Kirjastosta tarttui mukaan matemaatikko ja kulttuuriskribentti Osmo Pekosen pienehkö kirja Oodi ilolle. Matkoja, maita, kaupunkeja (Enostone 2010). Tästä perjantai-illan ratoksi lukemastani opuksesta jäi parhaiten mieleen seuraava kohta, jossa Pekonen koskettelee historiantutkimuksen ja "muiston tyyssijoina" elävän historiatiedon suhdetta:
"Leopold von Ranken klassisen formulan mukaan historioitsijan tehtävä on 'näyttää, miten asiat oikeastaan olivat'.Näissä sanoissa kaikuu valistuksen optimismi ja historian professorin ammattiylpeys. Yhtä vanha kuin tämä julistus on myös epäilys siitä, onko kansan valistaminen ylipäänsä mahdollista. Kansalla on kertomuksissaan, muistoissaan ja myyteissään oma historiansa, joka elää sitkeästi omaa elämäänsä akateemisten tutkijoiden työstä riippumatta. Myytti voittaa historian, eikä myytin dekonstruktio ole helppoa."
Pekosen teesi, jonka mukaan "myytti voittaa historian" yleisessä historiatietoisuudessa, on mielestäni täyttä totta. Mikäli Pekosen tarkoituksena sen sijaan, niin kuin näyttää, on väittää, että myyttiset historiantulkinnat ovat ominaisia vain koulutuksesta osattomaksi jääneelle "oppimattomalle" kansalle, ei hänen näkemykseensä voi juuri yhtyä. Oman kokemukseni mukaan erityisesti ns. kansallisista myyteistä sitkeimmin kiinni pitäviä löytyy nimenomaan oppia saaneiden, usein myös akateemisen loppututkinnon suorittaneiden keskuudessa.
Toinen, perusluonteisempi vastaväite syntyy Pekosen epäillessä, "onko kansan valistaminen ylipäänsä mahdollista". Pekoselle voisi vastata retorisesti: "Riippuu siitä, miten valistetaan." Jatkosodan synty sopinee tähänkin esimerkiksi. Jokipii (1987) kirjoittaa:
"Miten siis voidaan väittää, että Suomi joutui yllättäen sotaan. Koska Suomen kansa ei asioista tiennyt. Ainoana osapuolena sitä ei ollut silloin informoitu kehityksen suunnasta ja salausta on menestyksellisesti jatkettu sodan jälkeenkin. Ehkäpä osaltaan sen vuoksi monet suomalaiset eivät ole vieläkään sisäistäneet todellista asiain tilaa."
No, onhan "kansallakin" nyttemmin jo Krosbyn, Jokipiin ja muiden ansiosta oikea kuva asioiden luonteesta. Vai onko sittenkään? Jokainen sukupolvi on niinsanotusti sosiaalistettava uudelleen historiaa koskevaan tietoon. Itselläni on se vakaa käsitys, että parin viime vuosikymmenen "uuspatrioottinen" (niin kuin kauniisti sanotaan) historiantulkinta on suuresti ollut omiaan tarkoituksellisesti kääntämään yleistä historiatietoisuutta siihen suuntaan, jota Pekonen kutsuu myyttiseksi. Tuorein vedätysyritys, ja ihan taattua professoritasoa, sattui silmiini eilen: Siinä Suomesta puhutaan maana, "joka joutui kertomaan olleensa edellisessä sodassa [siis jatkosodassa, mikäli vähänkään tulkitsen oikein] hyökkääjä, vaikka terroripommitukset olivatkin jääneet kokonaan voittaneen osapuolen vastuulle" (Kanava 1/2012). Myytti ei horju.
Korostan lopuksi ymmärtäväni täysin, että maamme yliopistoissa tehdään historian alalla vakavaa, ansiokasta ja objektiivista perustutkimusta. Kyse on siitä, miksi se populaaritasolle laskeuduttaessa muuttuu myyttiseen muotoon. Edellä olen esittänyt asiasta oman näkemykseni.
Myytti voittaa historian
Valvojat: Klaus Lindgren, Agricola
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Myytti voittaa historian
Arkikielessä myytillä tarkoitetaan epätotta, mutta uskontieteessä myytti määritellään tosi kertomukseksi pyhistä alkuajoista.
Kun "tosi kertomus" käsitetään "totena pidetyksi", niin määritelmä on mielestäni varsin hyödyllinen kuvaamaan sitä, että jokaisella valtiolla on omat myyttinsä. Niitä tarvitaan, koska (Karkeasti sanoen) USA perustettiin intiaanien luille ja NL kulakkien.
Suomen kohdalla tuo syntymyytti 1917-8 oli tunnetusta syystä vajavainen, joten ei ole ihme, että nykyisin itsenäisyyspäivänä panostetaan niin kovasti ajankohtaan, jolloin tuo vajavaisuus tuli "korjattua" eli vuosiin 1939-44.
Muitakin syitä toki on kuten NL:n hajoaminen, liittyminen EU:hun jonka vastapainona tarvittiin ja syntyi kansallista painotusta sekä sukupolvien vaihtuminen (isoisät ja lapsenlapset löysivät toisensa ja myös lapset alkoivat enemmän ymmärtää vanhempiaan).
Lisäksi asiaan voitaisiin soveltaa sitä mitä James W. Werstsch kirjoittaa kollektiivisesta muistista Venäjällä (Kollektiivisen muistin aukkokohdat. Venäjän tulkintoja Molotov-Ribbentropin sopimuksesta. Teoksessa Kaiken takana oli pelko). Seuraavassa lainaus sivuilta 445-6:
"Historia pyrkii antamaan objektiivisen ja etäännytetyn kuvan (ei 'osallistuvan') kuvan menneisyydestä, vaikka se merkitsisi luopumista suosituista ja usein itseään ruokkivista narratiiveista. Sitä vastoin kollektiivinen muisti projisoi vääjäämättä identiteteettiään nykyisyyteen, rakentaa suotuisan kuvan palvelemastaan ryhmästä ja vaastustaa muutosta, vaikka se joutuisi kohtaamaan vastakkaista todistusaineistoa."
"Kollektiivisella muistilla on taipumus projisoida tietyn ryhmän yksittäistä, subjektiivista, 'osallistuvaa' käsitystä nykyisyydessä, kun taas muodollinen hsitoria pyrkii objektiivisuuteen ja etäännyttämään itsensä nykyisyydestä ja kullakin hetkellä suosituista käsityksistä. Sen lisäksi kollektiivinen muisti jättää hyvin vähän tilaa epäilyksille, tilanteiden moniselitteisyydelle tai toimijoiden motiiveille, kun taas muodollinen historia pyrkii ottamaan huomioon ne moninaiset ja monimutkaiset tekijät ja motiivit, jotka muovaavat tapahtunmia"
"Viimeinen piirre, joka luonnehtii kollektiivista muistia, on se, että sitä muovaavat raskaasti 'kaavamaisuudet', 'implikoidut teoriat' tai muut yksinkertaistavat ja organisoivat kehykset. Tuollaiset kehykset toki muovaavat muodollista historiaa, mutta kollektiivisen muistin yhteydessä ne saavuttavat erityisne tärkeän osan, mikä johtaa siihen, että menneisyyden tulkinnat ovat usein hyvin kaavamaisia ja sisältävät vähän yksityiskohtaista tietoa, varsinakana tietoa, joka on ristiriidassa identiteettikäsitystä tukevan peruskertomuksen kanssa. Kollektiivinen muisti vääristelee, yksinkertaistaa ja jättää huomiotta sellaisen ristiriitaisen todistusaineiston."
Edellisessä on ehkä liikaakin oletettu historiantutkimuksen olevan objektiivista siinä mielessä, että se olisi riippumatonta ajasta. Kyllähän tulkintoihin on selvästi vaikuttanut poliittinen tilanne (suhde NL:oon/Venäjän).
Tässähän ei ole mitään ihmeteltävää. Jo Eino Kaila sanoi, että ihminen ei muuta mielipiteitään, kun saa tietää uusia tosiasioita, vaan kun hänen omat tarpeensa muuttuvat.
Kun "tosi kertomus" käsitetään "totena pidetyksi", niin määritelmä on mielestäni varsin hyödyllinen kuvaamaan sitä, että jokaisella valtiolla on omat myyttinsä. Niitä tarvitaan, koska (Karkeasti sanoen) USA perustettiin intiaanien luille ja NL kulakkien.
Suomen kohdalla tuo syntymyytti 1917-8 oli tunnetusta syystä vajavainen, joten ei ole ihme, että nykyisin itsenäisyyspäivänä panostetaan niin kovasti ajankohtaan, jolloin tuo vajavaisuus tuli "korjattua" eli vuosiin 1939-44.
Muitakin syitä toki on kuten NL:n hajoaminen, liittyminen EU:hun jonka vastapainona tarvittiin ja syntyi kansallista painotusta sekä sukupolvien vaihtuminen (isoisät ja lapsenlapset löysivät toisensa ja myös lapset alkoivat enemmän ymmärtää vanhempiaan).
Lisäksi asiaan voitaisiin soveltaa sitä mitä James W. Werstsch kirjoittaa kollektiivisesta muistista Venäjällä (Kollektiivisen muistin aukkokohdat. Venäjän tulkintoja Molotov-Ribbentropin sopimuksesta. Teoksessa Kaiken takana oli pelko). Seuraavassa lainaus sivuilta 445-6:
"Historia pyrkii antamaan objektiivisen ja etäännytetyn kuvan (ei 'osallistuvan') kuvan menneisyydestä, vaikka se merkitsisi luopumista suosituista ja usein itseään ruokkivista narratiiveista. Sitä vastoin kollektiivinen muisti projisoi vääjäämättä identiteteettiään nykyisyyteen, rakentaa suotuisan kuvan palvelemastaan ryhmästä ja vaastustaa muutosta, vaikka se joutuisi kohtaamaan vastakkaista todistusaineistoa."
"Kollektiivisella muistilla on taipumus projisoida tietyn ryhmän yksittäistä, subjektiivista, 'osallistuvaa' käsitystä nykyisyydessä, kun taas muodollinen hsitoria pyrkii objektiivisuuteen ja etäännyttämään itsensä nykyisyydestä ja kullakin hetkellä suosituista käsityksistä. Sen lisäksi kollektiivinen muisti jättää hyvin vähän tilaa epäilyksille, tilanteiden moniselitteisyydelle tai toimijoiden motiiveille, kun taas muodollinen historia pyrkii ottamaan huomioon ne moninaiset ja monimutkaiset tekijät ja motiivit, jotka muovaavat tapahtunmia"
"Viimeinen piirre, joka luonnehtii kollektiivista muistia, on se, että sitä muovaavat raskaasti 'kaavamaisuudet', 'implikoidut teoriat' tai muut yksinkertaistavat ja organisoivat kehykset. Tuollaiset kehykset toki muovaavat muodollista historiaa, mutta kollektiivisen muistin yhteydessä ne saavuttavat erityisne tärkeän osan, mikä johtaa siihen, että menneisyyden tulkinnat ovat usein hyvin kaavamaisia ja sisältävät vähän yksityiskohtaista tietoa, varsinakana tietoa, joka on ristiriidassa identiteettikäsitystä tukevan peruskertomuksen kanssa. Kollektiivinen muisti vääristelee, yksinkertaistaa ja jättää huomiotta sellaisen ristiriitaisen todistusaineiston."
Edellisessä on ehkä liikaakin oletettu historiantutkimuksen olevan objektiivista siinä mielessä, että se olisi riippumatonta ajasta. Kyllähän tulkintoihin on selvästi vaikuttanut poliittinen tilanne (suhde NL:oon/Venäjän).
Tässähän ei ole mitään ihmeteltävää. Jo Eino Kaila sanoi, että ihminen ei muuta mielipiteitään, kun saa tietää uusia tosiasioita, vaan kun hänen omat tarpeensa muuttuvat.