Suomen kaartin kohtalo 1850-luvulla

[Veikko Huuska]

Sinkkiarkuista puheenollen, voisi kenties heittää tällaisenkin jutun:

Kevättalvella 1854 keisari Nikolai I antoi Suomen kaartille käskyn marssia Pietariin, ja Pietarista puolestaan komennettiin sikäläisiä joukkoja Suomeen. Suomen maan ja rantojen puolustus jäi siten entistäkin enemmässä määrin vieraiden joukkojen varaan, ja suomalaiset miehet joutuivat käsketyksi oman aikansa kansainväliseksi ”iskujoukoksi” vieraalle maalle.

Tästä joukkojen vaihdosta seurasi monenlaista haittaa maan olojen kannalta. Vieras puolustusvoima oli väistämättä samalla miehitysvaltaa edustava sotajoukko, joka aiheutti laajoja kansankerroksia koettelevia vitsauksia: maalaisia rasittivat ”transporttikyydit”, kaupunkilaisia ikävänpuoleiset majoitusvelvoitteet, sekä ”liikehtivän miehitysvallan liepeillä hiipivät kurittomuudet, kulkutaudit ja siveettömyydet”, kuten Voionmaakin tilannetta kartoitti. Punatauti ja lavantauti kaatoivat ihmisiä joukoittain hautaan, ja kohta Ahvenanmaalla sekä paikoin mantereellakin raivosi myös kolera.

Yhtään mieltänostattavampi ei ollut ulkomaille komennetun Suomen kaartin kohtalo. Eivät sen matkaa siivittäneet helpot voitot eivätkä sen kulmia koristaneet kunnian laakerit. Tosin oli tuota noin 1.000 miehen kaartia suurilla juhlallisuuksilla matkalle saatettu. Suomettaren 24.3.1854 mukaan: ”Suomen kaartin pataljoona heitti Helsingin kaupungille menneenä lauvantaina jäähyväiset, lähtiessänsä sotaretkille Venäjänmaalle. Kenraaliluutnantti Ramsay tarkasti sen tilaa ja kuntoa Senaatintorilla vielä ennen sen lähtöä ja puhui sille kehottavia ja muistuttavia sanoja sen velvollisuuksista Isänmaata ja Keisaria kohtaan. Pataljoona vastasi hurraan huudolla, ja pidettyänsä rukouksen myöskin mainitulla torilla, lähti se, huutaen hurraata marssimaan. Suuri väen paljous oli kokoontunut kaartin lähtöä katsomaan. Monen silmistä kiilui kyynel.” Monta keisarillista maljaa oli saattotilaisuudessa juotu ja lopuksi kohotettu malja Suomen kaartille, joka ”suomalaisella rehellisyydellä ja uljuudella ryhtyi vaeltamaan tuntemattomia onnenvaiheita kohden”, kuten professori Sakari Topeliuksen lehdessään maalaili. Topelius runoili lähtijöille:

Nyt malja miesten kaatuvain
Ja malja kotiin palaavain!
Jos monta jääkin, - voiton huomen
Tok’ joukollemme valkiaa.
Ei unhottaa voi Kaarti Suomen
Ei maatansa, ei kunniaa!

Suuren saturunoilija-lehtimiehen sanat toteutuivat. Mutta eivät aivan sankarillisina kuin oli uskottu. Heinäkuun 27. päivänä kaarti vietti Pietarhovissa keisarillisen perheen läsnäollessa 25-vuotisjuhlaansa, ja lähti sen jälkeen marssimaan Länsi-Venäjän korpiin, Puolan rajan tuntumaan.

Siellä pataljoona Skopiskin ja Wilkomirin pikkukaupungeissa vietti surkean talven. Talvileiriin asettuneen sotaväen iänaikainen vaiva, ”sotatauti” kaatoi miehiä. Vitsauksena oli ainakin lavantauti, pilkkukuume, toistokuume ja kolera. Mieshukka oli suuri kuin mitä verisimmissä taisteluissa. Tuon ajan ”sinkkiarkuille” tuli käyttöä.

Suometar 15.6.1855 kertoi: ”Suomen kaartilta on tullut kirje, joka on lähetetty toukokuun 20. päivänä Wilkomirin kaupungista läheltä Puolanmaata, Kuurin ja Liettuan rajalta. Sotatauti oli talven aikana kovasti vaivannut kaartilaisiamme vieraassa maassa: 600 miestä oli ollut kipiänä ja niistä kuoli 220. Heille kaivettiin hauta lehtoiselle kummulle ja muistopatsas harmaasta kivestä pantiin päälle. Kivehen piirrettiin seuraava kirjoitus latinaksi ja suomeksi: ”Tässä lepää 220 miestä Suomen henkiwarjelustarkk’ampujasta pataljoonasta, murhaawan taudin uhrina w:na 1854, 1855.” Muistopatsas on surevain kumppanien toimittama.”

FK Erkki J. Hämäläisen tutkimusten mukaan Suomen kaartin tarkk’ampujapataljoonan tosiasialliset menetykset olivat vieläkin ”murhaavampia”: Pataljoona menetti virallisten asiakirjojen mukaan rauhan solmimiseen 30.3.1856 mennessä kaikkiaan 3 upseeria, 1 sotilasvirkamiehen ja 654 tarkk’ampujaa. Tämäkin luku on ilmeisesti liian alhainen, sillä siihen ei sisälly niitä 154 miestä, jotka lähetettiin venäläisiin sairaaloihin ja lasaretteihin ja jotka näyttävät kadonneet sille tielleen. Hämäläisen mukaan menetysten kokonaismäärä kohoaa näin ollen vähän yli 800 sotilaaseen. Yksinomaan yhtenä kuukautena, maaliskuussa 1855, tauteihin menehtyi 115 miestä.

Professori Väinö Voionmaan yhteenveto [Wallin (Voionmaa), Väinö 1904: Itämainen sota Suomessa 1854-1856. 50-vuotiseksi muistoksi. Helsinki] on alistuneen oloinen: ”Mutta kun tässä taistelussa ei saavutettu suurta ”kunniaa”, ei se herättänyt yleisempää huomiota eikä osanottoa. Ainoastaan henkiin jääneet toverit, jotka olivat olleet retkellä mukana, tunsivat tappion karvauden. … Lieneekö kukaan suomalainen sen koommin sattunut tuota itämaisen sodan muistoa näkemään?” -

Nykypäivänä sotaretki ja sen tulokset eivät jää aivan katveeseen.
Veikko Huuska
ps. lukisin mielelläni tuon JJ:n jutun, mutta tunnuksia omaamattomana ei onnistu.

[Jussi Jalonen]

Suometar 15.6.1855 kertoi: ”Suomen kaartilta on tullut kirje, joka on lähetetty toukokuun 20. päivänä Wilkomirin kaupungista läheltä Puolanmaata, Kuurin ja Liettuan rajalta. Sotatauti oli talven aikana kovasti vaivannut kaartilaisiamme vieraassa maassa: 600 miestä oli ollut kipiänä ja niistä kuoli 220. Heille kaivettiin hauta lehtoiselle kummulle ja muistopatsas harmaasta kivestä pantiin päälle. Kivehen piirrettiin seuraava kirjoitus latinaksi ja suomeksi: ”Tässä lepää 220 miestä Suomen henkiwarjelustarkk’ampujasta pataljoonasta, murhaawan taudin uhrina w:na 1854, 1855.” Muistopatsas on surevain kumppanien toimittama.”

Aiheeseen liittyen voi mainita, että Liettuan sairaaloihin sijoitetut suomalaiset potilaat on mainittu ohimennen puolalaisen lääkäri Teodor Teutold Stilichon Tripplinin muistelmissa (Dziennik podróży po Litwie i Żmudzi odbytéj w 1856 roku, Tom I, Wilno, 1858). Tripplin oli Puolaan aikoinaan asettuneen vanhan hugenottisuvun vesa, ja oli taistellut nuorena miehenä vuoden 1831 sodassa venäläisiä vastaan. Sodan jälkeen mies päätti ryhtyä lääkäriksi, ja teki vuosina 1855-1856 auskultointimatkan Vilnan sotilassairaaloihin. Tripplinin muistelmissa on tällainen kiinnostava maininta suomalaisista potilaista:

"Finlandczycy odróżniali się od wszystkich innych szczególnym wyrazem twarzy, na któréj malowała się tęsknota do kraju, nostalgija, – choroba znana mi niestety dobrze, z wiasnego doświadczenia. Widziałem tych samych Finlandczyków kiedyś pod Ostrołęką; wówczas nie wzbudzali oni litości, bez inne uczucia. Lecz na naszéj ziemi szczęścia czasy się zmieniają, a z niemi i ludzie. Bodajby każdy mógł wyrugować ze swego serca martwiące uczucia!"

"Suomalaiset poikkesivat kaikista muista luonteenomaisilla kasvonpiirteillään, jotka kuvastivat heidän ikäväänsä ja kaipuutaan kotimaata kohtaan - vaiva, joka on tullut minulle valitettavan tutuksi omien kokemusteni kautta. Kerran näin nämä samat suomalaiset Ostrołękassa: silloin he eivät herättäneet sääliä, vaan sen sijaan muita tunteita. Mutta meidän kauniissa maassamme ajat ovat muuttumassa, ja samoin ihmiset. Kunpa kaikki voisivat sydämessään päästä eroon huolen tunteista!"

Tripplin ei mainitse suoraan, että kyse olisi ollut Suomen kaartin sotilaista tai sotilaista yleensäkään, mutta ajankohdan huomioon ottaen kohtaaminen viittaa selvästi nimenomaan Krimin sodan aikana Liettuaan lähetettyihin, sairaaloihin sortuneisiin suomalaisen kaartinpataljoonan miehiin. Maininta "samoista suomalaisista Ostrołękassa" on vieläkin selvempi viittaus vuonna 1831 Masoviassa käytyihin taisteluihin. Suomen kaarti ei varsinaisesti osallistunut Ostrołękan suurtaisteluun, mutta mainitulla paikkakunnalla oli tuolloin eräs Venäjän kaartinjoukkojen lasaretti, jonne myös suomalaisia oli sijoitettuna. Todennäköisesti nuori luutnantti Tripplin oli kenraali Skrzyneckin yleishyökkäyksen aikana toukokuussa 1831 kiinnittänyt huomiota sairaalaan sijoitettuihin suomalaisiin sotilaisiin. Uusi kohtaaminen vuonna 1856 palautti hänen mieleensä vanhat muistot niiltä ajoilta, jolloin hän oli ensi kerran kohdannut suomalaisia sotilaita, ja jotka vielä tuolloin olivat olleet hänen silmissään vihollisia.

ps. lukisin mielelläni tuon JJ:n jutun, mutta tunnuksia omaamattomana ei onnistu.

Tekstin saa minulta .pdf-versiona, jos haluaa. Saan jakaa sitä ilmaiseksi viidellekymmenelle ihmiselle, ja olen lähettänyt niitä vasta muutaman. Sähköpostini on jussi.jalonen at uta.fi, joten ei tarvitse muuta kuin kertoa yhteystiedot, niin juttu lähtee liitetiedostona liikenteeseen.


Cheers,

J. J.