Norjan sotasyylliset ja heidän tuomionsa

[Veikko Huuska]

Suomen marsalkka Mannerheimin äskeisen 60-vuotiskuolinmuiston tiimoilta voisi pohtia Suomen sodan jälkeisiä sotasyyllisyys- ja sotarikostutkimuksia loppuratkaisuineen vertailemalla niitä meille lähimpään vertauskohtaan, Norjaan. Tunnetusti Mannerheim pelkäsi Moskovan pitkää kättä, mutta pelko osoittautui siinä mielessä aiheettomaksi, että poliittinen tarkoituksenmukaisuus sai Stalinin päätymään hänen kohdallaan täyteen syyteimmuniteettiin. Kahdeksan suomalaista ”sotaansyyllistä” sai syytteen ja tuomion taannehtivan oikeudenkäytön tuloksena. Lukuisa määrä suomalaisia joutui pidätetyiksi, kuulustelluiksi ja osa myös tuomituiksi sodanaikaisen toimintansa perusteella. Ketään ei tuomittu kuolemaan, eikä yhtään kuolemantuomiota siten pantu myöskään täytäntöön. Viimeiset kuolemaantuomitut Suomessa olivat joitain hetkiä ennen rauhansopimusta elo-syyskuussa 1944 ammuttuja desantteja ja ”vastarintamiehiä”.

Miten Norjassa? Norjahan oli sodan käänteissä jonkinlainen käännekuva meille: helmikuussa 1940 liittoutuneet päättivät lähettää joukkoja Norjaan. Saksa miehitti Norjan huhtikuussa 1940. Taistelu Norjasta oli ohi kesäkuuhun mennessä. Menetykset: liittoutuneet (Ranska ja Englanti) 5.600 kaatunutta, Saksa 3.692 ja Norja 1.335. Eri puolilla maata toimi vastarintapesäkkeitä, osin omalla johdollaan osin Lontoon ja jopa Moskovan ohjeistamina. Saksalaiset joukot, joita enimmillään Norjassa oli peräti 400.000 miestä, pysyivät maassa Saksan lopulliseen antautumiseen 8.5.1945 saakka. Pohjois-Norjassa vapauttajina taistellen saapuneet Puna-armeijan joukot jäivät sinne kuukausien ajaksi maahan. Lomaretkillä Nato-maa Norjassa olen tavannut käydä monilla hautamuistomerkeillä, joissa osuu silmään kaksi asiaa: punatähti ja sana ”vapauttaja”.

Jos Norjan asema sodan melskeissä erosi Suomen asemasta, selvät erot leimasivat myöskin sodan jälkikäsittelyä.

Norjassa pyykinpesu oli laajaa ja luonteeltaan, ainakin pohjoismaisittain, melkoista ”kivipesua”. Sodan jälkeen Norjassa tutkittiin sodanaikaisista toimistaan 90.000 ihmistä. Sakkoihin tai vankilaan tuomittiin 46.000 henkilöä. Vankilaan tuomituista 17.000 tuomio tuli ehdottomana. Jopa sakkotuomioihin liittyi usein ”kansalaisluottamuksen menettäminen”, joka merkitsi käytännössä mm. äänioikeuden määräaikaista menetystä. Useimmilla tuomituilla rankin teko oli kuuluminen Quislingin johtamaan Nasjonal Samling –puolueeseen; joko liittyminen 9.4.1940 jälkeen tai vanhan jäsenyyden säilyttäminen. Natsipuolueen jäsenyyden kriminalisointi perustui pakolaishallituksen Lontoossa tammikuussa 1942 hyväksymään ”tilapäiseen järjestelyyn”, ja sen joulukuussa 1944 tehtyyn täydennykseen.

Näkyvin huomio kohdistui NS:n johtajaan, ministeripresidentti V. Quislingiin, joka asetettiin syytteeseen maanpetoksesta, ja tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin 24.10.1945.

Kolmekymmentä muuta norjalaista sai kuolemantuomion. Heistä 25:n kohdalla tuomio pantiin täytäntöön. Eli Norja-Suomi 26 – 0. Lisäksi oli ”läheltä piti” –tapauksia. Näkyvin näistä lienee Konrad Sundlo, Ofosetin alueen puolustuspäällikkö, joka huhtikuussa 1940 antautui Narvikissa kenraalieversti Eduard Ditelille taisteluitta. Sundlo vapautettiin vihollisen myötäilysyytteistä ja tuomittiin ainoastaan varomattomuudesta johtuneista laiminlöynneistä. Rangaistukseen hänet tuomittiin NS:n jäsenyydestä ja vapaaehtoisten värväämisestä Waffen-SS:n Nordland divisioonaan (jossa oli yhteensä noin 6.000 norjalaista vapaaehtoista). Sundlon asiassa kolme tuomaria kannatti kuolemanrangaistusta, mutta enemmistö kuitenkin äänesti elinkautista.

Norjassa käydyissä oikeusistunnoissa tuomittiin myös saksalaisia. Viisitoista saksalaista sai kuolemantuomion. Kaksitoista tuomiota pantiin täytäntöön. Viimeiset tuomitut – kaksi norjalaista ja yksi saksalainen – ammuttiin syksyllä 1948. Maanpetostuomion saaneista norjalaisista viimeinen vapautui vankilasta lokakuussa 1957.

Niin kitkerät ja ankarat kuin Suomen sotiin liittyneet jälkituomiot olivatkin, eivät ne loppujen lopuksi vaikuta kovin rajuilta siihen nähden, miten naapurimaassamme Norjassa lakia luettiin.

(Keskeinen lähde: Adbjörn Jaklin: Pohjoisrintama)

[Giosling]

Norjan ja Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntien ja niiden tuomioiden vertailu lienee epähedelmällistä, lähtökohdat kun ovat niin tyystin erilaiset.

Syyllisten henkilögalleria Norjassa, sen sijaan, kaipaisi suurennuslasia.

Vidkun Quislingista tiedetään yleisesti vain hänen maanpetturuuden synonyymiksi muodostunut sukunimensä.

Matemaattinen lahjakkuus askaroi myös hengellisillä asioilla. Löytyykö esim. hänen “universalisminsa” selittäjää suomenkielellä?

Quislingin teloituspaikka (Akershusin linnoitus) että “Gimle”, kotinsa Bygdössä, ovat varsin kolkkoja käydä, voin vakuuttaa!

[Giosling]

Vidkun Q:n varhainen ura pähkinänkuoressa:

-syntyi 18.7.1887 telemarkilaisjuurisen pastorin (& sukututkijan) poikana

-teini-ikäisenä esitti ja sai läpi korjauksia matemaattisiin oppikirjoihin Norjassa.
Korjaukset julkaistiin, nuorisoa kannustavasti, hänen omalla nimellään. Sotien jälkeisissä painoksissa nämä korjaukset säilyivät, mutta referensseihin painettiin tekijäksi "en gutt" - eräs poika!

-sotilasakatemian primus vuonna 1911 (Norjan historian parhaimmilla arvosanoilla), saavutti majurin arvon Norjan armeijassa

-työskenteli Fridtjof Nanssenin kanssa humanitaarisissa tehtävissä Venäjällä 1920-luvulla

-avioitui 1920 Alexandra Voroninan kanssa

-avioitui 1923 Maria Pasechnikovan kanssa

-sai 1929 CBE:n (Commander of Order of the British Empire) Englannin kuninkaalta, palveluksistaan diplomaattisuhteitten
solmimiseksi bolshevikkihallituksen kanssa.

-1931-1933 puolustusministeri

Ja sitten se teloitukseen johtanut paha, jonka historiasta kiinnostuneet pääpiirteittäin tuntevat. Missä meni pieleen? Mikä sai loistavan tulevaisuuden
itselleen pedanneen viikingin ryhtymään natsien collaboraattoriksi? Optinen harha?
Ei kai sentään se sama, joka sai Suomen sotasyylliset Saksan syliin?

(Lähde: Wikipedia, eri versiot)

[Veikko Huuska]

Lisään tähän nimilistan Norjassa toisen maailman sodan jälkeen käydyissä oikeudenkäynneissä tuomituista ja teloitetuista maanpetokseen tai sotarikoksiin syyllistyneistä. Yksityiskohtaisempia tietoja kaipaaville vinkkaan Legal purge inNorway after WW II -sivustoja. Oslon yliopistossa on toteutettu laajahkot tutkimusprojektit aiheesta.
http://www.ask.com/wiki/Legal_purge_in_ ... rld_War_II
(University of Oslo: The Legal Purges in Norway after 1945 - A Research Project: Project Description Home page for project)

Saksalaiset joukot pysyivät Norjassa Saksan antautumiseen 8.5.1945 saakka. Norjan puolisotilaallinen järjestyskaarti Milorg sekä Ruotsissa koulutetut poliisijoukot valmistautuivat hyvissä ajoin tähän hetkeen. Toisaalta ne pyrkivät ehkäisemään oikeudettomat kostotoimet ja lynkkaukset, mutta samalla ne valmistautuivat valmiiden pidätyslistojen avulla pidättämään kaikki vähänkin merkittävät yhteistoimintahenkilöt, etenkin norjalaiset turvallisuuspoliisissa ja Gestapossa palvelleet. Kohteina olivat lisäksi tietysti saksalaiset avainhenkilöt, ja sotarikoksista epäillyt; kidutuksiin, teloituksiin ja vankien pahoinpitelyyn syyllistyneet.

Välittömästi pidätettiin 28.750 henkilöä. Huomattava osa vapautettiin välittömästi, mutta vielä elokuussa 1946 pidätettynä tai vangittuina oli vielä 5.000 – 6.000 henkilöä.

Yleinen syyttäjä vaati maanpetoksesta kuolemantuomiota 200 tapauksessa. Kuolemantuomioita langetettiin yhteensä 30, joista 25 pantiin täytäntöön. Menettely sai osakseen kritiikkiä, koska hallitus palautti rikoslaista jo 1905 poistetun kuolemantuomion voimaan kiireellä, ennen kuin eduskunta kokoontui. Kuolemanrangaistuksen kannattajia kutsuttiin ”Jäärintamaksi” ja kuolemanrangaistuksen vastustajia ”Silkkirintamaksi”. Rangaistusasteikko käsitti lisäksi sakkoja, sulkemista yhteisön ulkopuolelle, vankeutta, sekä näiden ohella erilaisia laittomia julkisia nöyryytyksiä, mm. saksalaisten kanssa seurustelleiden ja lapsen saaneiden naisten pään paljaaksi ajelua ym. Rangaistuksia jaettiin epäyhtenäisesti, eikä kohtuuttomuuksilta vältytty. Siksi prosessia on yhä Norjassa hyvin arka aihe.

Maanpetostuomioiden lisäksi langetettiin tuomittiin sotarikoksista kuolemaan 15 henkilöä. Näistä teloitettiin 12.

Näin ollen Norjassa tuomittiin norjalaisten toimesta kuolemaan yhteensä 45 henkilöä. Tuomioista 8 jätettiin täytäntöön panematta. Teloituksiin edettiin 37:ssä tapauksessa. Ammutuista 26 oli norjalaisia ja 11 saksalaisia. Teloitukset tapahtuivat 17.8.1945 ja 28.8.1948 välisenä aikana. Niitä toimeenpantiin neljässä nimetyssä kaupungissa: Oslo (Akershusin linnoitus), Bergen (Sverresborgin sekä Kvarven linnoitus), Trondheim (Kristianstenin linnoitus) ja Tromsa (Bremnesin linnoitus, Bodö). Teloituksen suoritti paikallisen poliisipäällikön komennossa 11-jäseninen teloituskomennuskunta ampumalla kohdetta viiden metrin etäisyydeltä. Kaikkia toimeenpanijoita koski ankara salassapitovelvollisuus, mistä johtuen tarkemmat tiedot teloitustapahtumista ovat kiven alla.

Näiden lisäksi tuomittiin vielä sotarikoksista liittoutuneiden 13.12.1945 Oslossa säätämän sotarikoksia koskevan säännöstön nojalla kolme henkilöä kuolemaan. Puolassa tuomittiin Norjassa tehdyistä sotarikoksista viisi Jäämeren ja Lapin poliisi- ja santarmilaitoksessa palvellutta miestä kuolemaan.

Koska kaikkien aika ja into ei riitä kaivella sinänsä suhteellisen helposti saatavilla olevia kuolemaantuomittujen ja teloitettujen nimilistoja, laitan ne tähän asiasta kiinnostuneiden nähtäville:

Norjassa maanpetoksesta teloitettiin 25 henkilöä;

Olav Aspheim, teloitettu 19.3.1948, Akershusin linnoitus, Oslo.
Per Fredrik Bergeen, ns. Rinnan jengin jäsen, teloitettu 12.7.1947, Kristianstenin linnoitus Trondheim. Per Fredrik Bergeenin lisäksi Kristianstenin linnoituksessa ammuttiin tuona samana päivänä 7 muuta maanpetoksesta tuomittua (ks. alla).
Hermann Eduard Franz Dragass, teloitettu 10.7.1948, Kristiansten.
Einar Doennum, syntynyt 1897, palveli natsien hallitsemassa Statspolitiet´ssa, tunnettiin raaoista kuulustelumenetelmistä, joihin sisältyi kidutusta. Hän palkkasi teini-ikäisen poikansa assistentikseen. Norjan maanalainen vastarintaliike teki lukuisia epäonnistuneita murhayrityksiä Doennumia vastaan, mm. kuuluisan Asbjörn Sunden johdolla. Sodan jälkeen hänen poiakansa tuomittiin kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön. Doennum teloitettiin 22.4.1947, Akershus.
Hans Birger Egeberg, Rinnan jengin jäsen, teloitettu 4.10.1945, Kristiansten.
Harald Grotte, Rinnan jengin jäsen, teloitettu 12.7.1947, Kristiansten.
Alfred Josef Gärtner, teloitettu 8.8.1946, Sverresborgin linnoitus, Bergen.
Albert Viljam Hagelin, s. 1881 Bergen, liikemies ja oopperalaulaja, nimitettiin Quislingin marionettihallituksen sisäministeriksi, teloitettu 25.5.1946, Akershus.
Olaus Salberg Peter Hamrun, Rinnan jengin jäsen, teloitettu 12.7.1947, Kristiansten.
Harry Arnfinn Hofstad, Rinnan jengin jäsen, teloitettu 12.7.1947, Kristiansten.
Reidar Haaland, teloitettu 17.8.1945, Akershus, ensimmäinen teloitettu Norjassa 1900-luvulla.
Bjarne Konrad Jenshus, Rinnan jengin jäsen, teloitettu 12.7.1947, Kristiansten.
Johny Alf Larsen, teloitettu 29.5.1947, Bremnesin linnoitus, Bodö.
Aksel Julius Maere, Rinnan jengin jäsen, teloitettu 12.7.1947 Kristiansten
Hans Jakob Skaar Pedersen, teloitettu 30.3.1946, Sverresborg.
Eilif Rye Pisani, teloitettu 2.4.1947, Kvarven linnoitus, Bergen.
Vidkun Abraham Lauriz Jonsson Quisling, teloitettu 24.10.1945, Akershus.
Kristian Johan Randal, Rinnan jengin jäsen, teloitettu 12.7.1947, Kristiansten.
Henry Oliver Rinnan, s. 14.5.1915 Levangen, pahamaineinen Gestapon agentti, ”Sonderabteilung Lola” –nimisen ryhmän, eli ns. Rinnan jengin johtaja Trondheimin seudulla. Hän oli poikkeuksellisen pienikokoinen, vain 1.61 m, köyhtyneessä perheessä kasvanut yksinäinen susi, joka työskenteli jonkin aikaa setänsä palveluksessa mutta sai potkut varastelusta. Talvisodan aikana yritti vapaaehtoisena Suomeen taistellakseen Puna-armeijaa vastaan, mutta raakattiin fyysisen heikkouden vuoksi. Taistelun Norjasta riehuessa keväällä 1940 hän ajoi Norjan armeijan kuorma-autoa. Kesäkuussa 1940 hän rekrytoitui Gestapon palvelukseen. Syyskuussa 1943 Rinnanin jengillä oli päämaja Jonsvannsvegen 46:ssa Trondheimissa, se tunnettiin nimellä ”Jengiluostari”. Rinnan työskenteli läheisessä yhteistyössä Saksan Sicherheitspolizein kanssa, ja hänen pääkontaktinsa olivat Gerhard Flesch ja Walter Gemmecke. Rinnanin jengi loi luottamuksellisia yhteyksiä seudulla ja soluttautui vastarintaliikkeen elimiin. Jengin katsotaan olevan vastuussa vähintään sadan vastarintaliikkeessä toimineen norjalaisen ja Britannian ”Special Operations Executiven” toimijan hengestä, sekä useiden satojen vangittujen henkilöiden kiduttamisesta, yli tuhannen vangitsemisesta, satojen vastarintaryhmien vaarantamisesta, ja erinäisissä tapauksissa ihmisten naruttamisesta natsilaiseen toimintaan. Rinnan sai natseilta vapaat kädet toteuttaa heidän toimeksiantojaan, murhia ja kidutuksia kaihtamatta. Valokuvien mukaan Rinnan pahoinpideltiin pidätyksen yhteydessä, joka tapahtui kohta sodan päätyttyä. Kahdessa oikeudenkäynnissä tuomittiin yhteensä 41 Rinnanin jengiin kuulunutta henkilöä. Kaksitoista sai kuolemantuomion 20.9.1946. Kymmenen tuomittua ammuttiin. Yksitoista vastaajaa tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön (armahdettiin myöhemmin). Loput saivat pitkiä vapausrangaistuksia. Henry Rinnan tuomittiin kolmentoista henkilön murhasta, mutta todellinen luku on luultavasti korkeampi. Kello 04.oo helmikuun 1. päivänä 1947 Rinnan vietiin sellistään Kristianstenin linnassa. Vartija sitoi hänen silmänsä liinalla ja vei hänet ulos. Siellä Rinnan sidottiin paaluun. Kello 04.05 Rinnan teloitettiin ampumalla. Rinnanin jengi saavutti laajalti kuuluisuutta pahamaineisuudellaan, eikä aiheetta, sillä toisen maailmansodan jälkeisissä Norjan sotarikosoikeudenkäynneissä teloitetuista peräti 40 % omasi yhteyksiä tähän ”Sonderabteilung Lolaan”.
Max Emil Gustav Rook, teloitettu 5.6.1947, Sverresborg.
Harry Aleksander Roenning, Rinnan jengin jäsen, teloitettu 12.7.1947, Kristiansten.
Arne Braa Saatvedt, teloitettu 20.10.1945, Akershus.
Ragnar Sigvald Skancke, s. 9.11.1890 Ås, sähkötekniikan professori, toimi Norjan Teknisessä Instituutissa professorina Trondheimissa ja kuului Norjan tiedeakatemiaan. Kirkollis- ja kasvatusasiain ministeri Quislingin marionettihallituksessa, nimitettiin myös työministeriksi mutta ei toiminut virassa. Jatkoi valtakunnankomissaari Terbovenin nimittämässä hallituksessa kirkollis- ja kasvatusasiain ministerinä. Skancke toimi enimmäkseen passiivisesti, mutta ei epäröinyt ryhtyä vastatoimiin silloin kun havaitsi oppositiohenkeä. Vaikkei johtanutkaan Norjan koululaitoksen ja kirkon natsifikaatiota, otti täyden vastuun piispojen, pappien ja opettajien erottamisista. Määräsi Norjan opettajat ja koululaiset osallistumaan Hitlerin nuorisojärjestön näyttelyyn Oslossa helmikuussa 1941, mikä johti saksalaismiehityksen ajan ensimmäiseen koululakkoon. Skancke omalta osaltaan torjui Terbovenin vaatimuksen Norjan kirkonkellojen luovuttamisesta toimitettaviksi Saksaan sotateollisuuden raaka-aineeksi. Sodan jälkeen Skancke joutui oikeuteen maanpetoksesta ja tuomittiin kuolemaan vuonna 1946. Maaliskuussa 1947 Norjan Korkein oikeus hylkäsi Skancken valituksen ja vahvisti tuomion. Skancke yritti vielä vedota asiassaan esittämällä uusia todisteita ja haastamalla uusia todistajia. Prosessin edetessä mielialat Norjassa tasaantuivat ja esitettiin useita armahduspyyntöjä yhteistoimintamiehen hengen säästämiseksi. Muun muassa Norjan Korkein oikeus sai kirjeitä 668 papilta, jotka rukoilivat armoa Skanckelle. Kaikki armon anomukset hylättiin ja Skancke teloitettiin ampumalla Akershusin linnoituksessa 28. elokuuta 1948 aamunkoitteessa. Näin ministeri Ragnar Skanckesta tuli viimeinen Norjassa teloitettu ihminen. Samalla hän oli kolmas Norjan natsijohtajista, joka teloitettiin poliittisista rikoksista. Muuta olivat ministeripresidentti Quisling ja sisäasiainministeri Albert Viljam Hagelin. Kaikki muut Norjassa maailmansodan loppuselvittelyissä teloitetut 34 henkilöä ammuttiin koska heidät oli tuomittu murhasta, kidutuksesta tai miehittäjävallan systemaattisesta informoinnista eli pitkälle menevästä yhteistyöstä natsivallan kanssa.
Holger Tou, teloitettu 30.1.1947, Sverresborg.
Ole Wehus, teloitettu 20.10.1945, Akershus.

Norjassa sotarikoksista teloitettiin 12 henkilöä: yksi norjalainen ja 11 saksalaista;

Richard Wilhelm Hermann Bruns, teloitettu 20.9.1947, Akershus.
Siegfried Wolfgang Fehmer, s. 10.1.1911 Munchen, Saksan Gestapon upseeri, sijoitettiin Norjaan miehityksen alussa, sodan loppuvaiheissa hän toimi rikospoliisin tutkinnanjohtajana Oslossa, hänet oli tuossa vaiheessa ylennetty SS:n Hauptsturmfuhreriksi. Valtakunnankomissaari Josef Terbovenin ohella Fehmer oli yksi halveksituimmista miehistä Saksan miehitysjoukoissa Norjassa. Milorg (Norjan vastarintaliikkeen sotilaallinen siipi) näki hänessä vakavan uhkan, ja laati useita salamurhasuunnitelmia, mutta Fehmer selviytyi kaikista, vain kerran hän haavoittui rintaan osuneista luodeista. Sodan päättyessä 8.5.1945 Fehmer yritti paeta Ruotsiin, mutta Britannian sotilastiedustelun kersantti John Maclean pidätti hänet Norjan poliisin avustamana. Koko sodan ajan Fehmer oli käyttänyt Alsatian koiraansa uhriensa kiduttamiseen. Kersantti Maclean tajusi, että Fehmer yrittäisi hakea koiransa ennen pako Norjasta. Joitakin Fehmerin avustajia jututtamalla Maclean sai tietää koiran sijoituspaikan ja jäi sinne odottamaan, kunnes Fehmer saapui. Norjan Korkein oikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Tuomio pantiin täytäntöön teloituskomennuskunnan edessä Akershusin linnassa 16.3.1948. Suomenkin televisiossa pariin kertaan esitetyssä elokuvassa ”Max Manus” (2008), erästä päärooleista, Fehmeriä, esittää saksalainen näyttelijä Ken Duken.
Gerhard Friedrich Ernst Flesch, s. 8.10.1909 Posen, ylihallitusneuvos, natsi, sotilasarvoltaan SS-Obersturmbannfuhrer (everstiluutnantti), miehitetyssä Norjassa toimi huhtikuusta 1940 lähtien Sipo:n komendanttina (Sicherheitspolizei) Bergenissä, samalla hän toimi Falstadin keskitysleirin komentajana. Flechin esimiehenä toimi Heinrich Fehlis. Toukokuun 8. päivänä 1945 Flech pakeni Trondheimista kätkettyään kultaharkon matkatavaroidensa sekaan. Hän jäi kiinni ja hänet lähetettiin poliisisaattueessa janalla Trondeheimiin. Matkalla hän teki epäonnistuneen yrityksen paeta. Hänet tunnettiin pahamaineisena kiduttajana, ja hän teloitti monia Norjan vastarintaliikkeen aktiiveja ilman oikeudenkäyntiä. Hänet tuomittiin kidutuksista ja murhista kuolemaan. Tuomio pantiin täytäntöön 28.2.1948, Kristianstenin linnasa. Juuri ennen kuin kajahti käsky ampua, Gerhard Fehlis huusi kovalla äänellä: ”Heil Hitler”.
Nils Peter Bernhard Hjelmberg, teloitettu 8.8.1946, Sverresborg.
Willi August Kesting, teloitettu 8.8.1948, Sverresborg.
Karl-Hans Hermann Klinge, teloitettu 28.3.1946, Akershus.
Emil Hugo Friedrich Koeber, teloitettu 22.3.1947, Kristiansten.
Julius Hans Christian Nielson, teloitettu 10.7.1948, Kristiansten.
Ludwig Runzheimer, teloitettu 6.7.1946, Sverresborg.
Rudolf Theodor Adolf Schubert, teloitettu 20.9.1947, Akershus.
August Stuckmann, teloitettu 28.3.1947, Akershus.
Otto Wilhelm Albert Suhr, teloitettu 10.1.1948, Akershus.

Sotarikoksista Liittoutuneiden lainkäytön nojalla kolme miestä tuomittiin kuolemaan Oslossa 13.12.1945;

Hans Wilhelm Blomberg, teloitettu 10.1.1946, Akershus, Oslo.
Erich Hoffman, teloitettu hirttämällä 15.5.1946 Hamelin vankila, Hampuri.
Werner Seeling, teloitettu 10.1.1946 Akershus.

Norjassa Jäämeren ja Lapin poliisi- ja santarmijoukoissa tehdyistä sotarikoksista tuomittiin Puolassa kuolemaan 4 miestä;

George Koening, teloitettu 14.9.1947, Lodz, Puola.
Willi Mueckler, teloitettu 14.9.1947, Lodz, Puola.
Fritz Gustaw Weidemann, teloitettu vuonna 1949, Lodz, Puola.
Friedrich Ferdinand Schlette, teloitettu vuonna 1949, Lodz, Puola.

Lähteitä;
Keskeinen lähde on Norjan valtion aihetta koskeva tutkimusprojekti eri raportteineen.
Lisäksi Wikipedia, sekä Norjan historiaa ja toista maailmansotaa ja sen jälkiselvittelyjä koskevat artikkelit. Laiskahko kirjeenvaihto norjalaisten alan tutkijoiden kanssa.

[Emma-Liisa]

Norjan ja Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntien ja niiden tuomioiden vertailu lienee epähedelmällistä, lähtökohdat kun ovat niin tyystin erilaiset.

Norjan kohdalla on väärin ja harhaanjohtavaa käyttää sanaa sotasyyllinen, koska eihän syytteenä ollut hyökkäyssodan aloittaminen ja/tai rauhanteosta kieltäytyminen kuten Suomessa, vaan suoranainen sekä muu yhteistyö miehittäjän kanssa. Suomeessa syytettyinä olivat presidentti sekä hallituksen ja eduskunnan jäseniä, Norjassa kuningas ja maan hallitus olivat maanpaossa.

Norjaa voi vertailla muiden miehitettyjen maiden kanssa, Suomen kohtelua taas voi verrata Saksan ja muiden häviäjien hallitusten kohteluun.

Tietynlainen erityistapaus on Ranska, jossa Vichyn hallitus oli epäilemättä laillinen hallitus, mutta marsalkka Petain joutui silti oikeuden eteen.

[Veikko Huuska]

En hevin juuttuisi terminologiaan, mutta totean kuitenkin, että Suomen ja Norjan valtiollinen asema toisen maailmansodan tuoksinoissa oli lähtökohtaisesti varsin samankaltainen. Molemmat olivat pieniä pohjoismaisia demokratioita, jotka joutuivat ekspansiivisen diktatuurin hyökkäyksen kohteeksi: Suomi Antinpäivänä marraskuussa 1939 Stalinin ja Norja kohta Talvisodan päätyttyä huhtikuussa 1940 Hitlerin. Ja molempien hyökkäyksen kohteeksi johtuminen juontui 23.8.1939 diktaattorien solmimasta paktista, ja sen jälkeisestä Euroopan etupiirijaosta sekä suoraan sen toteuttamista seuranneesta jatkoasetelmasta, taistelusta Euroopan ja maailmanherruudesta.

Korostan kuitenkin että alkuperäinen tarkoitukseni oli palauttaa suomalaiseen sotasyyllisyyskeskusteluun (erityisesti tuomioiden purkamiseen pyrkivien) osallistuvien mieliin, että kohtalaisen samankaltaisista lähtöasetelmista huolimatta demokraattisissakin valtioissa päädyttiin sodan jälkitoimissa varsin erilaisiin sanktiotoimiin.

Tietysti oli niin että Norjan vapauttajina toimivat liittoutuneet, kun taas Suomi piti itsensä vapaana omin ja merkittäviltä osin tappioon ajautuneen Saksan tuen turvin. Yhdistävä tekijä oli Neuvostoliitto, mutta käänteisin epiteetein; Pohjois-Norjan punatähtiset hautamuistomerkit muistuttavat tänäkin päivinä norjalaisia sekä ulkoa tulevia satunnaisia matkustajia Puna-armeijasta vapauttajana ja heidän kaatuneistaan Norjan vapauttajasankareina. Meillä taas tämä näkökohta ei oikein toimi, paitsi tietyllä kierteellä Lapin sodan osalta, tunkeutuivatkan punaisenarmeijan eräät ryhmittymät Kuusamon-Pudasjärven ym. eräiden muiden pitäjien alueella varsin pitkälle maamme syvyyteen, tosin vetäytyen sieltä suhteellisen hyvässä järjestyksessä ja pahemmitta viivytyksittä. Meille Puna-armeija oli maahantunkeutuva hyökkääjä.

Suomessa selvittiin toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä ilman ainuttakaan kuolemantuomiota. Sekin on saavutus sinänsä. Maailmansota on hyvä nähdä alusta loppuun yhtenä kokoinaisuutena; meillähän sotavuodet usein käytännön syistä ja joskus hieman tarkoutushakuisestikin jaotellaan kolmeksi erilliseksi sodaksi: Talvisodaksi, jatkosodaksi ja Lapin sodaksi, vaikka sotavuodet 1939-1945 kaiken kaikkiaan valtiollisesti ja suomalaisten kannalta olivatkin yksiselitteistä selviytymistaistelua Euroopan diktaattorien käynnistettyä maanosan jaon ja päästettyä sodan raivovoimat valloilleen.

[JariL]

Suomessa selvittiin toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä ilman ainuttakaan kuolemantuomiota.

Mietin vain, että pitäisikö käsitettä laajentaa siten että kuolemantuomioita ei jaettu omille kansalaisille poliittisin perustein myöskään sodan aikana, mikä sitten vaikutti osaltaan sodan jälkiselvittelyihin.