Suomen hallitsijat eli korkeimman vallan haltijat 1917-1919

[Veikko Huuska]

Tässä äsken oli kulunut 93 vuotta sisällissodan alkamisesta ja 60 vuotta marsalkan kuolemasta. On hyvä hetki pohtia valtiollisia asioita, niitä kaikkein korkeimpia.

VALTAVASTI VALTIOMIEHIÄ
eli
Suomen ylimmän valtiovallan haltijat
keisarin erosta maaliskuussa 1917 ensimmäisen presidentin valintaan heinäkuussa 1919.

Kuka tai ketkä pitivät ylintä valtaa Suomessa tuona kiihkeänä ja monipolvisena kautena, joka alkoi Venäjän maaliskuun vallankumouksesta maaliskuussa 1917 ja päättyi tasavallan presidentti Ståhlbergin astumiseen virkaansa heinäkuussa 1919? Tuo jakso kesti 28 kuukautta ja siihen sisältyi keisarivallan kumoutuminen, Suomen valtiollinen itsenäistyminen, traaginen kansalaissota jälkiselvittelyineen, siirtyminen Venäjän valtapiiristä Saksan vasalliksi ja heiveröinen alkutaival kohti itsenäistä tasavaltaa uuden perustuslain ja presidenttivetoisen demokratian merkeissä.

Värikylläiseen välikauteen mahtui laskujeni mukaan täysi tusina eli 12 valtionpäämiestä – siis ylimmän valtiollisen vallan kulloistakin haltijaa.

Yleinen historiankirjoitus ei tunne näin runsasta galleriaa. Mutta on jo korkea aika taluttaa framille Suomen historian tärkeän vaiheen kaikki johtomiehet. Miehiä he kaikki nimittäin olivat. Ja mitä miehiä? Kaikenkarvaisia, sanoisin minä.

Jos jollakin seinällä on koottu kuvasarja päämiehistämme, raivatkaa pojat siellä tilaa; täältä tulee lisää naamoja!

Luettelo Suomen valtionpäämiehistä 15.3.1917 – 26.7.1919;

Keisari, suuriruhtinas Nikolai II – luopui valtaistuimesta 15.3.1917.
Suuriruhtinas Mihail II 15.3.1917 - 16.3.1917
Väliaikaisen hallituksen pääministeri G.J. Lvov 15.3.1917 – 21.7.1917
Väliaikaisen hallituksen pääministeri A.F. Kerenski 21.7.1917 – 7.11.1917
Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja V.I. Lenin 7.11.1917 – 8.11.1917
Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean pj. L.B. Kamenev 8.11.1917 – 21.11.1917
Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean pj. J.S. Sverdlov 21.11.1917 – 6.12.1917
Suomen senaatin puheenjohtaja (pääministeri) P.E. Svinhufvud 6.12.1917 – 27.5.1918
Vallankumoushallituksen, kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja K. Manner 28.1.1918 – 25.4.1918
Kansanvaltuuskunnan esikunta- ja kansliapäällikkö E. Gylling 25.4.1918 – 30.4.1918
Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud 27.5.1918 – 12.12.1918
Suomen kuningas Friedrich Karl (Väinö I) 9.10.1918 – 14.12.1918 (”sivukuningas”)
Valtionhoitaja G. Mannerheim 12.12.1919 – 26.7.1919
Tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg 26.7.1919 - 1926
*
Perustelut

Ensin pitäisi tietenkin määritellä, mitä tarkoitamme käsitteellä ”valtionpäämies”. Yksinkertaisesti sanoen maan ylintä valtaa käyttävä taho, sehän voi olla yksi henkilö tai vaikkapa kollektiivi. Keisarin syrjäyttämisen jälkeen väliaikainen hallitus antoi manifestin, jonka mukaan korkein valta Suomessa oli siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle, - ja siirtyi sen seuraajahallituksille. Lokakuun vallankumouksen jälkeen ylimmän vallan haltija oli ensin lyhyen aikaa Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja ja heti dekreetin nojalla Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja. Miten itsenäistymisen jälkeen: eduskunnan puhemies vai senaatin puheenjohtaja? Entä sitten Suomen työväenvallankumouksen aikana? Katsotaanko, että valta oli ja pysyi vallankumousyrityksen ajan kapinaa edeltäneen porvarillisen vallanpitäjän hallussa. Vai todetaanko, että kahtiajakautuneessa maassa oli kahtiajakautunut ylin valta: valkoinen ja punainen hallitus kärkinimineen?

Näillä evästyksillä esitän oman listani. Ehkäpä tämä on eräänlainen maksimilista. Muutakin mieltä saa olla.

Keisari Nikolai II; 1.11.1894 – 15.3.1917 kello 15 hän allekirjoitti julistuskirjan, jolla ”Me yksimielisesti Valtakunnanduuman kanssa olemme nähneet hyväksi luopua Venäjän Valtakunnan Valtaistuimesta ja Korkeimmasta vallasta” ja ”kun emme tahdo erota rakkaasta Pojastamme, luovutamme Me vallanperimyksemme veljellemme Suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsille”.

Keisari Mihail (suuriruhtinas Mihail Aleksandrovits) allekirjoitti 16.3.1917 julistuskirja, jossa hän luopui veljensä määräämästä virasta ja pyysi kansakuntaa alistumaan Väliaikaisen hallituksen alamaiseksi. Keisari Mihail, jonka keisarillinen nimi kaiketikin olisi ollut Mihail II, ei siis ottanut vastaan keisariutta. Mutta toisaalta julkitoi epuunsa sikäli ehdollisena, että ilmoitti: ”olen vakaasti päättänyt vastaanottaa Korkeimman vallan ainoastaan siinä tapauksessa, että sitä tahtoo meidän suuri kansamme, jonka tulee yleisellä kansanäänestyksellä valittujen edustajiensa kautta Perustavassa Kokouksessa säätää Venäjän Valtakunnalle hallitusmuoto ja uudet perustuslait”. Lyhyt ja monin tavoin teoreettinen tuo keisarius on, mutta luetaan mukaan: 15.3.1917. Monissa suomalaisissa historioissa suuriruhtinaan nimi esiintyy litteroituna muotoon Mikael. Korkeimman valtiollisen vallan jatkumisesta keisarilta suoraan väliaikaiselle hallitukselle ja sitä seuranneille hallituksille on väitelty, mutta tapaus on tosiasia paitsi de facto myös de jure, ja onhan siitä Suomen senaattikin pitkän vemputuksen jälkeen äänensä antanut.

Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri Georgi Jevgenijevitsh Lvov (1861-1925); 15.3.1917 – 21.7.1917 erosi levottomuuksien jälkeen.

Väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Fjodorovitsh Kerenski (1881-1970); 21.7.1917 – 7.11.1917.

Venäjän bolshevikkipuolue kaappasi Lev Trotskin johdolla vallan Venäjän väliaikaiselta hallitukselta 7.11.1917 (juliaanisen kalenterin mukaan 25.10.1917 eli ”lokakuun vallankumous”). Kronstadtin matruusien ja punakaartilaisosastojen tukema bolshevikkipuolue muodosti oman hallituksensa, kansankomissaarien neuvoston, jonka puheenjohtajaksi tuli Lenin. Leninin johtama hallitus aloitti heti perustamisensa jälkeen sosialistisen valtion lainsäädäntötyön. Sen ensimmäisiin päätöksiin heti huomenissa kuului dekreetti, jonka mukaan ainakin muodollisesti korkein asema siirtyi toimintansa aloittaneen Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajalle. Näin syntyi vallanhaltuunoton ketju:

Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Vladimir Iljitsh Lenin (Uljanov), (1870-1924);
7.11.1917 – 8.11.1917;

Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja Lev Borisovits Kamenev (Rosenfeld), (1883-1936); 9.11.1917 – 21.11.1917 jolloin hän yksipuoluejärjestelmää koskeneen kiistan seurauksena joko itse mielenosoituksellisesti erosi tai Lenin erotti hänet [varovainen Kamenev oli valmis ottamaan esserrät ja menshevikit hallitukseen], ja sijaan tuli Jakov Sverdlov. Lev Rosenfeldin omaksuma puoluenimi Kamenev seuraa bolshevikki-kovisten linjaa ja tarkoittaa ”Kivimies”. Kovien bolshevikkien ytimessä Kamenev edusti Buharinin ohella ”teenjuojien linjaa”, toisin sanoen hieman miedompaa kumouslinjaa. Tammikuussa 1918 Kamenev jo nimitettiin VSFNT:n valtuuskunnan johtajaksi Britanniaan sekä diplomaattiseksi edustajaksi Ranskassa ja Itävallassa. Hänet kuitenkin pidätettiin Suomessa ja siirrettiin täältä 3.8.1918 vankienvaihdossa Venäjälle, jossa ura jatkui politbyroon jäsenenä ja Tmp KK:ssa. Myöhemmin Kamenev erotettiin VKP(b):stä kahdesti (14.11.1917 ja 9.10.1932). Stalinin terrorin yltyessä Kamenevia syytettiin 1.12.1934 tapahtuneesta Kirovin murhasta ja pidätettiin 16.12.1934, ja hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankilaan 1935. Seuraavana vuonna Kamenev aisaparinsa Zinovjevin ohella tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä yhdistyneen opposition kärkimiehinä maanpetturuudesta kuolemaan, ja elämä päättyi niskalaukaukseen 25.8.1936. Myös hänen vaimonsa, Olga D. Bronstein (1883-1941) ja kaksi lastaan teloitettiin. Näin ollen Stalinin vastustaja Lev Trotski, jota Mannerheim Talvisodan sumeina alkupäivinä kaavaili venäläisemigranttien marionettihallituksen pääministeriksi, oli Kamenevin, Tiflisin poikalukion kasvatin lanko. Kamenevin isä oli äveriäs insinööri, joka rakensi Bakun ja Batumin välisen rautatien ja tuki bolshevikkeja taloudellisesti.

Yleisvenäläisen Toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja Jakov Mihailovits Sverdlov (Joshua Salomon Movshevitsh), (1885-1919); 21.11.1917 – kuoli 16.3.1919, virallinen kuolinsyy influenssa. Sverdlovin puoliso oli Klaudia T. Novgorodtseva (1876-1960), joka säästyi suuren terrorin melskeistä hengissä. Sverdlovin isä oli äveriäs nizninovgorodilainen kauppias, joka tuki varhain bolshevikkeja, ja Jakovin sukulaistyttö meni naimisiin Genrih Jagodan,NKVD:n päällikön kanssa. Sverdlovin pojasta, Andrei Sverdlovista tuli eräs Stalinin NKVD:n johtavista kuulustelijoista.

Mutta siihen mennessä toisaalla, eli Suomessa oli jo ehtinyt tapahtua paljon; itsenäistyminen ja vallankumousyritys.

Sverdlovin kausi Suomen valtionpäämiehenä ja samalla venäläinen impromptu Suomen historiassa päättyi (de facto) 6.12.1917 itsenäisyysjulistuksen hyväksymiseen eduskunnassa tai (de jure) muutamaa minuuttia ennen puolta yötä 31.12.1917 Leninin (Uljanov) johtaman Kansankomissaarien neuvoston johdon tunnustaessa Suomen valtiollisen itsenäisyyden (Leninin sanoin ”Neuvostovalta ei tunnusta minkäänlaisia hallituksia”) tai (kansainvälisoikeudellisesti) 4.1.1918 virallinen vahvistus.

Ottakaamme kiintopisteeksi jälkiviisaasti 6.12.1917: kuka siitä päivästä lähtien toimi Suomen valtionpäämiehenä? Ylimmän valtiovallan haltijaksi maassa oli jo aiemmin julistautunut eduskunta, ja sen puhemiehenä 1.11.1917 lukien toimi nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja, varatuomari Johannes Lundson (1867-1939) aina 31.3.1919 asti. Puhemiehenä Lundon löi Eduskunnassa itsenäisyysjulistuksen nuijan kopautuksella "kiinni" 6.12.1917. Muodollisesti hän oli maan valtionpäämies. Mutta vain muodollisesti. ”Tyypillisenä ensimmäisen kauden kansaedustajana” hän ei itsekään pitänyt itseään maan hallitsijana.

Tosiasiallinen valtionpäämies oli maan korkeimman toimeenpanovallan – ja merkittävin osin myös korkeimman tuomiovallan omaaja, Siperiasta maaliskuun vallankumouksen myötä vapautunut, 3.4.1917 prokuraattoriksi (oikeuskansleri) nimitetty ja porvarillisen senaatin puheenjohtajana (pääministeri) 27.11.1917 alkaen toiminut P.E. Svinhufvud, joka 4.12.1917 antoi johtamansa senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle. Virallisesti hänen pääministerikautensa valtionpäämiehenä kesti 6.12.1917 – 27.5.1918. Vallankumoustaistelun alettua 28.1.1918, Svinhudvud johti hajalleen joutunutta senaattia aluksi maan alta Helsingissä, ja lähetti Saksalle ja Ruotsille interventiopyynnön. Maaliskuussa hänen onnistui paeta Tallinnaan ja edelleen Berliiniin.

Senaatti määräsi 16.1.1918 ylipäälliköksi kenraali Mannerheimin, joka valkoisen armeijan sotatoimien johtajana sota-ajan valtuuksin käytännössä hallitsi valkoista Suomea ja pitkälti määräsi sen päätöksenteosta (de facto). Että tosiasiallinen valta kuitenkin yhä säilyi senaatin puheenjohtajan hallussa näkyy kysymyksessä Saksan interventiosta ”kukistamaan Suomessa puhjennut kapina”. Svinhufvudin toimenpitein Saksalle esitettiin pyyntö tästä sotilaallisesta toimenpiteestä Suomeen. Mannerheim (muistelmiensa mukaan) ”sai vain olla vaiti ja purra hammasta” – ja uhata erolla.

Punaisella puolella vallankumouksen johtoon asettui Kansanvaltuuskunta ja sen puheenjohtaja, entinen eduskunnan puhemies ja papin poika Kullervo Manner. Hänen valtakautensa aika oli 28.1.1918 – 25.4.1918, jolloin Manner ja - Gyllingiä ja oikeusasiainvaltuutettu Antti Kivirantaa lukuun ottamatta - loput vielä Viipurissa olleet kumousjohtajat poistuivat maasta Venäjän puolelle. Viipurissa 10.-11.4.1918 välisenä yönä punaisten sotilaspiirien toivomuksesta Manner oli nimitetty diktaattoriksi, jolle yhdistettiin poliittinen ja sotilaallinen valta. Mannerin poistuttu kuvasta, hänen kanslia-/esikuntapäällikkönsä dosentti Edvard Gylling jäi, ja hänelle de jure ja de facto jäi kaikki punainen valta, mitä siinä vaiheessa sitten olikaan, ja sitä tämä Ikaalisten suuri poika käytti Viipurin puolustuksen ja sen asukkien elintarvetilanteen järjestelyyn. Lisäksi hän neuvotteli Papulassa piirittäviä voimia edustaneen, saksalaisen yleisesikuntaupseeri, eversti Ulrich von Colerin kanssa. Lopuksi oli edessä sukellus Viipurin viemärilaitoksen uumeniin 30.4.1918, vapun aattona. Sinne sammui sihahtaen Suomen punainen vallankumous, ja loppui punainen valta Suomessa, ja jatkui korkeimman vallan haltijan muodossa vasta syksyllä 1981 kun pääministeri Koivisto astui vt. presidentin tehtävään Urho Kekkosen sairauden osoittauduttua pysyväluonteiseksi, - ellei presidentti Relanderia sijaistanutta vähemmistöhallituksen pääministeri Väinö Tanneria ja hänen paraatinvastaanottoaan 1927 oteta lukuun.

Gyllingillä ja Koivistolla oli tiettyjä yhteisiä piirteitä: pitkiä, komeita miehiä, naistenmieleen, tohtoreita kumpainenkin, ja sitä paitsi Suomen Pankin miehiä. Siinä missä Gylling kaavaili ja järjesteli punapakolaisille suomalaista eksiiliä Itä-Karjalassa 1920-luvulla siinä Koivisto 1990-luvulla pelasi inkeriläiskortilla, paluuliikenteen merkeissä.

Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud 27.5.1918 – 12.12.1918.

Kuningas Friedrich Karl (1868-1940), Hessenin prinssi, valittiin tynkä-eduskunnan toimin 9.10.1918 Suomen kuninkaaksi vuoden 1772 hallitusmuodon nojalla. Suurvaltapolitiikan voimasuhteiden viimeistään 11.11.1918 Saksan sotilaallisen romahduksen myötä muututtua Friedrich Karl (jonka kuninkaallinen nimi olisi kenties ollut Väinö I) ilmoitti 14.12.1918 päivätyssä kirjeessään virallisesti luopuvansa hänelle tarjotusta valtaistuimesta ja valtionpäämiehen asemasta. Hän ei koskaan edes käynyt Suomessa, joten niin valittu ja voideltu kuin olikin, jäi hänen kuninkuutensa ”sivukuninkuudeksi”, ja realisoitumatta.

Valtionhoitaja G. Mannerheim (1867-1951) 12.12.1918 – 26.7.1919.

Tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg (1865-1952) 26.7.1919 – 1926.

Perusteltuja eriäviä näkemyksiä esiintynee, oletan.

Veikko Huuska

[Jussi Jalonen]

Eihän tämä vielä ole ollenkaan maksimilista. Luettelossa on otettu huomioon myös Suomen kansanvaltuuskunnan johtajat nähtävästi sillä perusteella, että he kilpailivat korkeimmasta vallasta Suomessa ja vaativat sitä itselleen. Mutta eikö samalla voisi huomioon myös kaikki ulkopuolisetkin tahot, jotka vaativat itselleen korkeinta valtaa Suomen alueella, vielä itsenäisyyden jälkeenkin, ja kieltäytyivät aktiivisesti antamasta virallista tunnustusta Suomen itsenäisyydelle?

Tällöin listaan voisi nimittäin liittää myös seuraavat henkilöt:

Vladimir Kazimirovitš Volski, Yleisvenäläisen Perustuslaillisen Kansankokouksen Jäsenten Komitean (Комуч) puhemies, sekä Jevgeni Rogovski, Komitean Osastopäällikköjen Neuvoston johtaja, virassa 8.6.-23.9.1918.

Nikolai Dimitrijevitš Avksentiev, Yleisvenäläisen Väliaikaisen Direktoraatin johtaja, virassa 23.9.1918-17.11.1918.

Amiraali Aleksandr Vasiljevitš Koltšak, Venäjän ylin johtaja, 17.11.1918-7.2.1920, joka tunnetusti kieltäytyi sitkeästi tunnustamasta Suomen itsenäisyyttä ja vaati täten edelleen itselleen Suomen suuriruhtinaskunnan valtionpäämiehen asemaa, vaikkei hänen mielipiteellään ja tahdollaan enää sanottavaa merkitystä tässä vaiheessa ollutkaan.

(Päivämäärät saattavat olla päin honkia, tarkistelin niitä tässä illan ratoksi lähinnä verkkolähteistä, joissa oli kuitenkin vain viitteenomaista tietoa.)


Best,

J. J.

[MM]

Jos tälle linjalle lähdetään, niin Kullervo Manner eduskunnan puhemiehenä jo 19.7.1917., kun eduskunta hyväksyi valtalain ja sen, ettei sitä lähetetä Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksyttäväksi. Tokoi vielä ilmoitti senaatin eroavan, jotta eduskunta voisi nimetä uuden hallituksen. Valtakausi päättyi viimeistään 2.8. eduskunnan hajottamiseen.

Kuriositeettina teemaan kuka sanoi ja mitä Turo Mannisen esitelmästä lainattu kohta:

"Pietarissa Suomen asioihin vaikutti eniten ministerivaltiosihteeri Carl Enckell, jonka mielestä valtalaki oli lähinnä bolshevikkien yllytyksestä tapahtunut kumouksellinen välikohtaus. Noihin aikoihin Helsingissä kiersi huhu, että eduskunta aikoi valtalain nojalla asettaa uuden hallituksen. Kun kansanedustaja Ernst Nevanlinnan soitti Enckellille Pietariin ja kertoi tämän huhun, Enckell toimi heti. Hän otti yhteyttä kenraalikuvernööri Stahovitshin välityksellä Kerenskiin ja ehdotti, että Venäjän väliaikainen hallitus hajottaisi Suomen eduskunnan ja määräisi uudet vaalit. Kerenski suostui ehdotukseen. Hajottamalla Suomen eduskunnan hän saattoi osoittaa, että istui tiukasti vallan satulassa."

http://skpkajaani.nettisivu.org/vasemmi ... valtalaki/

[Vetehinen]

Eihän tämä vielä ole ollenkaan maksimilista. Luettelossa on otettu huomioon myös Suomen kansanvaltuuskunnan johtajat nähtävästi sillä perusteella, että he kilpailivat korkeimmasta vallasta Suomessa ja vaativat sitä itselleen. Mutta eikö samalla voisi huomioon myös kaikki ulkopuolisetkin tahot, jotka vaativat itselleen korkeinta valtaa Suomen alueella, vielä itsenäisyyden jälkeenkin, ja kieltäytyivät aktiivisesti antamasta virallista tunnustusta Suomen itsenäisyydelle?

Mainitset kolme erilaista tahoa: 1. sellaiset jotka olivat faktisesti vallassa osassa Suomea, 2. valtaa itselleen vaatineet ja ne, 3. jotka eivät tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä.

Viimeisimmän ryhmän kai voi suoraan jättää huomiotta. Itsenäisyyden tunnustamisesta kieltäytyminen on kaukana vallassa olemisesta.

Lisäyksenä luetteloon esitän Ruotsin hallituksen, joka oli vähän aikaa vallassa Ahvenanmaalla. Täyttää kohdan 1. Lisäksi se vaati Ahvenanmaata itselleen, joka täyttää kohdan 2. kriteerit.

[MM]

Pitäisikö listaan lisätä vielä Rudigen von der Goltz sisällissodan päättymisestä joulukuun puoleen väliin v.1918. Lainaus Wikipediasta:

"Kenraalin asemaa silloisessa Suomessa kuvaa se, että kun valtionhoitaja Svinhufvud ja senaatin puheenjohtaja J. K. Paasikivi tahtoivat neuvotella kenraalin kanssa, he menivät yhä useammin hänen luokseen, sen sijaan että kenraali olisi kutsuttu heidän luokseen. Tilannetta kuvaa hyvin saksalaismielisen kenraalimajuri Hannes Ignatiuksen kirje silloiselle Suomen Berliinin-lähettiläälle Edvard Hjeltille, taustana keskustelu valtionhoitaja Svinhufvudin kanssa:

»Tajusin selvästi, että itsenäisyydestämme on vain varjo jäljellä, von der Goltz on Suomen todellinen valtionhoitaja ja kaikki muut vain sätkynukkeja hänen käsissään.»"

[Jussi Jalonen]

Mainitset kolme erilaista tahoa.

Itse asiassa en mainitse, vaan ainoastaan yhden.

Lisäyksenä luetteloon esitän Ruotsin hallituksen, joka oli vähän aikaa vallassa Ahvenanmaalla. Täyttää kohdan 1. Lisäksi se vaati Ahvenanmaata itselleen, joka täyttää kohdan 2. kriteerit.

Esitys on hylätty, koska rajanoikaisun vaatiminen ei ole sama asia kuin korkeimman vallan vaatiminen koko Suomen alueella, mistä tässä oli kysymys. Sitä paitsi Ruotsissa ei mikään taho missään vaiheessa katsonut Kustaa V:n olevan ylintä valtaa käyttävä henkilö Suomessa.

Lisäksi kyse on jälleen kerran taas siitä samasta, mikä alkaa jo pitkästyttää.



Best,

J. J.

[Vetehinen]

Lisäyksenä luetteloon esitän Ruotsin hallituksen, joka oli vähän aikaa vallassa Ahvenanmaalla. Täyttää kohdan 1. Lisäksi se vaati Ahvenanmaata itselleen, joka täyttää kohdan 2. kriteerit.

Esitys on hylätty, koska rajanoikaisun vaatiminen ei ole sama asia kuin korkeimman vallan vaatiminen koko Suomen alueella, mistä tässä oli kysymys.

Luonnollisesti Ruotsin Ahvenanmaan miehitys ei täytä asettamaasi kriteeriä vallan vaatimisesta koko Suomessa, mutta toisaalta kylähullujen vallanvaatimukset täyttävät kriteerisi.

Jotkut ruotsalaiset tahot elättelivät toivetta Suomen liittämiseksi Ruotsiin. Vaatimus ja toive ovat tietysti häilyviä, mutta ehkä joku heistä saattaisi täyttää asettamasi kriteerinkin.

Ketjun otsikko ei kuitenkaan ole korkeimman vallan vaatijat vaan haltijat. Siinä mielessä faktisesti valtaa Ahvenanmaalla käytti Ruotsin hallitus vähän aikaa.

Sitä paitsi Ruotsissa ei mikään taho missään vaiheessa katsonut Kustaa V:n olevan ylintä valtaa käyttävä henkilö Suomessa.

Mainitsin Ruotsin hallituksen enkä Ruotsin kuningasta.

Lisäksi kyse on jälleen kerran taas siitä samasta, mikä alkaa jo pitkästyttää.

Ruotsin Ahvenanmaan miehitys on tosiasia. Sillä oli korkein valta tosiasiallisesti osassa Suomen aluetta.