Eversti Polón ja historian traumat
Lähetetty: 30.05.10 13:07
Sattuipa käsiin Jussi Jalosen elämäkerta jääkärieversi Eino Polónista Haavoitettu ritari (2008). Koska Jalonen on kirjoittanut aktiivisesti tälläkin palstalla, en malta ottamatta uudelleen kysymystä historian trumasta.
Polón näet joutui 1922 eroamaan armeijasta pahoinpideltyään ja raiskattuaan erään palvelijattaren. Polónia ei tuomittu, koska kyseessä oli asianomistajarikos joka sovittiin kulissien takana. Polón koki todistetusti hermoromahduksen ja joutui sairaalahoitoon. Syyksi Jalonen tulkitsee sotatrauman. Kiintoisaa on, että Polón ei näytä varsinaisesti itse tehneen maailmansodan ja sisällissodan aikana mitään epäilyttävää, joutui vain sellaisia seuraaman. Olisiko siis niin, että traumat purkautuvat juuri herkkien "sivullisten" kautta, koska varsinaiset syylliset torjuvat ne?
Toiseksi, Polón onnistui sairaalasta palattuaan luoda itselleen uuden elämän, ensin maanvijelijänä ja sitten uudestaan armeijassa. Hän osallistui talvisodassa Taipalaeen taisteluihin. Talin taisteluissa 1944 JR 30:a Polón suhatutui hiippareihin armollisemmin kuin kenraali Oesch. Sen sijaan itseään hän arvostelu kovasti.
Jalonen tulkitsee asian niin, että Polónista tuli parempi ihminen sen kautta, että hän otti vastuun omasta rikoksestaan ja yritti hyvittää sen muille.
Tämä on kiinnostava näkemys juuri nyt, kun Leena Lander on vaatinut tutkimaan vuoden 1918 murhat, vaikkeivat tekijät enää voi olla elossa. Jari Tervon naispäähenkilö taas esitti Troikassa sellaisen tulkinnan, että Mannerheim pyysi anteeksi esim. perustamalla Mannerheimin lastensuojeluliiton. Kumpi siis onkaan tärkempää ja hyödyllisempää: tuomio vai sovitus?
Tulee myös mieleen Jouko Tyyrin kaksinkertainen kirjanpito eli Juhani Siljon ajatus, että olemme vastuussa paitsi teoistamme myös siitä mitä meille tapahtuu. Jälkimmäisen voisi muuttaa muotoon: miten siihen suhtaudumme.
Kolmanneksi, everstin molemmat pojat kaatuvat sodan aikana ja vaimokin kuolee pian sen jälkeen ylirasitukseen. Jalonen ottaa esille sen, miten surua on käsitelty lähinnä vain naisten, ja erityisesti äitien kannalta. Perinteiseen tapaan Polón antoi poikiensa kuolemalle merkityksen uskoen sen olleen hinta, jolla isänmaa pelastui ja tämä auttoi häntä selviämään. Sanoopa Jalonen jopa, että kuolema saattoi olla helpompi kuin se, mitä Polón joutui sisällissodan jälkeen kokemaan.
Sari Näreen ja Jenni Kirveen ajattelussa näyttää olevan ristiriita siinä, että toisaalta he vaativat että valtion pitäisi tunnustaa vaikkapa lasten kärsimykset mutta toisaalta nuo kärsimykset ovat olleet "hyödyttömiä"- Joten miten mikään ulkopuolelta tuleva tunnstus voi hyvittää sen, että ihminen itse ei näe noissa kärsimyksissä mitään mieltä? Edes niin että hän itse antaa niille merkityksen: esim. että hän niiden ansiosta ymmärtää muiden kärsimyksiksiä.
Polón näet joutui 1922 eroamaan armeijasta pahoinpideltyään ja raiskattuaan erään palvelijattaren. Polónia ei tuomittu, koska kyseessä oli asianomistajarikos joka sovittiin kulissien takana. Polón koki todistetusti hermoromahduksen ja joutui sairaalahoitoon. Syyksi Jalonen tulkitsee sotatrauman. Kiintoisaa on, että Polón ei näytä varsinaisesti itse tehneen maailmansodan ja sisällissodan aikana mitään epäilyttävää, joutui vain sellaisia seuraaman. Olisiko siis niin, että traumat purkautuvat juuri herkkien "sivullisten" kautta, koska varsinaiset syylliset torjuvat ne?
Toiseksi, Polón onnistui sairaalasta palattuaan luoda itselleen uuden elämän, ensin maanvijelijänä ja sitten uudestaan armeijassa. Hän osallistui talvisodassa Taipalaeen taisteluihin. Talin taisteluissa 1944 JR 30:a Polón suhatutui hiippareihin armollisemmin kuin kenraali Oesch. Sen sijaan itseään hän arvostelu kovasti.
Jalonen tulkitsee asian niin, että Polónista tuli parempi ihminen sen kautta, että hän otti vastuun omasta rikoksestaan ja yritti hyvittää sen muille.
Tämä on kiinnostava näkemys juuri nyt, kun Leena Lander on vaatinut tutkimaan vuoden 1918 murhat, vaikkeivat tekijät enää voi olla elossa. Jari Tervon naispäähenkilö taas esitti Troikassa sellaisen tulkinnan, että Mannerheim pyysi anteeksi esim. perustamalla Mannerheimin lastensuojeluliiton. Kumpi siis onkaan tärkempää ja hyödyllisempää: tuomio vai sovitus?
Tulee myös mieleen Jouko Tyyrin kaksinkertainen kirjanpito eli Juhani Siljon ajatus, että olemme vastuussa paitsi teoistamme myös siitä mitä meille tapahtuu. Jälkimmäisen voisi muuttaa muotoon: miten siihen suhtaudumme.
Kolmanneksi, everstin molemmat pojat kaatuvat sodan aikana ja vaimokin kuolee pian sen jälkeen ylirasitukseen. Jalonen ottaa esille sen, miten surua on käsitelty lähinnä vain naisten, ja erityisesti äitien kannalta. Perinteiseen tapaan Polón antoi poikiensa kuolemalle merkityksen uskoen sen olleen hinta, jolla isänmaa pelastui ja tämä auttoi häntä selviämään. Sanoopa Jalonen jopa, että kuolema saattoi olla helpompi kuin se, mitä Polón joutui sisällissodan jälkeen kokemaan.
Sari Näreen ja Jenni Kirveen ajattelussa näyttää olevan ristiriita siinä, että toisaalta he vaativat että valtion pitäisi tunnustaa vaikkapa lasten kärsimykset mutta toisaalta nuo kärsimykset ovat olleet "hyödyttömiä"- Joten miten mikään ulkopuolelta tuleva tunnstus voi hyvittää sen, että ihminen itse ei näe noissa kärsimyksissä mitään mieltä? Edes niin että hän itse antaa niille merkityksen: esim. että hän niiden ansiosta ymmärtää muiden kärsimyksiksiä.