Väitös kenttäpiispan viran synnystä ja vaikutuksesta 1939-1944

[Tapio Onnela]

TM Timo Vuori väittelee 19.2.2011 kello 10.15 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta "PAIMEN VAILLA HIIPPAKUNTAA - Kenttäpiispan viran synty ja vaikutus sotilaspapiston asemaan Suomen puolustusvoimissa ja kirkossa vuosina 1939–1944 ".

Väitöskirjan tiivistelmä on luettavissa E-thesis -palvelussa.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24584

Tutkimuksessa selvitetään niitä tekijöitä, joiden vaikutuksesta kenttäpiispa-instituutio syntyi vuosina 1939 1944, sekä sitä, miten kenttäpiispuus vaikutti sotilassielunhoidon johtajan ja sotilaspapiston asemaan kyseisenä ajanjaksona.

Talvisodan syttyessä puolustusvoimien kirkollisen työn johtajana toimi sotarovasti. Kirkkolaki ei kuitenkaan tuntenut kyseistä virkaa. Sotilaspapiston kirkkolainsäädännölliseen asemaan tehtiinkin ehdotuksia 1930-luvun alussa. Tällöin piispainkokous torjui esillä olleen sotilaspiispuuden. Käsitteenä kenttäpiispa mainittiin suomalaisissa sotilasasiakirjoissa jo vuonna 1927. Puolustusvoimissa sotilaspapisto oli sijoitettu arvoluokkien ulkopuolelle. Sotilaspapisto teki 1920- ja 1930-luvuilla toistuvasti ehdotuksia palkkauksensa parantamiseksi puolustusvoimissa.

Tutkimus osoittaa, että sotilaspapiston asema nousi uudelleen kirkolliskokouksen asialistalle pitkälti talvisodan seurauksena. Sotilaspapiston aseman vahvistamista perusteltiin ennen kaikkea aikaisempaa suuremmalla arvostuksella, erityisesti heidän rooliaan kaatuneiden huollon toteuttajana korostettiin. Kenttäpiispa-instituution synnylle oli olennaista se, että vaatimusten taakse saatiin ne sadat nuoremman polven papit, jotka osallistuivat talvisotaan ja sotamarsalkka Gustaf Mannerheim, jolle sotilaspapisto markkinoi kenttäpiispuuden kesällä 1940. Koko keskustelun keskipisteeseen nousi tällöin sotilaspapiston esitys sotarovastin viran muuttamiseksi kenttäpiispaksi. Sotilaspapisto toivoi kenttäpiispuuden vahvistavan koko sotilaspapiston asemaa ensisijaisesti puolustusvoimissa. Kenttäpiispuuden kannattajien hahmotelmissa kenttäpiispa olisi ollut piispa kirkossa ja kenraalikunnan jäsen puolustusvoimissa. Piispat ja eräät muut keskeiset kirkon vaikuttajat vastustivat kenttäpiispuutta teologisista ja arvovaltaan liittyvistä syistä, mutta olivat omalta osaltaan valmiita tunnustamaan, että sotarovastin asema kaipasi määrittelyä kirkkolakiin.

Talven 1941 kirkolliskokouksen asettaman kirkkolakikomitean mietintö valmistui jatkosodan kynnyksellä. Mietinnössä torjuttiin kenttäpiispuus, mutta sotarovastille ehdotettiin eräitä piispalle kuuluneita tehtäviä. Jatkosota muutti tilanteen kulun, sillä tasavallan presidentti myönsi sotarovasti Johannes Björklundille kenttäpiispan arvonimen 11.7.1941. Mannerheimin osuutta arvonimen myöntämisessä on paljon spekuloitu, mutta täyttä varmuutta ei ole. Kenttäpiispan arvonimi oli joka tapauksessa hienovaraisempi tapa painostaa kirkkoa, ja samalla jo aikaisemmin myönteisen mielipiteen ilmaissut Mannerheim saattoi jäädä taka-alalle. Sittemmin kirkolliskokous hyväksyi, että sotilassielunhoidon johtajasta käytetään kirkkolaissa nimitystä kenttäpiispa, ja hänelle määriteltiin eräitä piispalle kuuluneita tehtäviä. Kaikista odotuksista huolimatta kenttäpiispuus ei vaikuttanut sotilaspapiston asemaan heidän toivomallaan tavalla, sillä heille ei perustettu omia arvoluokkia eikä palkkauksessa tapahtunut parannusta. Kenttäpiispantoimisto kuitenkin muutettiin kirkollisasiainosastoksi kesällä 1942.

Tuore kenttäpiispa joutui heti syksyllä 1941 keskelle luterilaisten ja ortodoksien välille Itä-Karjalassa puhjennutta kastekiistaa. Arvostelusta huolimatta Björklund noudatti Päämajan kumpaakin kirkkoa kohtaan neutraalia linjaa ja näin hänellä oli Mannerheimin tuki takanaan.

Jatkosodan aikana enemmistö nuoremman polven papeista oli armeijan palveluksessa, ja samaan aikaa kotirintamalla kärsittiin pappispulasta. Keskeinen kirkollinen vaikuttaja piispa Aleksi Lehtonen toivoi muistiinpanoissaan, että Björklund olisi paremmin huomioinut kotirintaman pappistarpeen.

Mitä tulee kenttäpiispuuteen, Lehtosen mielestä Björklund oli kaikin keinoin pyrkinyt hankkimaan itselleen kenttäpiispan aseman. Tutkimus on kuitenkin osoittanut sen, että kenttäpiispuuden takana oli laaja joukko, ennen kaikkea nuorempi papisto ja puolustusvoimat.