Kylmä sota kävi kylässä - Helsingin Nuorisofestivaali 1962

[Veikko Huuska]

Kylmä sota kylässä – isäntä sekaisin.
Helsingin Nuorisofestivaali 1962

Joni Krekola: Maailma kylässä 1962 - Helsingin Nuorisofestivaali. Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaalin historia. Rauhanpuolustajat & Like Oy, 2012. 310 sivua. Runsas, mielenkiintoinen kuvitus (77 kpl).

Kylmän sodan kummajaisiin kuulunut ja vähemmän tunnettu Helsingin Nuorisosfestivaali kesällä 1962 on saanut mainion historian Joni Krekolan toukokuussa ilmestyneessä teoksessa. Tohtori Krekola, joka Lenin-koulua käsittelevässä väitöstyössään (Sosialismin lyhyt kurssi – Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926-1938, SKS 2006)) pätevöityi vaateliaiden asiakokonaisuuksien hallintaan ja hankalasti lähestyttävien kansainvälisten lähdemateriaalien käyttöön, kuuluu nuorten hyvin kirjoittavien tutkijoiden joukkoon, on varmasti paras henkilö tämän kirjan tekijäksi.

Tunnustan heti, että minulla on melkein henkilökohtainen suhde festivaaliin; olin käynyt pari viikkoa aikaisemmin ensimmäisen kerran elämässäni Helsingissä ja sen heinäkuiset kadut, puistot ja rannat olivat vaikuttaneet varsin mukavilta, jopa aavistuksen uneliailta. Kun sitten luin nuorisojuhlista ja niiden liepeillä tapahtuneista mellakoista, en oikein tiennyt oliko hyvä vai paha että kyläilyni ei sattunut osumaan samaan aikaan niiden kanssa. Meille kotiin tuli sellaisia lehtiä, joissa kerrottiin festivaalista. Se kiinnosti minua ja viestit kähinöistä iskulauseineen, kyynelkaasuineen ja ratsupoliiseineen kiihottivat mielikuvitusta. Ajan hengen mukaisesti läheskään kaikki mediat eivät tapahtumaa noteeranneet, vaikka se olikin aikansa suurin kansainvälinen kulttuurijuhla ja toi Suomeen peräti 13.000 ulkomaalaista yli sadasta maasta.

Kun nyt kysyin vaimolta, mitä hän muistaa festivaalista, hän sanoi ettei hänellä ole höykäsen pöläystä koko tapahtumasta, eikä hän ollut huomioinut sitä millään tavalla vaikka olikin tuolloin - vastavalmistuneena 17-vuotiaana ylioppilaana - kesätöissä Helsingissä.

Nämä lähipiirin erilaiset muistikuvat – tai niiden puute - ilmentävät paremmin kuin hyvin sitä jännitteistä ja jakautunutta suhdetta, joka Suomella ja suomalaisilla oli tuohon Kekkosen toisen toimikauden ensimmäisen kesän suurtapahtumaan. Kylmä sota kävi kylässä, Helsingissä, Krekola tiivistää homman nimen.

50-vuotta
Festivaalihistorian kirjoittamisen motiiveiksi tekijä mainitsee 50-vuotisajankohdan ja kunnianosoituksen niille tuhansille kansandemokraattisen liikkeen aktiiveille, jotka ahersivat juhlien eteen. Lähes koko tapahtuma toteutettiin talkoovoimin. Suurponnistukseen eivät osallistuneet sellaiset tahot, joiden mukanaoloa nykyään pidetään tuon kokoluokan happeningeissä itsestäänselvyytenä, eli valtio, Helsingin kaupunki ja keskeiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt. Päinvastoin ne ”enemmän tai vähemmän vastustivat festivaalia”.

Tietenkin nuorisofestivaali oli ”hankala tapaus”. Se oli ”parasta mitä sosialismi kykeni tarjoamaan maailman nuorisolle”, mutta kaikessa kulttuurisessa ansiokkuudessaan se kuitenkin oli osa ideologioiden taistoa, Moskovan taitava suhdetoimintapanostus, ehkä avaruuslentojen ohella kaikkein tehokkain.

Niinpä Krekolan teoksen toinen motiivi, ja varmasti kaikkein painavin anti on sen tuoma lisävalotus kylmän sodan historian tähän vähemmän kynnettyyn lohkoon, kamppailuun kulttuurisesta ja ideologisesta hegemoniasta, ja nimenomaan kotimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tässä ”sodassa” rintamana oli koko maailma, mutta erityisesti merkitykseltään kasvava kolmas maailma, sekä läntisen vaikutuksen liepeillä heiluvat puolueettomat maat, Suomi selkeästi mukaan luettuna. Vaikuttamisen tehokkuuden kannalta luonnollista oli että kohderyhmänä oli nimenomaan nuoriso, ihan oikeasti nuori nuoriso, eivätkä vain perinteiset harmaantuvat nuorisojärjestö-äijät.

Itäinen menestystuote
Itäinen menestystuote, nuorisofestivaali, osoitti Moskova-vetoisen draivin vahvuuden ja aloitteellisuuden. Länsi seurasi tarkasti tapahtumia, mutta ei terhentynyt matkimaan sabluunaa, vaan panosti jotenkin säälittävään ”Emme osallistu” –kampanjointiin, sekä sitä merkittävästi hienoviritteisempiin ja yksilöllisempiin koulutuksen ja kulttuurivaihdon keinoihin.

Rautaesiripun takaisissa pääkaupungeissa – Praha, Budapest, Itä-Berliini, Bukarest, Varsova ja Moskova - järjestettyjen kuuden ensimmäisen festivaalin jälkeen juhlat rantautuivat 1959 Wieniin, josta neuvostojoukot olivat vetäytyneet vain neljä vuotta aikaisemmin. Tuolloin Helsinki nousi ehdolle järjestäjäkaupunkina - tosin ensisijaisesti haviteltiin Roomaa pitkään, mutta kun Yhdysvaltoihin selvästi suuntautuneen Italian saaminen isäntämaaksi osoittautui mahdottomaksi, pääsi Helsinki framille. Lopullisen päätöksen isäntäkaupungista teki Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen komitea, eli Komsomol (tuolloin KMO). Wienissä 1959 olivat läntiset antikommunistiset festivaalivastustajat järjestäytyneet, ja näiden vastustajien taustalla KMO:n varapuheenjohtaja Vladislav Sevtsenko tunnisti ”Naton karvaisen käden”. - Vastaavasti vahvana elää epäilys, että Helsingin isäntäkaupunkinimityksen takana olivat pakkaskintaat, joissa luki Novosibirsk.

Parin vuoden välein vuoden 1947 Prahan festivaalista alkaen järjestetyt tapahtumat mahdollistivat valtaisalle määrälle nuoria pääsyn ulkomaille, sikäläisten nuorten pariin, tutustumaan paikan päällä elämään ja ajatuksiin. Vielä Prahassa Suomen delegaatio oli käsittänyt vain kymmenen henkilöä, mutta jo 1953 Bukarestissa päästiin roimasti yli 2.000 hengen määriin, ja niinpä Helsinkiin tultaessa juhlilla oli käynyt meikäläisiä 8.419 ihmistä – valtaisa määrä, kun ymmärrämme miten vaikea tai suorastaan mahdoton sodanjälkeisinä vuosina suomalaisnuorten oli matkustella Euroopassa. Samat, ja osin vielä ankarammat rajoitukset koskivat monia kumppanimaita.

Nykypäivän näkökulmasta on paikallaan kysyä, mikä tapahtuma tänään vetäisi Suomeen toistakymmentätuhatta nuorta yli sadasta maasta. Tuskinpa mikään mahti saisi tuollaiset joukot liikkeelle. Miksi tulla etäiseen, kylmään, kopeaan Suomeen? Jos kylmä sota erotti ja karkotti, niin kyllä se omalla perverssillä tavallaan myös innosti ja kannustikin. Kun ei rinnakkaineloon ja rauhaan ollut dualismissa mahdollisuuksia, niin ainakin oman ideologian nostoon ja kaiken hyvän tavoittelun paasaamiseen.

Näillä eväillä järjestettiin Helsingissä 28.7.-6.8.1962 ”Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaali” (10 vrk). Sitä saatiin, mitä tilattiin, mutta vaikka lähtökohdat käyvätkin selviksi, jotkin toteutuneen todellisuuden piirteet yllättävät ja vähän huvittavatkin.

Miten maailma makasi 1962?
Vuosi 1962 oli ihan mielenkiintoinen hetki historiassa. Takana Berliinin kriisi ja muurin rakentaminen. Avaruuden valloitus ja Gagarin. Kuuba ja ydinsodan uhka. Nootti ja Novosibirsk. Honkaliitto ja Kekkosen uudelleenvalinta. Yöpakkaset ja Hrustsevin aika. Suljettu Suomi ja vähittäinen avautuminen kansainvälisyyteen. Olin edellisenä vuonna löytänyt ensimmäisen poliittisen idolini, Kongon pääministerin Patric Lumumban, jonka uraa, katoamista ja kuolemaa seurasin naapurissa, jonne tuli Viikkosanomat.

Neuvostoliiton delegaatio Helsingissä käsitti 700 jäsentä, asianmukaiset upseerimiehet mukaan lukien. ”Entisen vihollisen näyttävä jalkautuminen pääkaupunkiin, ensi kerran sitten valvontakomission aikojen, saattoi aiheuttaa herkimmille helsinkiläisille ylimääräistä ahdistusta. …Festivaaliavajaisten ilotulitus toi joillekin mieleen pommitukset ja sodan epäoikeudenmukaisuudet, joiden johdosta kommunistinuoret nyt vapaasti juhlivat”, Krekola maalaa ajankuvaa sypäkästi.

Neuvostoliiton kuumimmat nimet Helsingissä olivat kosmonautti Juri Gagarin ja neukkulan ”virallinen vihainen nuori”, runoilija Jevgeni Jevtusenko, Time-lehden kanteenkin jo ehtinyt kuriton kapinallinen kynä, sekä kultamitalikorkeushyppääjä Valeri Brumel. Molemmat Hrustsevin ”kiiltokuvapojat” Gagarin ja Brumel, kolhivat itseään nuorina. Systeemin miehiä, mutta kuitenkin nuoria kapinallisia. Itäisiä James Deaneja. http://fi.wikipedia.org/wiki/Juri_Gagarin http://fi.wikipedia.org/wiki/Valeri_Brumel.

Jevtusenko kommentoi festivaalin aluspäivien rähinöitä runossaan ”Räkänokkainen fasismi”, jonka Terijoen marionettihallituksen puolustusministeri, runoilija Armas Äikiä pikaisesti suomensi tunnetulla tyylillään. Suomen valtuuskuntaan kuulunut runoilija Pentti Saarikoski ei ihastunut kollegaansa. Ehkäpä hieman kadehtienkin hän kirjasi miten ”Jevtu” saunoi Apu-lehden kanssa ja sai tilapäärunostaan ruhtinaallisen hinnan, jolla osti ”vähintään 30 länsipaitaa”. ”…mutta käännöksistä päätellen hän ei ole mikään kovin merkittävä runoilija, vaan esiintyvä taitelija, sillä tavalla poliitikko”. Totta: muistan vieläkin, miten Jevtusenko venäläisittäin maagisoiden lausui sittemmin Helsingissä Babi Jar –runoelmaansa. Kerrassaan vaikuttavaa.

Laajat joukot takana
Festivaaliviesti oli kiertänyt ympäri Suomea 2.600 kilometrin matkan ja 600.000 suomalaista oli sen allekirjoittanut. Kelpasi valtuuskunnan johtajan Ele Aleniuksen lukea sen Olympiastadionilla 40.000 kuulijalle. Avajaismarssiin osallistui rankkasateen piestessä 15.000 delegaattia. Reitin varrella oli rähinöitä, joita läntinen tiedustelu dollariruiskein lietsoi, mutta mukana oli poliisinkin havainnon mukaan paikallista mustankipeyttä. Sokoksen kohdalla venäläiset omatoimijärjestysmiehet repivät lyhtypylväästä miehen, joka heilutti revittyä DDR:n lippua. Harppi-Saksan valtuuskunnan valvojien huomio herpaantui kähinöissä sen verran, että kahden jäsenen onnistui niiden aikana loikata. Tiukasta kyttäyksestä huolimatta kaikkiaan yhdeksän derkun onnistui vaihtaa puolta. Vanha ylioppilastalo ohitettiin laulaen Jevtusenkon runoon sävellettyä laulua ”Haluavatko venäläiset sotaa?”, josta kehkeytyi festivaalin epävirallinen tunnussävel. Virallinen tunnus oli ”Rauha ja ystävyys”. … ja melkeinpä myös ”parempi elämä”.

Humaanien arvojen nimiin vannovan festivaalin valmisteluvaiheessakin kohdattiin karu reaalimaailma. Valmistelukomitean perustavaa kokousta 20.-22.2.1961 ei olisi tapahtuman laajapohjaisuutta silmälläpitäen haluttu viedä leimallisesti kommunistiselle Kulttuuritalolle, vaan haettiin ”puolueetonta maaperää”, mutta Kulosaaren Casino ja Handelshögskolan peruivat jo sovitut vuokrasopimukset, Kasarmintorin Expohallista ei päästy edes sopimukseen, ja niin kiertoteiden kautta päädyttiin kuitenkin lähtöpisteeseen Kulttuuritalolle. Esimakua tulevista ongelmista saatiin, kun kokousvieraiden hotellihuoneisiin ilmaantui festivaalia vastustavia lentolehtisiä. Kulttuuritalon vahtimestari, SKP:n vanha tekijämies ja Espanjan sisällissodan veteraani Eero ”Patu” Hautojärvi pyrki luonnollisesti estämään vastapropagandan levittämisen, mutta teki sen tavoilleen uskollisena siten, että neuvostolähetystö ja SKP antoivat hänelle muistutuksen ”liian kulmikkaasta” toiminnasta.

Tekijämiehet jöötä pitämässä
Krekola kertoo, miten festivaalijärjestäjät olivat poliisin kanssa tekemänsä ennakkosopimuksen mukaisesti jatkuvassa yhteydessä sisäasiainministeriön poliisiosastoon. Järjestyksen ylläpito oli uskottu 300 miehen vahvuiselle kaartille, joka oli pestattu palkalliseen toimeensa SKP:n kautta. Joukkoon kuului vanhempia järjestöjyriä, joista osa oli kunnostautunut – muiden puolueansioidensa ohella - jo punaisen valpon leivissä 1945-1946. Järjestysmiehet kokoontuivat aamuisin Kulttuuritalolla tiedotustilaisuuteen ja pitivät kaupungilla liikkuessaan yhteyttä toisiinsa Neuvostoliitosta lainatuilla radiopuhelimilla. Patu Hautojärven nimi mainittiin järjestys- ja vartiomiesten vanhimpana.

Patusta pitäisi kirjoittaa elämäkerta, niin värikäs ja käännekohtiin osuva hänen tarinansa on. SKDL järjesti ”toiseksi talonpoikaismarssiksi” sanotun suuren mielenosoituksen Helsingissä kesäkuussa 1946 yrittäessään vauhdittaa yhteiskunnan puhdistamista ”fasistiaineksista”. Tuolloin Liikkuvan poliisin Helsingin komennuskunnan päällikkönä toimineen Patu Hautojärven kerrotaan huutaneen suoraa toimintaa empineille tovereille Ranskan suuren vallankumouksen hengessä: ”Perustuslaki on pataljoona pistimiä eduskuntatalon edessä!”

Mutta palataanpa avajaisiin. Kolmen sepän aukiolla paukuttelivat festivaalivastustajat iskulauseitaan ja paukkupanoksiaan. Eräs protestoija yritti heittää kananmunia kulkueeseen, mutta järjestysmies särki munan hänen käteensä ja vaatteilleen, lyöden myös taskussa olleet kananmunat säpäleiksi.

Poliisi tuiskeessa
Festivaalimellakoiden ensivaiheen jälkeen flegmaattisuudesta kritiikkiä saanut poliisi kovensi otteitaan ja käytti kyynelkaasukranaatteja. ”Nokian lakritsia” ei haluttu enää käyttää ja ”uusi ase” osoittautuikin tehokkaaksi, jopa niin että käyttökokemuksen puuttuessa osansa saivat niin varsinaiset kohteet kuin sivulliset ja poliisi itsekin. Koko Helsingin poliisilaitoksen henkilöstö – 434 poliisia – osallistui talkoisiin. Poliisin muistitiedon mukaan festivaali jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kokeiluksi, jossa Suomessa on käytetty kyynelkaasua joukkokokouksen hajottamiseen.

Humaltunut poliisimestari Erik Gabrielsson seurasi paikan päällä tapahtumia avajaispäivän iltana 28.7. Elokuvateatteri Capitolin luona nuorisojoukko alkoi keikuttaa neuvostotunnuksin varustettua WV-pienoisbussia, mutta keksi sitten kaataa puhelinkopin, joka saatiin kallistumaan, mutta kopin toiselle puolelle ilmestyi poliisi työntämään vastaan: joku ilmeisesti ulkomaalainen sai hyvän kuvan.

Kun poliisikomentaja Gabrielsson oli avajaiskulkueenkin aikana jälleen ”liikutetussa” tilassa virantoimituksessa, apulaispoliisimestari Edvard Urja otti komennon käsiin.

Kekkonen merkitsi päiväkirjaansa: ”[Ylipoliisipäällikkö Fjalar] Jarva myöntänyt, että poliisikomentaja Gabrielsson on ollut humalassa kahtena iltana johtaessaan poliisia mellakkapaikalla. III päivänä oli kateissa, kunnes oli tullut illalla siviilipuvussa ja humalassa mellakkapaikalle. Muuan poliisi oli lyönyt epähuomiossa hänet patukalla katuun.

Ahti [pääministeri Karjalainen] otti Alhavan (Supon päällikkö) puhutteluun. A(lhava) ei tiedä mitään!”

Nikitan ja Urhon duo
NKP:n pääsihteeri Nikita Hrustsev - joka uutisankaksi osoittautuneen tiedon mukaan olisi ollut jo tuloillaan Helsinkiin - lähetti tervehdyksensä festivaalin avajaisiin. Hän tervehti sydämellisesti festivaalinuorisoa ja jatkoi: ”…festivaalit, joista on muodostunut hyvä perinne, yhdistävät eri kansallisuuksien ja rotujen, eri vakaumuksen ja uskonnon omaavia nuoria jalon tunnuksen alle – Rauhan ja ystävyyden puolesta!”

Kuin ihanteiden ja raadollisen todellisuuden kulminaationa pääsihteeri julisti pari päivää myöhemmin synnyinkylässään Kalinovkassa: ”Länsi on haiseva vuohi, jonka kanssa Neuvostoliiton täytyy elää. Mikäli täytyy pitää vuohta talossaan, sen hajuun tottuu vähitellen, ja eläminen jatkuu. Pitäkäämme imperialismia vuohena ja taloamme koko planeettana. Mitä hittoa teemme sodalla? On parempi elää vuohen kanssa ja kestää sen epämiellyttävä haju. Mutta kuten sanonta kuuluu, pukkia ei pidä päästää kaalimaan vartijaksi”.

Mielenkiintoinen on myös presidentti Kekkosen rooli festivaalin taustalla ja keskellä. Monitaito-UKK hallitsi juonet ja ajoituksen, jopa sairastelussa. Vaikka Krekola ei erityisesti keskitykään Kekkosen toimiin, pelkät osuvat fragmentit kertovat tarkkaavaiselle lukijalle paljon ja riittävästi. On vain muistettava, että elettiin rajatilaa, jossa oltiin siirtymässä ajasta jolloin Kekkonen ei vielä ollut Kekkonen, aikaan jolloin Kekkosesta (lopullisesti) tuli Kekkonen. Pelimies hän oli ollut jo kehdossa, epäilemättä.

Kekkonen palasi vielä festivaaliteemaan marraskuussa 1962 Paasikivi-seuran vuosijuhlassa pitämässään televisioidussa ”loiskiehuntapuheessaan”. Hän oli havainnut, että ”eräät suomalaiset piirit halusivat viedä oman demokratiamme puolustamisen kylmän sodan rintamalinjoille”. Eli toisin sanoen ”kansainvälinen antikommunismi asetettiin Suomen puolueettomuuspolitiikan edelle”. Loiskiehunta-käsitteen hän oli napannut eräältä tunnetulta atomifysiikan asiantuntijalta.

Puolueettomuuspolitiikka taas ei voinut onnistua valtiojohdon [lue: Kekkosen, VH] vilpittömälläkään vakuuttelulla ilman kansalaismielipiteen tukea. Tämän kansalaismielipiteen muokkaukseen ja vahvistamiseen Kekkosen jatkuva työ sitten keskittyikin.

Osmo Apusen kiteytyksen mukaan loiskiehuntapuheen sanoma oli: ”puolueettomuus laajeni näin valtioiden välisestä suhteesta kansalaishyveeksi ja ulottui valtiollisesta elämästä kansalaisyhteiskunnan arkisiin askareisiin”. Tässäkö sitten oli suomettumisen siemen? Kekkosen varmalla kädellä piirtämällä puolueettomuudella oli jo tuossa kehtovaiheessaan oma, sanotaanko epäsymmetrinen muotonsa.

Salainen puhuttelu nuorille?
Joni Krekola on lukenut Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystöstä Washingtonin ulkoministeriölle laaditut raportit, joista ilmenee mr. Harvey F. Nelsonin 17.3.1963 kirjaama merkintä Kekkosen ennen festivaalia suomalaisille nuorisojärjestöjen johtajille pitämästä puhuttelusta, jolla tämä yritti lievittää kielteisiä asenteita. Presidentti paimensi tulevia opetuslapsiaan Paasikiven-Kekkosen kirkkotielle. Ajankohdan – ennen nuorisovallankumousta ja tapakoodin vähittäistä murenemista – presidentillisen puhuttelun on täytynyt vaikuttaa noin 9 richterin voimalla. Myöhemmin kuvaan astui poliittinen laskelmointi ja oman uran edistämisen prinsiipit, jotka järjestönuoret laajalti ottivat onkeensa.

Tätä puhuttelua ei mainita Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrassa, yhtä vähän kuin päähenkilön päiväkirjassa.

”Puolueista vain SDP oli johdonmukaisesti pysynyt poissa festivaalikuvioista. Muut olivat virallisesti vetäytyneet mutta nuorisojärjestöjensä kautta osallistuneet kuka näkyvämmin, kuka melkein salaa, kuten kokoomus”, Joni Krekola summaa.

Kiinnostava, joskin jo aiemmin tunnettua, on osittain CIA-rahoitteisten festivaalivastaisten järjestöjen SYL, KNL ja SNK:n toimien tarkastelu, jossa erityisen vahvana nousee esiin Pauli Burmanin operoinnit. Hän ja Harri Holkeri olivat aitoon agenttityyliin mikittäneet Ylioppilaslehden Arvo Salon, joka ainoana riippumattomana lehtimiehenä oli laskettu seuraamaan järjestelykomitean perustavaa kokousta Kulttuuritalolle, jonka paksut massiiviseinät kuitenkin estivät nauhoituksen. Sini-punayhteistyö kukoisti muutoinkin tuolloin, perustavan kokouksen päätöspäivänä 22.2.1961 julkistettiin oikeuskansleri Olavi Hongan valinta sosialidemoraattien presidenttiehdokkaaksi ja Kekkos-vastaisen rintaman keulakuvaksi.

Sen lisäksi, että itse festivaaleilla valettiin perustuksia kotimaisten nuorisojärjestöjen tulevien vuosien toimintoihin, Krekola huomauttaa aiheellisesti, että ”vastapuolella”, eli Neuvostoliitossa Hrustsevin kauden neuvostoälymystöllä, ”joka pääsi osalliseksi suojasään avaamasta kansainvälisyydestä, oli sittemmin merkittävä rooli Neuvostoliiton uudistajana ja kaatajana”. Tällaisen näkemyksen on esittänyt mm. ukrainalainen neuvostokirjailija Vitali Korotits (s. 1936), josta 1980-luvun lopulla tuli perestroikan ja glasnostin äänitorven, Ogonjok-lehden päätoimittaja. Näinkö varhaiset neuvostojärjestelmän tuhon siemenet kylvettiin mm. Helsingissä 1962?

Loppukuvat
Sunnuntaina 5.8.1962, festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä, tiedotusvälineet kertoivat Neuvostoliiton suorittamasta voimakkaasta ydinkokeesta Novaja Zemljalla. ”Sienipilven vaikutus kantoi Pohjoisen jäämeren saarelta Helsinkiin siten, että Neuvostoliiton lähetystön edessä järjestettiin pieni mielenilmaus, jossa oli mukana pohjoismaisten valtuuskuntien jäseniä”, Krekola kertoo.

Muistan tuon jytkyn, vaikka olin vasta nuori. Tieto Neuvostoliiton koeräjäytyksestä oli annettu SKP:lle etukäteen, mikä voisi selittää että rauhanteemalla ei festivaaliviikolla pahemmin elämöity. ”Rauha ja ystävyys” – nehän ne olivat juhlien toistuva perusteema.

Festivaalin päättäjäiskulkue oli suppeampi kuin avajaisissa, mutta katuyleisön suhtautuminen oli lientynyt. Jorma Hentilä näki Johan von Bonsdorffin kertoman mukaan liki surrealistisen näyn:

”Lähdin oikaisemaan [Kaivopuiston] kallioitten yli Himbergin huvilan kohdalla. Sinne oli tuotu aristokraattinainen, pyörätuolissa. Pyörien alla oli tiiliskivet jarrupaloina, niin lähellä jyrkännettä kuin uskallettiin. Ja tuo vanha nainen huiskuttaa valkoista nenäliinaa. Hän ei varmasti ollut vasemmistolainen”.

Kuten sanottu Joni Krekolan Maailma kylässä 1962 on kelpo teos, perusteellinen ja aihettaan monipuolisesti käsittelevä ja mainiosti taustoittava, ja sellaisena aivan ehdoton avainteos perehdyttäessä kysymykseen, miten sodanjälkeisestä Suomesta tuli kekkoslais-breshneviläinen Suomi. Kuvaus festivaalista näyttää Suomen seisautuskuvana muutoksen kynnyksellä. Kuten Krekola toteaa, tapahtuma nähtiin uhkana ja katastrofina, mutta myöskin mahdollisuutena kohti kansainvälisyyttä, suvaitsevaisuutta ja solidaarisuutta. Samalla se armottomasti osoittaa meikäläisen sulkeutuneisuuden, vieraskammon ja suoranaisen rasismin – ilmiöt, jotka ovat tällä hetkellä kenties ajankohtaisemmat kuin koskaan sitten kesän 1962. - Kirjoittaja luo myös kiinnostavan vertailuarvion kolmeen suurtapahtumaan, Helsingin vuoden 1952 olympialaisiin, nuorisofestivaaliin 1962 ja Etyk-huippukokoukseen 1975. - Teksti on eloisaa, jäntevää ja sitä on hauska lukea. Teoksen erittäin hienot ja kiinnostavat kuvat täydentävät erinomaisen kokonaisuuden. Tarpeetonta lienee edes mainita, että suosittelen kirjaa kaikille potentiaalisille lukijoille.

Veikko Huuska
Kirjoittaja on 1951 syntynyt valtion virkamies ja historian amatööri.