Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit

Timo Vihavaista, jonka tuorein kirja Itäraja ilmestyy syyskuussa Otavan kustantamana, on haastateltu verkkolehteen Uusi Suomi. Juttu otsikoitu Tutkija murskaa Suomen armeijan: ”Surkuhupaisaa”. Pitkähkössä tekstissä käsitellään myös Suomen ja Venäjän historiankirjoitusta.

Professori ei lämpene uudelle venäläiselle historiankirjoitukselle vaan kirjoittaa, että sota oli pikemminkin uhri, joka annettiin todellisten, ikuisten arvojen, oikeuden ja totuuden puolesta. "Suomen suuri kevät" oli todellisuudessa Moskovan pakkorauhan kevät. Kymmenientuhansien nuorukaisten tuhottu tai ruhjottu elämä ei riittänyt pelastamaan Karjalaa, josta sadat tuhannet joutuivat lähtemään kotinsa, kontunsa ja koko omaisuutensa menettäneinä. Kollektiivinen suru, koko kansan itku tervehti "Tynkä-Suomeen" siirtyviä evakkoja, joita ei koskaan nimitetty pakolaisiksi.

-Heidäthän todella oli evakuoitu, ellei omasta vapaasta tahdostaan niin ainakin ymmärtäen että niin oli pakko tehdä. Kuusisen hallitus olisi kyllä mielellään ottanut koko joukon harvalukuisten alamaistensa piiriin.

Näpsäkkä juttu tuo US:ssa, vaikkein kaikkea varmaan ymmärtänyt. Mutta henkilö, joka arvostaa perinnettä ei voi olla ihan paha.

Ja hienoa, että tänne tulee muitakin kirjoituksia kuin "Huhtiniemeä."

Timo Vihavaisen uutukainen ”Itäraja häviää” (Otava) julkaistiin eilen, tiistaina 13.9. Helsingissä. Siitä on ainakin pari juttua netissä:

Aamulehti verkko 13.9.; paperi 14.9.2011; http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194696 ... jalla.html

Etelä-Karjala 13.9.2011; http://yle.fi/alueet/etela-karjala/2011 ... 68367.html

Kiinnostavaa on myös tuo mitä Vihavainen kertoo venäläisten näkemyksistä talvisodasta:

Venäläisissä esityksissä sodasta on toisenlaisia painotuksia kuin suomalaisissa. Joissakin tapauksissa voi puhua suoranaisesta fennofiliasta, joissakin taas venäläisestä sovinismista.

- Jälkimmäisestä esimerkiksi sopii vaikkapa Jelena Senjavskaja, tunnettu moskovalainen historiatieteen tohtori, joka selittää Suomen ja Neuvostoliiton sodat suomalaisten suurella aggressiivisuudella ja pyrkimyksellä Uralille ulottuvaan Suur-Suomeen. Historiantutkija muistuttaa, että suomalaisten vastarinta talvisodassa on tietenkin kaikkien tuntema historian tosiasia, vaikka Venäjällä on uusstalinistisissa piireissä tulkittu talvisota yleisesti "tarpeettomaksi sodaksi".

Vihavainen arvioi, että eräät kirjoittajat kuvaavat suorastaan liikuttavasti sitä, miten traagista oli, että ulkoministeri Erkon johtama lyhytnäköinen ulkopolitiikka aiheutti sodan aivan mitättömästä syystä. Näissä tulkinnoissa väitetään, että Moskova tarvitsi vain pari tukikohtaa, eikä se edes vaatinut Pietari Suuren rajaa, johon suomalaisten oli sodan jälkeen suostuttava. Vihavaisen mielestä on selvää, että kaikki olisi kuitenkin voinut käydä toisin. Mikäli Moskova olisi hoitanut leiviskänsä paremmin ja onnistunut jakamaan Suomen kansan kahtia, olisi vuoden 1918 tuoreet haavat varmaankin voitu vielä avata.

-Kun hyökkääjä kuitenkin teki kaikki mahdolliset virheet, se menetti senkin vähän uskottavuuden, jota sillä suhteellisen laajoissa vasemmistopiireissä oli ollut, Vihavainen selvittää.

Vihavaisen näkemys talvisodasta tai jatkosodastakaan ei US:n perusteella oikein avaudu.

Timo Vihavainen kirjoitti:Tarvitaan merkittävää intellektuaalista kapasiteettia, jotta voisi ymmärtää mitä merkitystä oli sillä, että Suomi ei ollut jatkosodassa Saksan liittolainen, Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton liittolainen eikä tällä hetkellä Naton liittolainen.
Näennäisesti vähäpätöinen ero kahden mahdollisen vaihtoehdon välillä oli kussakin tapauksessa Suomen politiikan kulmakivi, joka antoi sille omaa liikkumavaraa.

Mutta uskooko hän tosiaan, että uusstalinistit Venäjällä ja Suomessa toimivat omasta aloitteestaan? He ovat objekteja, valtapolitiikan pelinappuloita, eivät subjekteja.

Tietenkin Venäjällä on edelleen valtava poliittinen tarve esittää sen aina olleen vihamielisten aggressioiden kohteena. Tässä suuressa kertomuksessa ei ole merkitystä, miten nämä aggressorit mahdollisesti erosivat toisistaan, olivatko kenties solmineet liittosopimuksia vai eivät, liitännäisjäseniä tai muuten vain yhteistyössä. Useassa muussakin maassa viljellään samansuuntaisia ajatuksia toisista tyyliin "aina nuo ovat sortaneet meitä/yrittäneet valloittaa meidät/suhtautuneet meihin väärin". Ihmiset eivät välttämättä edes halua tulla oikaistuksi, eivät edes sitten, vaikka saisivat faktoja eteensä.

Itse historiattomuuden suhteen Vihavainen on kyllä pääosin oikeassa. Mutta puolustusvoimat on kuitenkin ollut, toisin kuin muut viranomaiset, aina poikkeuksellisen kiinnostunut omasta historiastaan ja sen vaalimisesta. Varsinaisesta historian ymmärtämisestä tässä ei silti juurikaan ole kysymys. On eri asia tietää joitakin historiallisia faktoja ja muistaa niitä kuin ymmärtää niitä. Useimmille nykypäivän suomalaisille mikä tahansa em. kolmesta lienee täysin yhdentekevä.

Pelkkä "isien tekojen" kunnioittaminenkaan ei välttämättä ole ymmärtämistä, vaan kanonisoimista. Kuvien kumartelu taas on aivan yhtä historiatonta kuin niiden kaataminenkin. Tärkeintä olisi keskustella. Monet eivät halua keskustella historiasta, koska he mieluiten torjuvat sellaisen jota eivät ymmärrä.

Professorin moitteissa kyse on paljolti sukupolven vaihdoksesta. Ihmisten syvällinen tuntemus sota-ajasta (jos sitä on koskaan ollutkaan) on muuttunut entistä ohuemmaksi. Kuitenkin Iltasanomien sota-ajan painokset ja erilaiset talvi- ja jatkosotaliitteet käyvät kaupaksi, joten asiaan tunnetaan kyllä kiinnostusta. Monelle vain sota on oikeata historiaa, muu on merkityksetöntä. Julkaisun ostajista suurin osa on syntynyt vasta kauan sodan jälkeen.

Päättäjiä vaivaa tarve saada aikaan uutta, sillä he katsovat sen lisäävän heidän mainettaan ja tätä kautta valtaa. Tämä yhdistää demokratioita ja diktatuureja toisiinsa. Poliitikot ajattelevat asioita vain lyhyellä tähtäimellä. Virkamiehet kulkevat perässä. Kaikki pitkän aikavälin suunnitelmat ja projektit on yleensä laadittu sen hetken tarvetta varten. Päättäjät eivät halua muistella vanhoja projektejaan, koska epäonnistumiset paljastuisivat nopeasti. Uusia kehittämällä vanhat virheet voidaan peittää näkyvistä ja keskittyä muistelemaan onnistumisia. Päätöksentekijöitä vaivaa myös puute ajasta. Päätökset on tehtävä yhä nopeammin ja vasta eläkkeellä on aikaa muistella. Ikävää on, jos silloin on jo liian myöhäistä.

Yksi parhaita populaariteoksia, on Ari Turusen viime vuonna julkaisema kirjanen Ettekö te tiedä kuka minä olen? Ylimielisyyden historia. Vaikka tyylilaji on kepeä, ja tarkastelu hyvin pinnallinen, ajatus on kohdallaan. Suomenkin historiassa löytyy runsaasti esimerkkejä ylimielisyydestä. Historiattomuus on ylimielisyyttä aidoimmillaan. Kyllä Historiasta on mahdollista oppia, ja paljon, mutta tämä ei tarkoita sitä, että aina pitäisi toimia samalla tavalla kuten ennen onnistuttiin.

jsn kirjoitti:
...

Pelkkä "isien tekojen" kunnioittaminenkaan ei välttämättä ole ymmärtämistä, vaan kanonisoimista. Kuvien kumartelu taas on aivan yhtä historiatonta kuin niiden kaataminenkin. Tärkeintä olisi keskustella. Monet eivät halua keskustella historiasta, koska he mieluiten torjuvat sellaisen jota eivät ymmärrä.

...

En ole Vihavaisen kirjaa nähnytkään, mutta tämän lehtijutun perusteella saa sen käsityksen, että Vihavainen korostaisi "perinteiden" tärkeyttä.

Heitän tähän vaan, että ns perinteen vaaliminen tai perinnetyö on nimenoaan aattellista toimintaa. Tavoitteena yleensä osoittaa huomiota menneiden polvien työlle ja uhrauksille ja siten synnyttää nykypolvessa elänmänuskoa, vastuullisuutta ja isänmaallisuutta. Monet historiantutkijat tekevät kyllä myös perinnetyötä ja - valitettavasti - monet perinteen parissa uurastavat sanovat olevansa "historiantutkijoita." Sinänsä olisi arvokasta, että perinne, jota vaalitaan, perustuisi olennaisilta osin historian tosiasioihin eikä kokonaan esim valheisiin ja harhoihin.

Eki kirjoitti:Heitän tähän vaan, että ns perinteen vaaliminen tai perinnetyö on nimenoaan aattellista toimintaa. Tavoitteena yleensä osoittaa huomiota menneiden polvien työlle ja uhrauksille ja siten synnyttää nykypolvessa elämänuskoa, vastuullisuutta ja isänmaallisuutta.

Perinnetyön pääpainopiste on aina nykyisyydessä ja tulevassa. Itse perinnetyössä mielestäni ei kuitenkaan ole sinänsä mitään väärää. Sen avulla voidaan edistää monia hyviä asioita. Ja toki menneiden polvien uhraukset ovat muistamisen arvoisia. Parhaiten onnistutaan, jos muistellaan avoimin silmin ja mielin. Usein uhrauksien muisteleminen liittyy tavalla tai toisella suoraan siihen, että vaaditaan uusia uhrauksia.

Pakko sanoa, etten ole enää vähään aikaan oikein täysin ymmärtänyt - enkä edes jaksanut sanottavammin kiinnostua - mitä Vihavainen loppujen lopuksi yrittää sanoa.

Tuntuu siltä, että hänen ainoa motiivinsa tätä nykyä on vain epätoivoinen halu kohauttaa hinnalla millä hyvänsä, mistä viestii etenkin tämä jatkuva tiheä selostus "poliittisesta korrektiudesta". Tämä linja alkoi jo Kanavan artikkeleissa, kiteytyi "Länsimaiden tuho"-teoksessa, on jatkunut Vihavaisen US-blogissa ja nyt sitten ilmeisesti tiivistyy toistamiseen tässä opuksessa. Vihavaisen jatkuva flirttailu oman aikamme oikeistopopulistisen radikalismin kanssa - mikä kylläkin istuu tuohon "taantumuksellisuuteen", jolla hän nyt on päättänyt vielä erikseen ylvästellä - ei sekään erityisemmin lisää hänen uskottavuuttaan.

Seuraava lausahdukseni tietysti kirvoittaa taas niitä perinteisiä raivoavia kommentteja hirveästä ja epäoikeudenmukaisesta loanheitosta ansioituneita ja tunnustettuja historiantutkijoita ja professoreita kohtaan. Mutta aivan rehellisesti, ja anteeksi vain kovasti, allekirjoittaneen mielestä tässä maassa eivät historian professorit kyllä ole viime aikoina onnistuneet kovinkaan kiitettävästi toteuttamaan rooliaan rakentavina mielipidevaikuttajina tai arvostettuina älymystön edustajina.


Best,

J. J.

Vihavaisen lehtijutussa mainitaan venäläisistä talvisotaa käsittelevistä nykykirjoista mm:

"Vihavainen kirjoittaa, että Pietarissa ilmestyi vuonna 2010 merkillinen kirja "Talvisota NKVD:n dokumenteissa". Lyhyen alku- ja loppuluvun ohella se sisältää vajaan sadan sivun verran raportteja 1930-luvun Suomen neuvostovastaisista piireistä ja Saksa-suhteista. Lisäksi kirjassa on noin 150 sivua puhtaasti paikallisia sodanaikaisia operatiivisia dokumentteja ja parikymmentä sivua sodanaikaista propagandamateriaalia. Osat eivät liity toisiinsa oikeastaan millään tavalla. Niitä yhdistää vain se, että ne on kaivettu "Ison talon" eli Pietarin FSB:n arkistosta."

Kun tuolla toisessa ketjussa keskustellaan ryssävihasta ja aikaisemmin on kirjoitettu paljonkin ennen talvisotaa vallinneesta epäluulosta ja NL:n puolelta lausutuista epäilyistä, esim: "Emme jää Rajajoelle odottamaan", olisi mielenkiintoista lukea minkähenkisiä raportteja Suomen neuvostovastaisista piireistä ja Saksan suhteista liikkui. Puhuttiinhan silloin mm. Göringin Mannerheimille tekemistä lentokoneapulupauksista ja väitettiin Suomen rakentavan kymmeniä lentokenttiä Saksaa varten.
Tuskin kuitenkaan mitään raflaavaa, olisihan se varmaan reväisty esille, mutta vaikka heikkojakin signaaleja.