Eversti Polón ja historian traumat

[Emma-Liisa]

Sattuipa käsiin Jussi Jalosen elämäkerta jääkärieversi Eino Polónista Haavoitettu ritari (2008). Koska Jalonen on kirjoittanut aktiivisesti tälläkin palstalla, en malta ottamatta uudelleen kysymystä historian trumasta.

Polón näet joutui 1922 eroamaan armeijasta pahoinpideltyään ja raiskattuaan erään palvelijattaren. Polónia ei tuomittu, koska kyseessä oli asianomistajarikos joka sovittiin kulissien takana. Polón koki todistetusti hermoromahduksen ja joutui sairaalahoitoon. Syyksi Jalonen tulkitsee sotatrauman. Kiintoisaa on, että Polón ei näytä varsinaisesti itse tehneen maailmansodan ja sisällissodan aikana mitään epäilyttävää, joutui vain sellaisia seuraaman. Olisiko siis niin, että traumat purkautuvat juuri herkkien "sivullisten" kautta, koska varsinaiset syylliset torjuvat ne?

Toiseksi, Polón onnistui sairaalasta palattuaan luoda itselleen uuden elämän, ensin maanvijelijänä ja sitten uudestaan armeijassa. Hän osallistui talvisodassa Taipalaeen taisteluihin. Talin taisteluissa 1944 JR 30:a Polón suhatutui hiippareihin armollisemmin kuin kenraali Oesch. Sen sijaan itseään hän arvostelu kovasti.

Jalonen tulkitsee asian niin, että Polónista tuli parempi ihminen sen kautta, että hän otti vastuun omasta rikoksestaan ja yritti hyvittää sen muille.

Tämä on kiinnostava näkemys juuri nyt, kun Leena Lander on vaatinut tutkimaan vuoden 1918 murhat, vaikkeivat tekijät enää voi olla elossa. Jari Tervon naispäähenkilö taas esitti Troikassa sellaisen tulkinnan, että Mannerheim pyysi anteeksi esim. perustamalla Mannerheimin lastensuojeluliiton. Kumpi siis onkaan tärkempää ja hyödyllisempää: tuomio vai sovitus?

Tulee myös mieleen Jouko Tyyrin kaksinkertainen kirjanpito eli Juhani Siljon ajatus, että olemme vastuussa paitsi teoistamme myös siitä mitä meille tapahtuu. Jälkimmäisen voisi muuttaa muotoon: miten siihen suhtaudumme.

Kolmanneksi, everstin molemmat pojat kaatuvat sodan aikana ja vaimokin kuolee pian sen jälkeen ylirasitukseen. Jalonen ottaa esille sen, miten surua on käsitelty lähinnä vain naisten, ja erityisesti äitien kannalta. Perinteiseen tapaan Polón antoi poikiensa kuolemalle merkityksen uskoen sen olleen hinta, jolla isänmaa pelastui ja tämä auttoi häntä selviämään. Sanoopa Jalonen jopa, että kuolema saattoi olla helpompi kuin se, mitä Polón joutui sisällissodan jälkeen kokemaan.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen ajattelussa näyttää olevan ristiriita siinä, että toisaalta he vaativat että valtion pitäisi tunnustaa vaikkapa lasten kärsimykset mutta toisaalta nuo kärsimykset ovat olleet "hyödyttömiä"- Joten miten mikään ulkopuolelta tuleva tunnstus voi hyvittää sen, että ihminen itse ei näe noissa kärsimyksissä mitään mieltä? Edes niin että hän itse antaa niille merkityksen: esim. että hän niiden ansiosta ymmärtää muiden kärsimyksiksiä.

[Jussi Jalonen]

Syyksi Jalonen tulkitsee sotatrauman. Kiintoisaa on, että Polón ei näytä varsinaisesti itse tehneen maailmansodan ja sisällissodan aikana mitään epäilyttävää, joutui vain sellaisia seuraaman. Olisiko siis niin, että traumat purkautuvat juuri herkkien "sivullisten" kautta, koska varsinaiset syylliset torjuvat ne?

Pitää muistuttaa, että mitään täyttä varmuutta sen suhteen, mitä Polón itse koki esimerkiksi Viipurissa 1918, ja oliko hän osallisena esimerkiksi venäläisten siviilien teloituksiin ei tietystikään ole. Teoksessa mainitsemani aihetodisteet viittaavat siihen, että hän ei ollut niissä tapahtumissa mukana, mutta ne ovat tosiaan vain aihetodisteita. Tietoinen hänen oli tapahtumista pakko olla.

Sinänsä on tietysti mahdollista, että esimerkiksi sotarikoksia täysin tahtomattaan todistamaan joutuneet sivulliset saattavat kokea lähes yhtä vahvan tunnejärkytyksen kuin rikosten uhreiksi joutuneet, saati sitten niihin syyllistyneet, jotka tapaavat olla kenties muutenkin paatuneita. Muistini mukaan kirjoitin tästäkin aiheesta. Sotarikolliset itse voivat olla kykenemättömiä tuntemaan häpeää tai syyllisyyttä, mutta heidän asetovereitaan tapahtunut saattaa ahdistaa sitäkin enemmän. Pahinta on, jos tapahtuneeseen liittyy salailua tai hurskastelua, mikä voi yksittäisen sivullisen moraalia vastaan sotivana tehdä traumatisoivan kokemuksen sitäkin raskaammaksi.

Kolmanneksi, everstin molemmat pojat kaatuvat sodan aikana ja vaimokin kuolee pian sen jälkeen ylirasitukseen. Jalonen ottaa esille sen, miten surua on käsitelty lähinnä vain naisten, ja erityisesti äitien kannalta. Perinteiseen tapaan Polón antoi poikiensa kuolemalle merkityksen uskoen sen olleen hinta, jolla isänmaa pelastui ja tämä auttoi häntä selviämään.

Tältä se vaikuttaa kirjoitusten ja muistiinpanojen valossa, joita olisi ehkä ollut aiheellista siteerata teoksessa enemmänkin. Poikien kuolemaa oli tietysti ympäröinyt hieman erilainen ilmapiiri. Nuorin poika Rolf kaatui jo 1941, ja tuolloin Eino Polón oli muistanut häntä kirjoittamalla, miten "Rolf-poikamme antoi henkensä Suur-Suomen puolesta". Vanhempi poika Tauno jäi kentälle 1944, jolloin kaikki oli jo ohi, ja sota oli taisteltu ja ainakin Polónin perheen kokemuksessa myös hävitty. Jääkärieverstin sotilasetiikassa poikien antama uhri isänmaalle oli siitä huolimatta merkityksellinen sellaisenaan, ja ajan mittaan se nousi nähtävästi vieläkin korkeampaan arvoon.

Totta kai sillä oli merkityksensä surun käsittelyn ja selviytymisen kannalta, varsinkin kun everstin puolisokin halvaantui jo sodan aikana ja kuoli pian sen jälkeen.

Parole-lehti - eli siis sotienvälisenä aikana perustettu Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen jäsenlehti, joka ilmestyy vielä tänäkin päivänä - pyysi sittemmin teoksesta vielä artikkelia. Olen näemmä kirjoittanut joulukuussa 2009 ilmestyneessä numerossa näin: "Eino Polónin ja hänen poikiensa kohdalla korostui se, miten sodan aikana kadotettiin lopullisesti osa 1920-luvulla syntyneestä sukupolvesta - ja myös se, miten joissakin tapauksissa vanha sukupolvi joutui sodanjälkeisinä vuosina tekemään isänmaan eteen uudelleen sen työn, minkä he olisivat normaalioloissa voineet jättää jälkeläistensä huoleksi, ellei näitä heiltä olisi sodassa riistetty".

Sari Näreen ja Jenni Kirveen ajattelussa näyttää olevan ristiriita siinä, että toisaalta he vaativat että valtion pitäisi tunnustaa vaikkapa lasten kärsimykset mutta toisaalta nuo kärsimykset ovat olleet "hyödyttömiä"- Joten miten mikään ulkopuolelta tuleva tunnustus voi hyvittää sen, että ihminen itse ei näe noissa kärsimyksissä mitään mieltä? Edes niin että hän itse antaa niille merkityksen: esim. että hän niiden ansiosta ymmärtää muiden kärsimyksiä.

Näre & Kirves julkaisivat toimittamansa opuksen muistaakseni loppuvuodesta, erinäisiä kuukausia sen jälkeen kun oma esikoiskirjani kauppoihin singahti, joten heidän hengentuotteensa eivät olleet missään roolissa omalla tutkaruudullani kun kirjaa kirjoitin. Ville Kivimäkeä konsultoin henkilökohtaisesti, millä oli hyvin paljon merkitystä. Samaten tulin lukeneeksi Ilona Kemppaisen mainion väitöskirjan, joka tosin tarkasteli sankarikuolemaa paljolti rajauksensa puolesta juuri tuosta naisnäkökulmasta, mistä siinä yhdessä alaviitteessä taisin mainitakin. Miesten kokemukset surusta ja menetyksestä jäivät siinä ikään kuin kategorisesti vähemmälle huomiolle.

Sari Näreen teksteistä olen tainnut sanoa useamman kuin yhden kerran mielipiteeni. Myönnän suoraan, että ajatusmaailmamme eivät korreloi. Esimerkiksi käy tämä haastattelu, missä Näre esittää mielestäni varsin omaperäisen kommentin tunnetusta Ylipäällikön päiväkäskystä, pohtii kirkon suhdetta sodan "uhrimystiikkaan" ja mainitsee "usein me vieroksumme muita uskontoja kuten esimerkiksi islamia ja sen pyhää sotaa; samalla unohdamme, että meilläkin on ollut oma pyhä sotamme".

Kuten todettu, en ilmeisestikään ole kasvanut samassa henkisessä ilmapiirissä kuin dosentti Näre, joka toki avoimesti tunnustaa varttuneensa vaikenemisen keskellä. Itse kasvoin muistamisen keskellä, ja sen seurauksena en vieroksu enkä unohda; uskoakseni osaksi juuri siitä syystä myös pystyn ymmärtämään ja samaistumaan, jopa niihin Näreen mainitsemiin toisiin uskonsuuntauksiin.


Best,

J. J.

[Tapio Onnela]

Sari Näreen teksteistä olen tainnut sanoa useamman kuin yhden kerran mielipiteeni. Myönnän suoraan, että ajatusmaailmamme eivät korreloi. Esimerkiksi käy tämä haastattelu, missä Näre esittää mielestäni varsin omaperäisen kommentin tunnetusta Ylipäällikön päiväkäskystä, pohtii kirkon suhdetta sodan "uhrimystiikkaan" ja mainitsee "usein me vieroksumme muita uskontoja kuten esimerkiksi islamia ja sen pyhää sotaa; samalla unohdamme, että meilläkin on ollut oma pyhä sotamme".

Eikö Näreen kiistaton ansio kuitenkin ole se, että hän on nostanut tutkimuksellaan esiin asioita joista ei juurikaan ole ollut puhetta aiemmin, esmi, juuri sodan vaikutukset lapsiin ja naisiin?

Mitä tulee tuohon Mannerheimin päiväkäskyn tulkintaan Näre sanoo Raisa Rauhamaan mukaan näin:

Etenkin jatkosodassa uskonnosta haettiin propaganda-apua nuorten miesten sotaan joutumiselle. Vuoden 1942 Ylipäällikön päiväkäsky Suomen äideille oli yksiselitteinen: uhratkaa lapsenne.
http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/ ... mnit/9911/

Kyllä tuossa päiväkäskyssä mielestäni pääosin otetaan osaa suruun, ellei nyt sitten tuota ihan loppua voisi tulkita uhrausvaatimukseksi:


Lähde: http://www.mannerheim.fi/pkaskyt/pk60_42.gif

[Emma-Liisa]

Sari Näreen teksteistä olen tainnut sanoa useamman kuin yhden kerran mielipiteeni. Myönnän suoraan, että ajatusmaailmamme eivät korreloi. Esimerkiksi käy tämä haastattelu, missä Näre esittää mielestäni varsin omaperäisen kommentin tunnetusta Ylipäällikön päiväkäskystä, pohtii kirkon suhdetta sodan "uhrimystiikkaan" ja mainitsee "usein me vieroksumme muita uskontoja kuten esimerkiksi islamia ja sen pyhää sotaa; samalla unohdamme, että meilläkin on ollut oma pyhä sotamme".

Eikö Näreen kiistaton ansio kuitenkin ole se, että hän on nostanut tutkimuksellaan esiin asioita joista ei juurikaan ole ollut puhetta aiemmin, esmi, juuri sodan vaikutukset lapsiin ja naisiin?

Toki, mutta kyse onkin yleistämisestä, ikään kuin kaikki suomalaisetolisivat traumatisoineet ja kaikki Suomen nykyiset ongelmat johtuisivat sodasta ja siitä ettei sitä ole käsitelty, ikään kuin Suomi olisi kokenut jotain poikkeuksellista eurooppalaisessa mittakaavassa. Sekä alituinen vertailu nykyajan standardeihin, joista ei silloin tiedetty mitään.

Asia käy ymmärrettäväksi Näreen oman henkilöhistoriansa perusteella. Juuri tuollainen kokematon nuori voi ottaa asiat kaikkein raskaimmin. Tosin emme tiedä, ottiko isä. Saattoihan hän olla jopa ylpeä siitä että sai "aikamiehen tehtäviä". Ja eiköhän tavallaan ole kaikkein pahinta istua ja odottaa, voimatta tehdä mitään.

Sitäkään emme tiedä, mikä isän vaikenemisen syy oli, saattoihan se olla halu säästää lapsia. Joka tapauksessa lapsi ei ole vastuussa siitä, että saisi vanhemmat puhumaan. Ja joissakin perheissä päinvastoin puhuttiin ihan liikaa - joten sekään ei ole hyvä,

Mitä tulee tuohon Mannerheimin päiväkäskyn tulkintaan Näre sanoo Raisa Rauhamaan mukaan näin:

Etenkin jatkosodassa uskonnosta haettiin propaganda-apua nuorten miesten sotaan joutumiselle. Vuoden 1942 Ylipäällikön päiväkäsky Suomen äideille oli yksiselitteinen: uhratkaa lapsenne.
http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/ ... mnit/9911/

Kyllä tuossa päiväkäskyssä mielestäni pääosin otetaan osaa suruun, ellei nyt sitten tuota ihan loppua voisi tulkita uhrausvaatimukseksi:

Tässä voi kysyä, mitä muuta M. olisi voinut tuossa tilantessa tehdä? Sodassa kaatuu miehiä. Kannattasi vertailla senaikaisiin muihin maihin eikä ajatella kaikkea nykyajan kautta.

[Emma-Liisa]

Solzhenitsynin Lokakuun kuudessatoista pappi huomauttaa tolstoilaiselle ylioppilaalle (jonka esikuva S:n isä), että sodalle on luotu rituaaleja, mutta muulle tappamiselle ei.

Tässä voi olla ilmaistu jotain olennaista. Toki sotaa koskevat rituaalit voivat viedä joukkohulluuteen (esim. ensimmäisen maailmansodan tasitelut joissa ei voitetu kuin muutama pala maata), mutta ne voivat myös auttaa ihmisiä pysymään järjissään kaameassa tilanteessa ja ilman niitä traumoja voisi olla paljon enemmänkin.

Käsittääkseni Saksassa jo ensimmäisen maailmansodan aikana muoto oli uskonnollinen mutta sisältö nationalistinen. Ja NL:asa kehitettiin heti omat vallankumoukselliset rituaalit, mutta toisen isänmaallisen sodan aikana oli kuitenkin turvauduttava nationalistisiin. Olenpa jopa lukenut runon, jossa esi-isät nousevat haudoistaan suojelemaan Venäjää - runoilija tosin ilmaisi olevansa ateisti, mutta kirkot ja hautausmaat niiden ympärillä olivat silti sitä kaikkein aidointa Venäjää.

Orwell lainasi Gandhia joka sanoi: "Who dies if Infia lives?"

[Jussi Jalonen]

Eikö Näreen kiistaton ansio kuitenkin ole se, että hän on nostanut tutkimuksellaan esiin asioita joista ei juurikaan ole ollut puhetta aiemmin, esim, juuri sodan vaikutukset lapsiin ja naisiin?

Miten sen nyt haluaa ottaa. Molemmat aiheet ovat olleet sekä populaari- että tutkimuskirjallisuudessa esillä maailman sivu. Se uusi ulottuvuus, minkä Näre, Kirves & Co. ovat nyttemmin tarkasteluun tuoneet, on lähinnä vain heidän tunnustuksellisen sodanvastainen ja pasifistinen paradigmansa.

Sodat ovat aina raakoja ja raskaita vaiheita historiassa. Toisaalta, viimeisistä paristakymmenestä vuodesta, joita ovat sävyttäneet talouskriisit, nuorisoväkivalta, huumeongelmat, massatyöttömyys, ihmisten syrjäytyminen, kouluampumiset sekä nyttemmin nouseva rasismi voisi vallan hyvin laatia kirjan "Ruma rauha". Olivatko maamme sota-ajan kokemukset kotirintamalla lopultakaan luonteeltaan suhteellisesti raaempia kuin ne ilmiöt, jotka ovat nostaneet päätään myös rauhan oloissa? Ennen kaikkea listaamani ilmiöt ovat materialisoituneet suhteellisen turvallisessa, vauraassa ja ulkoiselta olemukseltaan pehmeihin arvoihin nojanneessa lempeässä pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Voisiko tämän perusteella olettaa, että pitkähkössä rauhantilassa on kukaties omat vaietut varjopuolensa?

Yllämainitut tutkijat eivät ole tätä mieltä. Heillä on selitys näihinkin ongelmiin, jonka he ovat ilmaisseet tässä jo kerran aiemmin linkittämässäni kannanotossaan; kyseiset rauhanajan ongelmat juontavat juurensa sodasta. Kaikki nyttemmin ilmennyt absoluuttinen paha yhteiskunnassamme on siis palautettavissa sotaan ja sotienvälisen ajan propagandan sävyttämään militarismiin? Aistin sekä kehäpäätelmän että läpinäkyvän yrityksen nimetä kansakunnalle helppo alibi.

Näreen uskontoon liittyviä pohdiskeluja en jaksa käsittää. "Papisto" äärioikeiston kannattajakuntana? Arkkipiispat Ingman ja Kaila olivat oman vajavaisen muistini mukaan molemmat maltillisia porvareita. Lisäksi tuo lause "usein me vieroksumme muita uskontoja kuten esimerkiksi islamia ja sen pyhää sotaa..." menee itseltäni tosiaankin ohitse. Ketkä "me"? Itselleni siinä ei ole mitään vieroksuttavaa. Sodan muistamisessa ja sen kunnioittamisessa tai pyhittämisessä on samat universaalit piirteensä kaikkialla, olipa kulttuuri tai uskonto mikä tahansa.

Toive siitä, miten kirkko käsittelisi suhteensa sotaan ja sen uhrimystiikkaan on sekin erikoinen, sillä "uhrimystiikka" on koko kristillisen teologian peruspilari.

Otetaan myös tämä lainaus: "Siloteltu kuva kunniakkaasta sodasta ja sen sankariuhreista saa rinnalleen pahan version, jossa huumeilla, rintamaväkivallalla, nälällä ja sukupuolikulttuurin muutoksilla on myös oma osansa". Missä aiemmassa sotakuvauksessa niillä ei olisi ollut omaa osaansa? Mikä lopulta on se siloiteltu kuva?

Mutta kuten sanottu, dosentti Näre on tunnustanut avoimesti varttuneensa vaikenemisen keskellä. Kenties tämä kaikki on tosiaan ollut hänelle vain niin tavattoman uutta. Vaikuttavan teoksen he ovat toki toimittaneet.

Palatakseni siihen muistamiseen, minkä keskellä olen itse kasvanut; omasta lapsuudestani muistan jopa kertomukset siitä, miten Nokialla muutamat uteliaat asukkaat olivat menneet töllistelemään ammutun desantin ruumista, ihan vain nähdäkseen miltä se tapettu vihollinen oikein näyttää. Pidin moista kyseenalaista kansanhuvia siitä jo lapsena kuullessani täysin morbidina, ja niin olivat pitäneet monet tapausten keskellä eläneetkin.

Toisaalta, en tiedä miten se eroaa siitä, miten muutamat ihmisyksilöt kokoontuvat vielä nykyisinkin pällistelemään maantienvarsien onnettomuuspaikoille. Sairaalloinen kuolemaan viehtynyt voyeurismi ei siis tuntuisi olevan ainoastaan sota-ajan ilmiö.

Mitä tulee tuohon Mannerheimin päiväkäskyn tulkintaan Näre sanoo Raisa Rauhamaan mukaan näin:

Etenkin jatkosodassa uskonnosta haettiin propaganda-apua nuorten miesten sotaan joutumiselle. Vuoden 1942 Ylipäällikön päiväkäsky Suomen äideille oli yksiselitteinen: uhratkaa lapsenne.
http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/ ... mnit/9911/

Kyllä tuossa päiväkäskyssä mielestäni pääosin otetaan osaa suruun, ellei nyt sitten tuota ihan loppua voisi tulkita uhrausvaatimukseksi.

Ei sitä mielestäni voi. Kyseessä on tosiaankin äideille suotu tunnustus ja osanotto suruun. En nyt puutu siihen faktaan, jonka Joanna Bourke kirjoitti toistamiseen jo "Ihminen sodassa"-teoksen johdantoon: aviovaimot ja äidit saattoivat myös elää sodanajan hurmoksen aivan yhtä vahvasti kuin muutkin, ja lähettää miehensä sekä poikansa rintamalle ikään kuin omina esitaistelijoinaan.



Cheers,

J. J.

[Jussi Jalonen]

Tässä voi olla ilmaistu jotain olennaista. Toki sotaa koskevat rituaalit voivat viedä joukkohulluuteen (esim. ensimmäisen maailmansodan taistelut joissa ei voitetu kuin muutama pala maata), mutta ne voivat myös auttaa ihmisiä pysymään järjissään kaameassa tilanteessa ja ilman niitä traumoja voisi olla paljon enemmänkin.

Täsmälleen, ja tämän asian kuvaamista yritin itsekin tavoitella tuota otsikossa olevaa elämänkertaa kirjoittaessani. Eino Polónin elämässä jääkärin ja sotilaan identiteetti saattoi olla toisinaan taakka, mutta toisinaan se myös edesauttoi häntä selviämään.

Nyttemmin on taistelustressin ja sotaneuroosien hoidossa erityisesti korostettu samaa kaksitahoisuutta. Vaikka sotilaan ammatti altistaa jo lähtökohtaisesti hänet stressille ja traumatisoiville kokemuksille, samaan ammattiin liittyvät ominaisuudet suovat hänelle myös työkalut näistä ongelmista selviytymiselle. Näihin lukeutuvat nimenomaan ne perinteiset rituaalinomaiset seikat, kuten aseveljeys, solidaarisuus, vertaistuki ja ryhmälojaalisuus, joilla kaikilla on merkityksensä henkisten ongelmien hoitamisessa. Eli kuten suomeksi on perinteisesti yksinkertaisemmin sanottu: kaveria ei jätetä.

Koska tässä ketjussa käsitellään jo valmiiksi itse kirjoittamaani teosta, niin voin kaiketikin ilman mitään narsismia mainita, että laadin tähän liittyen vielä erillisen spin-off-artikkelin Eino Polónin ja Armas Kempin aseveljeydestä ja ystävyydestä. Molemmat jääkärieverstit olivat sodan jälkeen tilanteessa, jossa aseveljen suoma tuki oli enemmän kuin tarpeen; Polón menetettyään poikansa ja lapsensa, Kemppi jouduttuaan Viipurin tappion syntipukiksi. Molemmat saivat tukea ja lohdutusta keskinäisestä toveruudestaan.

Käsittääkseni Saksassa jo ensimmäisen maailmansodan aikana muoto oli uskonnollinen mutta sisältö nationalistinen. Ja NL:asa kehitettiin heti omat vallankumoukselliset rituaalit, mutta toisen isänmaallisen sodan aikana oli kuitenkin turvauduttava nationalistisiin.

Martin van Creveld on määrittänyt Culture of War-teoksessaan vastaavanlaisen jakolinjan neuvostojärjestelmän suhtautumisessa sotaan. Sotienvälisenä aikana keskeisessä roolissa oli tietysti "rauhaa rakastavan" kommunismin "velvollisuus" käydä taistelua "sorrettujen" puolesta. Propagandassa keskeisessä roolissa eivät olleet todelliset miehet tai naiset, vaan karikatyyrinomaiset hahmot, jotka olivat riippuvaisia historiallisen materialismin johdatuksesta sekä tuotannon saavutuksista. van Creveld määrittää vuodet 1939-1940 tämän propagandan aallonpohjaksi (hän ei tosin mainitse talvisotaa).

Natsi-Saksan vuoden 1941 hyökkäyksen jälkeen tilanne muuttui. Sotaa ei enää käyty vain abstraktien poliittisten tavoitteiden vuoksi, vaan selviytymistaisteluna yhteisen sosialistisen isänmaan vuoksi vierasta maahantunkeutujaa vastaan. Sotapropaganda nosti persoonattomien paperisankarien sijasta esiin myös todelliset ihmiset, kuten Zoja Kosmodemjanskajan, Vasili Zajtsevin ja monet muut, jotka olivat kaikesta heitä ympäröineestä idealisoinnista huolimattakin aitoja yksilöitä, joihin kuka tahansa pystyi samastumaan.



Cheers,

J. J.

[Emma-Liisa]

Komentteja Sari Näreen yllä mainittuun haastatteluun: http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/ ... mnit/9911/

isä oli toiminut teinipoikasena Turun ilmatorjunnassa.

Juuri tästä aiheesta on Lasse Raustela 70-80-luvulla kirjoittanut nuortenkirjasarjan Taivaansavut. Raustela oli itse vähän kuvaamiaan poikiaan nuorempi mutta koki kuitenkin sodan. Hän ei millään lailla peittele negatiivia asioita, mutta hän kuvaa myös pelon voittamista. Lisäksi hän näyttää että pojilla oli tuolloin mahdollisuus tulla hyväksytetyksi mieheksi tekemällä "miehen töitä", ei vain sodassa vaan myös töitä tekemällä, sekä osoittamalla sellaisia ominaisuuksia kuin rohkeus, avuliaisuus ja reiluus.

Hävitty sota tuotti hiljaisuuden salaliiton, joka ylitti suomettumiseen liittyvänä sukupolvet

Tätä ei voi yleistää. Joissakin perheissä sodasta ja Karjalasta puhuttiin ihan liikaakin, joten siihen kyllästyttiin. Toisissa asiat tulivat esiin luontevassa yhteydessä.

Näre on sen verran nuorempi, ettei muista sellaisia ilmiöitä kuin vaikka että monet opettajat olivat reservin upseereita. Ne pojat, jotka pääsivät miesten kanssa yleiseen saunaan kuulemaan sotajuttuja ja näkemään sotavammoja, eivät toteisesti oppineet ihailemaan sotaa.

Miten voidaan puhua yleisesti vaikenemisesta, kun joka syksy ilmestyi sotakirjoja? Pikemmin voi sanoa, että useimmat nuoret olivat kiinostuneet siitä, mikä tapahtuu nyt, eivät vanhempiensa vaiheista. Tämä on ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää.

– Ohjaaja Kristian Smedsin näyttämöversio Tuntemattomasta sotilaasta Kansallisteatterissa on sukua näkökulmallemme: vanhojen rajojen yli meneminen osana Suur-Suomi-hanketta ei ole ollut reilua maataan puolustamaan lähteneitä sotilaita kohtaan.

Eikö Näreelle todellakaan ole selvinnyt, että Smedsin näytelmäversio Tuntermattomasta kuvaa 2000-luvun Suomea sellaisena kuin Smeds sen näkee? Jatkosota on siinä vain kulissia. (Kirjoitin HaiKissa olleeseen artikkeliin kommentin ko. osastoon (viewtopic.php?f=11&t=2977) ja toivon, että joku näytelmän nähnyt esittäisi oman näkemyksensä.)

Nuoria valmistettiin sotaan koko 1930-luvun ajan suojeluskuntatyön kautta. Saksalaisvaikutteisen ruumiinkulttuurin harjoittamisen avulla militarisoitiin nuoria, ja kurinalaisella käskyttämisellä otettiin haltuun nimenomaan heidän ruumiinsa.

Hm, eiköhän NL:ssa tehty juuri samoin. Ainakin puna-aremijan paaraateista, taiteesta ja lauluista ("Jos huomenne a on sota, me olemme valmniit") saa sen vaikutelman.

Paavo Rintala oli tunnetusti sotoorpo ja pasifisti, mutta Nahkaeitturien linjassa hän antaa erään muuten kriittisen henkilönsä, että ehkä kaikki ei ollut sittenkään väärin. Norjalla oli vahvat linnoitukset, mutta se luhistui 1940. Suomella oli sentään henki. Että se pasifisesta nykynäkökulmasta oli "väärä henki", on Näreeltä anakronistista arvostelua.

Näre pohtii myös sitä, kuinka paljon jatkosodan uhrit ovat edistäneet väestön maallistumista, tiedostamatonta eron tekoa valtiokirkon piiristä.

– Mikä onkaan ollut äitien sisäinen tunne, kun poikien uhrikuolemat johtivat jatkosodan valloitusvaiheessa vain hävittyyn sotaan? Moni varmaan koki valtion tavallaan pettäneen heidät. Uhrinsa antaneille äideille tapahtunut saattoi jättää vastausta vaille jäävän kysymyksen: mistä Jumala heitä näin rankaisi?

Maallistuminen tapahtui käsittääkseni koko Länsi-Euroopassa. Agraarinen Suomi vain oli perässä muista maista. Asevelipapit , jotka olivat kiinnostuneita myhös maallisista asioista, ehkä jo hidastivat mkirkosta vieraantumista.

Ihmiselle on luonnolllista sekä etsiä merkitystä ("itsenäisyys pelastui") että pohtia olisiko uhrit voitu välttää. Kukin valitsee sen tavan, joka on hänelle ominainen.

Parhaassa iässä olleet nuorukaiset haudattiin sankarivainajina kirkon maahan. Mitä se vaikutti siihen, että sodasta hengissä selvinneet tunsivat itsensä vähemmän tärkeiksi?

Eikö "paras paikka" myös lohduttanut omaisia? Ja myös sisaruksen kuolema normaalioloissa (lisätty) saattaa aiheuttaa ko. trauman.

Mauno Koivisto tunsi että sodassa säästynyt henki oli käytettävä arvokkaasti.

Kun kysyin tutkija Sari Näreeltä, millaista oli sukeltaa sodan kokeneiden lasten kärsimyksiin, kyyneleet nousevat hänen silmiinsä.

Niin lähellä sota on meitä kaikkia vielä tänäänkin.

Ei "meitä kaikkia".

On luonnollista, että tutkija kokee myös tunteita, mutta silloin kun hän tuo tutkimuksen julksiuuteen, hänen olisi pitänyt jo käsitellä ne. Muuten on syytä epäillä sijaistraumatisoitumista.

[Tapio Onnela]

Ei sitä mielestäni voi. Kyseessä on tosiaankin äideille suotu tunnustus ja osanotto suruun. En nyt puutu siihen faktaan, jonka Joanna Bourke kirjoitti toistamiseen jo "Ihminen sodassa"-teoksen johdantoon: aviovaimot ja äidit saattoivat myös elää sodanajan hurmoksen aivan yhtä vahvasti kuin muutkin, ja lähettää miehensä sekä poikansa rintamalle ikään kuin omina esitaistelijoinaan.Cheers,J. J.

Puheenvuoroista avautui monelaisia asioita, kiitokset! Tuota Näreen tulkintaa päiväkäskystä voisi analysoida tarkemminkin. Tästä tuli mieleeni muun muassa tämä valkoisten höyhenten jakaminen miehille jotka eivät olleet rintamalla, pelkuruuden merkiksi, ensimmäisen maaailmansodan Britanniassa.

A few m onths after the start of WW1, the Order of the White Feather was founded by Admiral Charles Fitzgerald. The aim of this org anization was to persuade men to enlist in the British Army. To do so, women would give a white feather to any man who wasn't wearing a uniform. The white feat her was seen as a sign of cowardy and caused humiliation to the man who was given one. Therefore men were coerced to join the British Army. The orga nization was succesful to such an extent that it caused the government problems when public servants came under pressur e to enlist. The government had to give employees in state industries badges that showed that they were helping in the war so that women wouldnt't give them any feathers.
The idea of a White Feather symbolising cowardice originated from cockfighting, since a white feather of an cockerel's tail indicated that it was an inferior cross-breed and therefore a poor-fighter.
http://history-wiki.wikispaces.com/laura2

Tuoreempia esimerkkejä löytyy myös esim Falklandin sodan ajoilta.

[Emma-Liisa]

Ei sitä mielestäni voi. Kyseessä on tosiaankin äideille suotu tunnustus ja osanotto suruun. En nyt puutu siihen faktaan, jonka Joanna Bourke kirjoitti toistamiseen jo "Ihminen sodassa"-teoksen johdantoon: aviovaimot ja äidit saattoivat myös elää sodanajan hurmoksen aivan yhtä vahvasti kuin muutkin, ja lähettää miehensä sekä poikansa rintamalle ikään kuin omina esitaistelijoinaan.Cheers,J. J.

Puheenvuoroista avautui monelaisia asioita, kiitokset! Tuota Näreen tulkintaa päiväkäskystä voisi analysoida tarkemminkin. Tästä tuli mieleeni muun muassa tämä valkoisten höyhenten jakaminen miehille jotka eivät olleet rintamalla, pelkuruuden merkiksi, ensimmäisen maaailmansodan Britanniassa.

Suomesta voisi esimerkiksi ottaa Ain'Elisabet Pennasen, joka Siljon kysyessä lähtisikö rintamalla, antoi sellaisen vastauksen (en muista tarkkaan minkä), että Siljo lähti ja kuoli sitten haavoihinsa.

Katarina Eskolan toimittamasta vanhempiensa kirjeenvaihdosta Itään käy ilmi, että Elsa Enäjärvi-Haavio lähetti 1941 radioon sangen Suur-Suomi-henkisiä mietelauseita, joita radiossa asioista vastaava (mies) ei suostunut lähettämään.

Edelliinen teos Sodassa kertoo miten Enäjärvi-Haavio talvisodan jälkeen otti syädmenasiakseen propagndan väestön lisäyksen (perheisiin 6 lasta) mutta myös lapsipergeiden aseman parantamsien puolesta. Enäjärvi-Haavionkin pitäisi puheita voisi nykynäkökulmasta kauhistella ("tykinruokaa"), mutta omalta kannaltaan hän yritti saada väkiluvun kasvuun jottei suomalaisia voitaisi hävittää, kuten pienelle kansalle saattoi helposti käydä.

Ydinasia lienee. että ihminen oli tuolloin enemmän kokonaisuuden osa kuin nykyisin. Myös kotirintamalta säteili sosiaalinen kontrolli rintamalle: omaa perhettä ja sukua ei haluttu häpäistä kyläläisten silmissä.

[Jussi Jalonen]

Tästä tuli mieleeni muun muassa tämä valkoisten höyhenten jakaminen miehille jotka eivät olleet rintamalla, pelkuruuden merkiksi, ensimmäisen maaailmansodan Britanniassa.

Toinen esimerkki on vuosien 1899-1902 buurisota. Karen Hagemannin toimittamassa Gendered Nations-teoksessa on Helen Bradfordin kirjoittama erinomainen artikkeli siitä, miten afrikaanerinaisten rooli osoittautui ratkaisevaksi sodan saavutettua sissivaiheensa. Teoksen tiimoilta pidetyn konferenssin verkkosivuilla näyttää olevan tiivistelmä mainitun tekstin sisällöstä:

For South Africa, Helen Bradford offered a striking example of how interrogating the gendered dimensions of nationalism may disrupt conventional wisdom in both directions: During the Boer War, white rural Boer women bore the brunt of suffering and, infused with zealous religious patriotism, proved to be the more bellicose sex, urging their men to fight to the death and refusing to surrender despite harrowing experiences in concentration camps. Appropriating a previously male domain, these women nurtured anti-imperialist, maternalist cultural nationalism in their families and associations after the war.

Buurinaisten rooli herätti tuolloin huomiota myös Suomen sanomalehdissä, ja yleinen suhtautuminen tapahtumiin oli ihaileva. Yleisesti ottaen vuosien vuosien 1899-1902 buurisota oli jo ajankohtansakin vuoksi voimakas inspiraatio sortovuosien keskellä eläneelle suomalaiselle yhteiskunnalle; en tiedä, onko kukaan tutkinut asiaa, mutta kaukana ei ole ajatus, että buurinaisten ponnistukset sodan aikana ovat saattaneet kenties suoda vaatimattoman esikuvan Suomessa tapahtuneelle kehitykselle kohti yhteistä, myös naisille kuulunutta äänioikeutta.

Pitäytyäkseni edelleen otsikossa mainitussa aiheessa, tuossa elämänkerrassa nostin esiin nokialaisen runoilija Elsa Tervon, joka oli varsin tulenpalava patriootti sekä vahvasti myös Suur-Suomi-aatteelle omistautunut. Hän nyt tosin ei välttämättä ole tähän sopiva vastaesimerkki, lapsettomana ja neitoiän jo ohittaneena. Kirjassa tuli tietysti käsiteltyä rouva Ester Polónia, sikäli kun se lähdeaineiston valossa vain oli mahdollista. Molemmat poikansa isänmaalle uhrannut jääkärieverstin puoliso jäi hiljaisempana hahmona osittain arvoitukseksi.

Tuota Näreen tulkintaa päiväkäskystä voisi analysoida tarkemminkin.

Päiväkäskyä en itse tosiaankaan ole kykenevä ymmärtämään Näreen esittämässä valossa. Kommenttia ei muuten käsittänyt myöskään 72-vuotias äitini, jolta taas tapani mukaan asiaa kysäisin. Samainen päiväkäskyhän on nimittäin myös vanhan kotini seinällä, yhdessä isoäitini saaman sururistin kanssa. Kyseessä on tosiaankin kollektiivinen osanotto ja tunnustus kotimaan äideille.

Ajatus siitä, että äitejä pitäisi käskeä "uhraamaan lapsensa" on erikoinen myös, mikäli oletamme että tiettyyn ikään ehtinyt mies on, no, aikuinen? Missä vaiheessa mies lakkaa olemasta lapsi? Emma-Liisa ehtikin jo puuttua tähän asiaan.

Paremminkin äitejä kiitetään tuossa päiväkäskyssä jostain sellaisesta, mitä heidän poikansa ovat toteuttaneet jätettyään jo taakseen äitiensä valvonnan. Marsalkan julistus suo äideille kasvattajina ja kansalaishyveiden ylläpitäjinä silti ensisijaisen ansion. Merkillistä kyllä, kansakunnan tukipilari on tässäkin nainen.

Suoralta kädeltä en muuten muista, miten aiheesta enemmän kirjoittanut Ilona Kemppainen on käsitellyt tuota päiväkäskyn olemusta, mutta ehkäpä jollakulla on väitöskirja hyllyssään? Sen muistan, miten Kemppainen kirjoitti eräässä luvussa "Pohjantähden" kuvailemista Leppäsen Valtun hautajaisista, jotka kaiketi olivat Linnalta tuon sankarikuoleman ja pyhän, korkeimman uhrin antaneen äitiyden eräänlainen terveellinen ja realistinen ironisointi.

Toisaalta dosentti Näreen tulkinta päiväkäskystä selittynee myös hänen halullaan muistuttaa aika ajoin, miten Suomen armeijassa palveli "lapsisotilaita". Tuossa itse kirjoittamassani teoksessa siinä roolissa oli vapaaehtoinen Rolf Polón, joka kaatui hädin tuskin parikymppisenä. Hän halusi itse rintamalle, sai luvan isältään, sopeutui sotilaselämään, säilytti rintamallakin valoisan luonteensa ja ilmeisestikin viihtyi siellä, niin kauan kuin sitä kesti.

Vanhempi veli Tauno, joka palveli SS-miehenä, olikin sitten astetta synkempi ja melankolisempi tapaus. Etäinen palveluspaikka kaukana kotimaasta saattoi kenties vaikuttaa asiaan. Veljen kuolema sillä välin, kun hän itse oli komennuksella, totta kai vain pahensi tunnelmia.

Omaisten kirjeaineisto oli erityisen kiinnostavaa. Aviovaimon ja perheenäidin pelkän olemassaolon merkitys rintamalla olleille miehille tulee selväksi Ester Polónin saatua halvauksensa vuonna 1943. Eino ja Tauno Polónin kirjeissä on levoton ja huolestunut sävy, ja perheen tukipilarin horjumisen vaikutus isään ja poikaan on aika selvästi aistittavissa molempien kirjeistä.

Emma-Liisan tästä huomiosta...

Pikemmin voi sanoa, että useimmat nuoret olivat kiinnostuneet siitä, mikä tapahtuu nyt, eivät vanhempiensa vaiheista.

... pitää todeta, että kyllä tuo on omienkin havaintojeni mukaan ollut melko varmasti se enemmistön tunnelma. Nuorempi polvi ei ole jaksanut aikoinaan vain kiinnostua asioista. Nyttemmin olen saanut kuulla hyvin monen suuren ikäluokan edustajan valittavan sitä, etteivät he kysyneet vanhemmiltaan asioista, tai vielä useammin siitä, miten he eivät tajunneet edes kuunnella vanhempiaan silloin kun nämä olisivat asioista muutenkin kertoneet.

Jälkimmäisessä tapauksessahan kyse ei ole mistään "vaikenemisen kulttuurista" tai "hiljaisuuden salaliitosta". Sen sijaan kyseessä ovat aivan normaalit ja perinteiset välinpitämättömyys, piittaamattomuus ja sukupolvikuilun aiheuttama kuurous.


Cheers,

J. J.

[Emma-Liisa]

Mannerheimin päiväkäskystä: ehdotus, että ylipäällikkö muistaisi äitienpäivänä jollakin tavalla kaatuneiden äitejä, tuli joltakin rintamasotilaalta. Siis asaille oli ns. sosiaalinen tarve ja vastaanotto oli ilmeisesti hyvä.

Mannerheim antoi muitakin vapausdenristejä kollektiivisisesti, eduskunnalle, Helsingin yliopistolle (patrioottisen hengen luomisesta tms.) ja päämajakaupunki Mikkilille.

[Emma-Liisa]

Sen muistan, miten Kemppainen kirjoitti eräässä luvussa "Pohjantähden" kuvailemista Leppäsen Valtun hautajaisista, jotka kaiketi olivat Linnalta tuon sankarikuoleman ja pyhän, korkeimman uhrin antaneen äitiyden eräänlainen terveellinen ja realistinen ironisointi.

Valtu Leppäsen hauitajaisten kuvaus on sinänsä hieno - kunhan vain muistaa, että Linna katselee asioita jälkikäteen. Aikoinaan, kun jokainen pelkäsi oman miehensä/poikansa/veljensä puolesta, tuskin kukaan näki kylän hulttion glorifioinnissa mitään huvittavaa. Olivathan kaikki 11.9. kuolleetkin perheensä jälkimuistossa mitä esimerkillisimpiä ihmisiä.

Jyrki Nummi on tutkimuksessaan Jalon kansan parhaat voimat sitä mieltä, että kohtauksessa on kaksoivalitus: paitsi että Valtu oli todennäköisesti rovastin pojanpoika, hän oli tavallaan kaikkien Aunella käyneiden miesten lapsi. Näin hän yhdisti rikkaat ja köyhät, kunnolliset ja kunnottomat. Kaikki ovat loppujen lopuksi ihmisiä.

Linnallahan on tapana yhdistää erilaisia tunnetasoja: Salinin käydessä Pentinkulmalla Oskari puristelee Aunea, paronin ruumiin löytyessä Preeti rupeaa puhumaan poliisikoirasta jne.

[Emma-Liisa]

Toisaalta dosentti Näreen tulkinta päiväkäskystä selittynee myös hänen halullaan muistuttaa aika ajoin, miten Suomen armeijassa palveli "lapsisotilaita". Tuossa itse kirjoittamassani teoksessa siinä roolissa oli vapaaehtoinen Rolf Polón, joka kaatui hädin tuskin parikymppisenä. Hän halusi itse rintamalle, sai luvan isältään, sopeutui sotilaselämään, säilytti rintamallakin valoisan luonteensa ja ilmeisestikin viihtyi siellä, niin kauan kuin sitä kesti.

Eikös hän sentään ollut 18-vuotias? Hän olisi päässyt naimisiinkin vanhempien luvalla, vaikka täysi-ikäisyyden raja oli tuolloin kai 21, joten hän ei voinut äänestää eikä saada viinakorttia.

Varsinaiseksi lapsisotilaaksi katsoisin jonkun Onni Kokon, joka kuoli 14-vuotiaana valkoisten puolella 1918. Wolf H. Halsti karkasi 12-vuotiaana saksalaisten tulkiksi, mutta ei osallistunut varinaiseen sotimiseen, mutta näki kyllä terrorin uhreja.

Ahti Karjalainen lähti talvisotaan vapaaehtoisena 16-vuotiaana, ja oli myöhemmin katkera äidilleen, joka antoi luvan. Tällaista se on: vanhempia syytetään sodan aikana, jos eivät anna lupaa, ja sodan jälkeen syytetään siitä, että antoivat.

Ehkä kannattaa muistaa, että oppikoulua käyvät saattoivat tuohon aikaan ollla vähemmän kehittyneitä kuin nykyisin, mutta monet aloittivat kansakoulun jälkeen työnteon 12-13-vuotiaina.

[Jussi Jalonen]

Jyrki Nummi on tutkimuksessaan Jalon kansan parhaat voimat sitä mieltä, että kohtauksessa on kaksoivalitus: paitsi että Valtu oli todennäköisesti rovastin pojanpoika, hän oli tavallaan kaikkien Aunella käyneiden miesten lapsi. Näin hän yhdisti rikkaat ja köyhät, kunnolliset ja kunnottomat. Kaikki ovat loppujen lopuksi ihmisiä.

Pitää tuumia. Kuulostaa ihan mielekkäältä näkemykseltä. Itse olen lukenut kohtauksen toisin, ja olen kirjoittanut tästä tänne aiemminkin. Tavallaan olen aina ajatellut, että kyseessä on Linnalta tarkoituksellinen, mustan humoristinen keino osoittaa, kuinka groteskit mitat sodan ensimmäisen "sankarivainajan" palvonta saattaa yhteisissä hurmahenkisissä ja kohtalonomaisissa tunnelmissa saavuttaa.

Vastaavasti olen aina lukenut kohtauksen tarkoituksellisena rinnastuksena Koskelan poikien, Voiton ja Eeron kuolemaan talvisodassa. Siinä tapauksessahan rintamalla todella kunnostautuneet suuremmat sankarit eivät saa kaatumisensa jälkeen yhtään mitään juhlallisia kunnianosoituksia; he ovat kaatuneet kiivaimpien taistelujen yhteydessä, jolloin kuolema on jo pitäjän asukkaille itsestäänselvä, rutiininomainen asia, heidät tuodaan asemalle muiden kaatuneiden joukossa yhdessä suuressa kuljetuksessa, eikä toisen kuolemasta ole edes ilmoitettu. Sittemmin jatkosodassa kaatuneen Vilhon ruumis taas jää kokonaan kentälle. Elinan suru äitinä esitetään myös paljon vaiteliaampana ja siten aidompana kuin Aunen osaksi kyynisen tarkoitushakuinen vetistely. Lähinnä Aune esitetään mielestäni tässäkin hyvin opportunistisena naisena, joka käyttää häpeilemättä sotalesken statusta hyväkseen korottaakseen omaa sosiaalista asemaansa ja esiintyen "isänmaalle kaikkensa uhranneena naisena". Hän on eräänlainen ammattileski.

Olen jotenkin ajatellut aina, että Linna on pyrkinyt tuossa tarkoitukselliseen kontrastiin, kuvaillessaan joutavanpäiväisissä oloissa menehtyneen Valtu Leppäsen hautajaisiin liittyviä ylilyöviä julkisia rituaaleja ja samalla esittäessään todellisen sankarikuoleman kokeneiden Koskelan poikien poismenon käsittelyn koruttomuutta, missä suru pitäytyy perhepiiriin. Tavallaan siinä on jotain hämäläistä, mikä sopisi Linnan profiiliin ja tarkoitusperiin - hiljaisuutta vakaasti ihaileva ja paatoksellisuutta ylenkatsova näkemys.

Eikös hän (Rolf Polón) sentään ollut 18-vuotias?

Piti tarkistaa ja kyllä vain, olisi 1941 loppuvuodesta täyttänyt yhdeksäntoista, jos olisi elänyt. Mutta toisaalta, dosentti Näre on näistä suomalaisista lapsisotilaista puhuessaan kyllä tullut korostaneeksi, että täysi-ikäisyyden raja oli tuolloin 21 vuotta. Tavallaan hän on siis käyttänyt ajan omia kriteereitä huomauttaessaan sodassa aktiiviseen rooliin joutuneista nuorukaisista ja lapsista, mutta silti käyttänyt hieman anakronistista termiä.

Vaikken kyllä silti ole hänen kanssaan eri mieltä siitä, etteikö nelitoistavuotiasta ilmatorjuntaan komennettua nuorta sälliä voisi kutsua aivan osuvasti lapsisotilaaksi.

Varsinaiseksi lapsisotilaaksi katsoisin jonkun Onni Kokon, joka kuoli 14-vuotiaana valkoisten puolella 1918. Wolf H. Halsti karkasi 12-vuotiaana saksalaisten tulkiksi, mutta ei osallistunut varinaiseen sotimiseen, mutta näki kyllä terrorin uhreja.

Aunuksen retkeen osallistui myös sukunimeltään tahattoman ironinen Konsta Aikamies, joka kaatui 16-vuotiaana.


Best,

J. J.