissodan aikaisiin tapahtumiin nähden, kuin poliittiseen toimintaansa Neuvostoliitossa ja Suomessa. Tiedän heidän antaneen vakuutuksen, että he eivät kerro niistä tapahtumista sen kummemmin koskaan. Kaikkien kielet eivät pysyneet lukossa.
Kun kolmattakymmentä vuotta sitten eräs Espanjan miehistä, Tervakoskella tai jossain Janakkalan suunnalla asuva henkilö, oli antanut Espanjan sodasta laajahkon haastattelun lehdelle, Laakso kyllä tarkkaan luki jutun. Mutta kommentoi tylysti: - Jo on pojalla mennyt muisti huonoksi. – Laakso tahtoi muistuttaa kavereitaan vaikenemisen tärkeydestä. Jos joku menee puhumaan soopaa, niin kenenkään ei ole tarvis ruveta sitä soopaa oikomaan. Soopa pysyköön soopana.
Minua on harmittanut ettei kukaan tutkija mennyt Eino Laaksoa haastattelemaan silloin seitsemänkymmentäluvulla kun hän oli vielä hyvässä kunnossa ja muisti kaiken. En tarkkaan tiedä, moniko yritti. Paljon hän ei olisi puhunut, mutta jotain hän olisi voinut jälkeensä jättää, vaikka sitten postuumisti julkaistavaksi. Paljon, värikästä, tärkeää, meni manalle hänen – taistelijaveteraanin – mukana. Kuten hyvin tiedetään historia on mykkä todistaja, ja historioitsija ei ole pappi, lääkäri eikä tuomari, historioitsija on kirjuri, joka tekee parhaansa – tai ainakin hänen pitää koettaa tehdä se. Parhaansa kertoakseen tarinan.
Hallussani olevassa – ilmeisen ainutlaatuisessa haastattelussa – Eino Laakso kertoo dekonstruoidusti suomalaisten tasavaltalaisvapaaehtoisten toiminnasta:
- Se mitkä tekijät saivat suomalaiset liittymään juuri konekiväärijoukkoihin johtuivat nähdäkseni pääasiassa siitä, että ennäkin porukassa oli miehiä, jotka Suomen armeijassa olivat saaneet sotilaskoulutuksen, jonka aikana he olivat tottuneet samaan konekiväärityyppiin, joka oli käytössä Espanjan tasavallan armeijassa. Siis Maxim-konekivääri. Toisaalta se ehkä jotenkin sopi suomalaisille se kuularuiskulla päästäminen, sehän vaati tiettyä pelisilmää katsoa se oma letka siinä ja sitten vihollisen liikkeet ennakoiden hakea maastosta paikka, jossa kookoo saattoi toimia tehokkaasti tulematta itte ammutuksi. Toisaalta vaati tiettyä kylmäpäisyyttä kattella niitten vihollisten tuloa riittävän lähelle, siten saatiin tulivaikutus mahdollisimman suureksi. Siinä ei etelän pojan kantti aina niin tahtonu pitää.
- Toinen aselaji, jossa suomalaiset merkittävämmin olivat edustettuina, oli partisaanitoiminta. Ne partisaaniosastot, joissa meikäläisiä taisteli, kuuluivat Erilliseen 129. kansainväliseen prikaatiin. Partisaaniosastojen toiminta oli täysin salaista. Partisaaneja eivät tunteneet edes prikaatin muut jäsenet. Näin minimoitiin tuholaistoiminnan mahdollisuudet. Partisaaniryhmä käsitti 8 – 20 miestä. Suomalaisia oli niissä tehtävissä puolentoistakymmentä, joten heidän määränsä ryhmässä yleensä jäi 1-5 mieheen. Partisaanit suorittivat tiedustelu- ja tuhoamisretkiä vihollisen selustaan. Me räjäytimme siltoja, rautateitä ja voimalaitoksia.
- Se ruokahomma oli semmonen, että kasarmipalveluksessa ollessa kansainvälisen prikaatin sotilas sai päivisin kaksi vankkaa ateriaa. Minä luulen, että ravintotilanne oli sodan alussa kokolailla samankaltainen molemmilla osapuolilla. Sitten jatkossa saatto tulla enempi eroja, mutta niitä eroja oli sitten tasavaltalaistenkin puolella eri paikoissa ja eri tilanteissa. Ruokavalio ei tosin ollut mitenkään erityisen vaihteleva: ateriaan kuuluivat perusaineksina pavut ja muulin liha. Sitten oli vihanneskeitto ja neljänneslitra ruokaviiniä. Sopeutumista haittaavana tekijänä oli, varsinkin alussa ennen kuin siihen alko sopeutuun, oliiviöljyn alituinen tuoksu. Se haisi kaikkialla ja sai monen suomalaisen nenän kipristelemään.
Todettakoon, että sissiluutnantti ”Walter From” (alias Eino Laakso) osallistui kansainvälisen 129. prikaatin operaatioon 2.4.1938, jolloin sissiosasto räjäytti Mora de Ebron sillan. Uskottavaa on että From oli mukana jo 14.12.1937 toteutetussa uhkarohkeassa Guadlavirin sillan tuhotyö Albarracinin suunnalla. Lehtimiehenä Espanjassa toiminut Hemingway pääsi takaa seuraamaan operaatiota ja käytti sitä hyväkseen Kenelle kellot soivat –teoksensa kompositiota luodessaan.
Epilogi
Hannu Salaman ”Siinä näkijä missä tekijä” avaa yhden ikkunan siihen, mitä tapahtui jatkosodan aikana Pispalan rinteillä. Kalevi Seilosen ”Vastarintaryhmä” on toinen ikkuna. Kolmas, ja perusteellinen sellainen, on viime syksynä kirjana ilmestynyt asianosaisen ääni, sähköasentaja Sakari Selinin (s. 1924) todistus ”Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. Nuoret sodassa Hitleriä vastaan”. Selinin merkittävä yhdenmiehen historiateos on ollut jo vuosia alan miesten luettavana netissä: sen arvo säilyy. Mutta silti on hyvä kysyä ja tutkia, mitä se oli kun taisteli jotain vastaan. Kenen puolesta silloin taisteltiin?
Aamulehden alakerrassa (12.2.12) päätoimittaja Jouko Jokinen kirjoittaa:
”Kiinnostavaa on, mitä Selin jättää kirjoittamatta. Vasemmistonuorten vastarintaryhmä, Neuvostoliitosta lähetetyt desantit, Hämeenkyrön metsäkaartilaiset, puolueen poliittinen siipi, vasikat ja ohrana muodostavat vyyhden, joka jää sotkuiseksi.
Näin jälki-ehrnroothilaisena aikana on kuin tutkimusmatkalla lukiessaan tekstiä, jonka arvot ja historiatulkinta ovat aivan toista kuin valtavirta. Pystyn kuvittelemaan vastarintaryhmän motiivin, mutta yhtä kysymystä jään miettimään. Ymmärrän taistelun saatanaa (Hitler) vastaan, mutta miten voi elää sen tosiasian kanssa, että samalla taisteli perkeleen (Stalin) puolesta”.
Jalkinetyöntekijä, poliittinen tekijämies, Leninkoululainen, Espanjan vapaaehtoinen sissi ja siilari, desantti ja maanalaistaistelija Eino Laakso ja hänen mieshistoriansa luo kiinnostavan näkökulman tähän suurten voimien taisteluun, punaiseen rinnakkaisviivaan yksioikoisen kansallisen historiankirjan marginaalissa. Tosiasia on se, että siitä, mikä oli pinnan alla, mullassa maan, ja marginaalissa, olisi jossakin toisissa olosuhteissa – joidenkin ehkä vähäistenkin laukaisevien tekijöiden – tuloksena syntynyt toteutunut historia, valtavirta ja historiallinen todellisuus. Siinä voimavirrassa ja vaihtoehdossa Eino Laakso on minun henkilökohtainen ehdokkaani Neuvosto-Suomen ”kenraalikuvernööriksi”. Siksikin hänen elämäänsä, vaiheitaan, toimintaansa ja linjaansa kannattaa tutkia ja lukea. Kontrafaktuaalisen kuvittelun ohella jälleen kerran voidaan todeta, ehkä aika yksimielisesti, aina niin ajankohtaisella tavalla väyrysläisittäin että ”huonomminkin olisi voinut käydä”.
Eino Laakson toiminta kumoaa Salaman ”näkijälähtökohdan”. Hänen konspiratiivisen toimintansa lähtökohta oli salaaminen. Hän salasi työnsä ja toimintansa taitavasti. Laakson kohdalla ei ollut ”näkijää” – oli vain tekijä. Siinä hänen ratkaiseva eronsa muihin, avoin salaisuutensa.