Suomen itsenäistymisen hetki - 17.7.1919?

[Veikko Huuska]

Melkoisen vähäisellä huomiolla ohitettiin 17.7. muuan merkittävä virstanpaalu Suomen kansallisen olemassaolon ja valtiollisen itsenäisyyden historiassa. Tuolloin tuli kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun valtionhoitaja Mannerheim vahvisti eduskunnassa päätetyn Suomen Hallitusmuodon, joka oli luova vankan perustan Suomen tulevaisuudelle niin että kansakunta saattoi kestää kaikki edessä olevien vuosikymmenten koettelemukset. Hallitusmuodon synty ja sen saama sisältö ei ollut mitenkään itsestään selvä. Hallitusmuodon allekirjoittajan valtionhoitaja Mannerheimin muistelmien pohjalta voidaan tarkastella joitain aspekteja taipaleelta, joka edelsi heinäkuun 1919 hallitusmuotokäsittelyä. Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen käytiin voimakasta vääntöä kansakunnan suunnasta ja muodollisesti toteutuneen valtiollisen itsenäisyyden todellisesta toteutumisesta - ja vastahankitun itsenäisyyden tyrkyttämisestä ulkovoimien käsiin.

Mannerheim käsittelee (vahvasti toimitetuissa) Muistelmissaan saksalaissuuntausta varsin yksityiskohtaisesti. Kiteytyyhän siinä hänen ja ”itsenäisyyssenaatin” varsin erilainen ulkopoliittinen näkemys ja tapa arvioida poliittista kehitystä. Mannerheimin antama kuva Senaatin ja sen puheenjohtajan Svinhufvudin toiminnasta on äärimmäisen kompromettoiva – erityisesti kun ottaa huomioon, että Suomen marsalkka ja presidentti Mannerheim kirjoitti muistelmansa 30 vuotta myöhemmin eli 1949, tilanteessa jolloin esitetyn tapahtumakuvauksen kohde puolestaan oli jo edesmennyt tasavallan presidentti. Toisaalta Mannerheimin esitys toukokuun lopussa 1918 Svinhufvudin seuraajana senaatin puheenjohtajaksi astuneen J.K. Paasikiven toiminnasta saksalaissuuntauksen voimatekijänä on samaa luokkaa. Paasikivi oli muistelmien kirjoitushetkellä istuva presidentti, - ja siinä virassaan Mannerheimin seuraaja. Tämän asetelmankin vuoksi kirjoittajan voi otaksua erityisesti paneutuneen tätä aihekokonaisuutta koskevien sivujen muotoiluun.

Helmikuun lopulla 1918 Mannerheim järjesteli Seinäjoen päämajassa kuumeisesti valkoisten pääoffensiivia, jonka hän oli määrännyt alkavaksi 15.3. Tämän keskellä hänelle ilmoitettiin puhelimitse Vaasan senaatista, että Saksan sodanjohto oli Suomen hallituksen pyynnöstä luvannut tehdä intervention ”kukistaakseen Suomessa puhjenneen kapinan”. ”Eräs tilaisuudessa läsnä ollut ruotsalainen upseeri on myöhemmin kaunopuheisesti kuvannut tällöistä tyrmistystäni ja närkästystäni. Kuinka sellainen saattoi olla mahdollinen sen jälkeen, kun senaattori Svinhufvud oli [neuvonpidossa 16.1.] minulle varmasti luvannut olla interventiota pyytämättä, ja kuinka kaikki oli tapahtunut?” Mannerheim päivittelee.

Mannerheim korostaa toistuvasti asettaneensa ylipäällikkyyden vastaanottamisen ehdottomaksi ehdoksi, että sotilasinterventiota ei pyydetä yhtä vähän Ruotsilta kuin Saksaltakaan. Hänen mukaansa Svinhufvud oli jo joulukuussa ensi kerran esittänyt Saksalle pyynnön sotilasavusta, mutta saanut siihen eväävän vastauksen Venäjän kanssa käynnissä olleiden rauhanneuvotteluiden vuoksi. Svinhufvud oli jättänyt tämän kertomatta 16.1. pidetyssä palaverissa Mannerheimille. Kun kyseiset rauhanneuvottelut helmikuun 11. päivänä keskeytyivät, esitti Suomen hallitus [Saksan kehotuksesta] uudistetun pyynnön 14.2. johon Saksa muuttuneissa oloissa kohta vastasi innokkaasti. Mannerheim menetti yöunensa ja uhkasi erolla: ”Kun senaatti oli pettänyt minut, se ei voinut myöskään vaatia, että täyttäisin ottamani tehtävän”, mutta alistui välttämättömään.

Berliinin lähettiläs Hjelt allekirjoitti maaliskuun alussa Berliinissä sopimukset, jotka sitoivat Suomen Saksaan sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti. Martti Häikiö toteaa Svinhufvud-monografiassaan että S:n rooli näiden sopimusten solmimisessa on epäselvä. Lukuisat tekijät puhuvat Mannerheimin version puolesta, ennen kaikkea Svinhufvudin oma pakomatka Helsingistä Tallinnaan ja sieltä Berliinin kautta Vaasaan, ja se ettei Hjeltin, Erichin, Gripenbergin, Renvallin ja kumppanien toimia asetettu tutkintapöydälle.

Mannerheim antaa palaa:
”Saksalaissuuntaus oli syvään juurtunut johtaviin suomalaisiin piireihin. 7. maaliskuuta 1918 Saksan kanssa tehdyssä rauhansopimuksessa, josta neuvoteltaessa ei ollut kysytty ylipäällikön mieltä, oli Suomen puolueettomuus jo uhrattu. Saksa oli nimittäin sen 1. pykälässä sitoutunut hankkimaan itsenäisyydellemme tunnustuksen niiltä valtioilta, jotka sitä eivät vielä olleet antaneet. Samassa hengessä oli laadittu rauhansopimukseen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus, jonka 2. §:ssä oli mm. määrätty, että kummankin osapuolen alamaiset saisivat nauttia vastapuolen alueella samoja kauppa- ja muita elinkeino-oikeuksia sekä muita etuja, kuin mitkä kuuluivat sen omille kansalaisille tai mitkä heille vastedes myönnettäisiin. Moisten oikeuksien antaminen niin suurelle ja yritteliäälle kansakunnalle kuin saksalaisille oli sangen arveluttavaa. Sopusoinnussa maan puolueettomuuden säilyttämisen kanssa ei juuri ollut myöskään rauhansopimuksen salainen erikoismääräys, jonka mukaan Saksalla – niin kauan kuin saksalainen retkikunta oli Suomen maaperällä – oli oikeus perustaa tukikohtia Suomen alueelle minne tahansa. Tähän liittyi välipuhe, jonka mukaan suomalaisia aluksia ei saanut siirtää sen paremmin puolueettoman kuin ei-sotaakäyvän maan alusrekisteriin. Meidän laivojemme oli noudatettava Saksan amiraliteetin määräyksiä, ja sitä paitsi sovittiin sotakieltotavaraluetteloista, joihin voitiin tehdä muutoksia vain Saksan suostumuksella."

"Kaikki nämä sopimukset oli tehty kesken sodan, mikä todistaa, kuinka vähän [Svinhufvudin] hallitus luotti maan omiin voimiin. Jos ei ennen niin ainakin voiton jälkeen [Paasikiven] hallituksen olisi pitänyt määrätietoisemmin ja taitavammin toimia puolueettomuutemme ja suvereenisuutemme hyväksi. Kesän 1918 tapaukset osoittavat, ettei [Paasikiven] hallitus silloinkaan ollut tehtäviensä eikä tilanteen tasalla, se kun täysin tietoisena siitä, että sotilasliitto Saksan kanssa voisi viedä meidät sotaan ympärysvaltoja vastaan, ryhtyi neuvottelemaan sellaisesta. Melkein yhtä vaarallista ja lisäksi omiaan maailman silmissä saattamaan meidät Saksan vasallin asemaan oli hallituksen kuningaspolitiikka, jonka tarkoituksena oli monarkian perustaminen ja saksalaisen prinssin kutsuminen valtaistuimelle. Vieläpä Saksan kärsittyä Ranskan rintamalla ratkaisevan tappion 8. elokuuta 1918, jota kenraali Ludendorff muistelmateoksessaan sanoo Saksan armeijan ”mustaksi päiväksi”, ulkopolitiikkaamme johdettiin yhä samaa rataa”.

Kierrettyään asiallisesti ottaen hallituksen lähettiläänä mutta muodollisesti yksityishenkilönä Tukholmassa, Lontoossa ja Pariisissa marraskuun 1918 aikana paikkailemassa muiden särkemiä ikkunoita, Mannerheim vetää ulkopolitiikan pitkää linjaa:
”Tsaarin-Venäjän etuja Pariisissa valvova komitea meni sittemmin niin pitkälle, että se antoi rauhankonferenssille v. 1919 muistion, jossa lausuttiin, ”että Venäjä ei milloinkaan tule luopumaan siitä oikeudesta, jonka muodosti Venäjän ja Suomen poliittisten ja juridisten suhteiden perustan”. Tämä ”oikeus” pohjautui samoihin sotilaallisiin näkökohtiin, jotka tulivat uudelleen esiin Neuvosto-Venäjän syksyllä 1939 esittämissä vaatimuksissa. Komitean lausunnossa esitettiin Pietarin turvallisuuden ehdottomana edellytyksenä, että Venäjällä olisi linnoitettuja meritukikohtia Suomenlahden pohjoisrannalla ja Hangossa. Lisäksi tähdennettiin Ahvenanmaan merkitystä Venäjän sotilastukikohtana. Tämän vaatimuksen perusteluksi valkoisten venäläisten edustajat esittivät saksalaisten v. 1918 suorittaman Suomen ”valtauksen” – Stalin vetosi 20 vuotta myöhemmin samaan seikkaan. Näin kauas ulottuivat seuraukset siitä, että itsenäisyyssenaatti pyysi v. 1918 apua Saksalta!”

Asettaessaan interventiopyynnöstä pidättäytymisen ylipäällikkyytensä ehdoksi Mannerheim oli harkitsevasti nähnyt kaksi seikkaa; toinen niistä jäi toteutumatta hänen päättäväisen torjuntatyönsä tuloksena, mutta toinen näyttää toteutuneen sitäkin voimaperäisemmin. Mannerheim pohti yllätettynä 3.3.1918, että ”kun nyt kerran saksalaiset Suomen hallituksen pyynnöstä nousisivat maihin, niin jos minä en enää olisi armeijan johdossa, kuka silloin torjuisi vaaran, että sotaa kokeneen saksalaisen komentajan [kenraali Rudiger von der Goltz] neuvoa kysyttäisiin kaikissa tärkeissä asioissa ja hänestä lopulta tulisi vapaussotamme johtaja?” Von der Goltzin asema muodostuikin Mannerheimin vastaponnistuksista huolimatta, suomalaisten hallitusmiesten edistämänä suhteettomaksi, ja niinpä hänen roolinsa ajoittain muistutti protektoraatin komentajan toimenkuvaa. [Ote Wikipediasta; von der Goltz: ”Kenraalin asemaa silloisessa Suomessa kuvaa se, että kun valtionhoitaja Svinhufvud ja senaatin puheenjohtaja J.K. Paasikivi tahtoivat neuvotella kenraalin kanssa, he menivät yhä useammin hänen luokseen, sen sijaan että kenraali olisi kutsuttu heidän luokseen. Tilannetta kuvaa hyvin saksalaismielisen kenraalimajuri Hannes Ignatiuksen kirje silloiselle Suomen Berliinin-lähettiläälle Hjeltille, taustana keskustelu valtionhoitaja Svinhufvudin kanssa: ”Tajusin selvästi, että itsenäisyydestämme oli vain varjo jäljellä, von der Goltz on Suomen todellinen valtionhoitaja ja kaikki muut vain sätkynukkeja hänen käsissään”.]

Mutta se, mitä Mannerheim vielä pelkäsi, nimittäin, että seurauksena kaikesta ”tulisi olemaan, että Suomen vapauttaisi Saksa ja että se toitotettaisiin koko maailman tiedoksi”. Esimerkkinä tästä hän mainitsee, että Winston Churchill ensimmäisen maailmansodan historiassaan [The World Crises, 6-osaa, 1923-1931] kuvaa koko Suomen vapautuksen Saksan aikaansaannoksena. ”Kun Churchillille huomautin hänen kuvauksensa virheellisyydestä, hän pyysi minulta todenmukaista selontekoa, ja seuraavassa painoksessa se olikin tuon yksipuolisen saksalaisista lähteistä saadun tilalla”, Mannerheim kertoo. Mutta toteaa vielä: ”Yhä vieläkin on maailmalla yleinen käsitys, että Saksa miehitti Suomen v. 1918”.

PS. Joskus on tavattu esittää ”uutta itsenäisyyspäivää” mitä erilaisimmin perustein. Milloin se on ollut välirauhansopimus 19.9. tai YYA-sopimuksen allekirjoitus oliko se nyt 6.4. Viimeksi perjantaina (16.7) Kalevi Suomela esitti Viikkolehdessä että 19.7. eli Porvoon valtiopäivien päättäjäispäivä 200 vuoden takaa kohotettaisiin kansallispäiväksi joulukuisen itsenäisyyspäivän ohelle. Tali-Ihantalan taisteluiden päätöspäivää esitettiin taannoin liputuspäiväksi. Riittävän kauan talonmiehenä toimineena en esitä mitään uutta ainakaan liputuspäivää, mutta totean, että 17.7.1919 oli kaiken kaikkiaan tärkeä päivä Suomen valtiohistoriassa, ja se ansaitsisi enemmän huomiota kuin se on havaitusti saanut.

PS 2. Kaikenlaisesta säännönmukaisesta ja ennakoitavissa olevasta toiminnasta poikkeavien erityisilmiöiden tarkkailijana voinen ihan sivulauseessa todeta, että koleerikko Paasikiven raivokohtauksista on lukuisia silminnäkijäin kuvauksia, mutta Mannerheimin vastaavat ”repeämiset” on yleensä formuloitu, kuten ylempänä olevasta ilmenee, kurinalaisten esikuntaupseerien varsin korrektien ja epäilemättä siloteltujen kuvausten kääreeseen. Se on varmaa, ettei herra kenraali mitenkään sipsutellut tuollaisina hetkinä. Onkohan tästä parempaa tietoa olemassa?
Veikko Huuska

[Ciccio]

Mannerheim antaa palaa:
”Saksalaissuuntaus oli syvään juurtunut johtaviin suomalaisiin piireihin. 7. maaliskuuta 1918 Saksan kanssa tehdyssä rauhansopimuksessa, josta neuvoteltaessa ei ollut kysytty ylipäällikön mieltä, oli Suomen puolueettomuus jo uhrattu. Saksa oli nimittäin sen 1. pykälässä sitoutunut hankkimaan itsenäisyydellemme tunnustuksen niiltä valtioilta, jotka sitä eivät vielä olleet antaneet. Samassa hengessä oli laadittu rauhansopimukseen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus, jonka 2. §:ssä oli mm. määrätty, että kummankin osapuolen alamaiset saisivat nauttia vastapuolen alueella samoja kauppa- ja muita elinkeino-oikeuksia sekä muita etuja, kuin mitkä kuuluivat sen omille kansalaisille tai mitkä heille vastedes myönnettäisiin. Moisten oikeuksien antaminen niin suurelle ja yritteliäälle kansakunnalle kuin saksalaisille oli sangen arveluttavaa. Sopusoinnussa maan puolueettomuuden säilyttämisen kanssa ei juuri ollut myöskään rauhansopimuksen salainen erikoismääräys, jonka mukaan Saksalla – niin kauan kuin saksalainen retkikunta oli Suomen maaperällä – oli oikeus perustaa tukikohtia Suomen alueelle minne tahansa. Tähän liittyi välipuhe, jonka mukaan suomalaisia aluksia ei saanut siirtää sen paremmin puolueettoman kuin ei-sotaakäyvän maan alusrekisteriin. Meidän laivojemme oli noudatettava Saksan amiraliteetin määräyksiä, ja sitä paitsi sovittiin sotakieltotavaraluetteloista, joihin voitiin tehdä muutoksia vain Saksan suostumuksella."

”Yhä vieläkin on maailmalla yleinen käsitys, että Saksa miehitti Suomen v. 1918”.

-------------------------------------------------------------------------------------------
Eihän Mannerheim lukemani perusteella saksalaisista liiemmin pitänyt ensimmäisen kuin toisenkaan maailmansodan aikana.
Mannerheim oli 1917 bolsevikkivallankaappausta Suomeen paetessaan varttunut muistaakseni 50-vuotiaaksi Tsaarin hovissa ja armeijassa.
Tuo muistelmissa Sveitsissä kirjoitettu näyttäisi varsin hyvin sopivan 1939 - 1944 sodan jälkeiseen aikaan vaihtamalla Saksan tilalle Neuvostoliiton ?
---
"Yhä vieläkin on maailmalla yleinen käsitys, että Neuvostoliitto miehitti Suomen 1944 ?"

Veikko Palvo