Urheilu
Yleisradion viime vuonna hankkiman äänitysauton avulla välitettiin hiihdon maailmanmestaruuskilpailut niillekin, jotka eivät päässeet paikan päälle.
Kisat pidettiin Lahdessa 24.-–28. helmikuuta. Suomalaiset menestyivät mainiosti voittaen kaikki kolme hiihtomatkaa.
Pallastunturillakin voi harjoitella Keski-Euroopan maissa ja Norjassa suuren suosion saavuttanutta slalomia ("mutkamäenlaskua" eli "pujotteluhiihtoa").1
Epäedulliset ilmasto-olot vaikeuttivat verkkopallopelin yleistymistä Suomessa, koska patenttimassallakin päällystetyt ulkokentät olivat käyttökelpoisia korkeintaan viisi kuukautta vuodessa. Huomattavimmat niistä olivat tohtori A. Grahnin Helsingin Westendiin rakennuttamat 16 kenttää.
Nykyisin oli sisäkenttiä jo Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Viipurissa, joista uusimmat olivat Helsingin Tennispalatsin neljä kenttää.
Kansainvälinen olympiakomitea valitsi 18. heinäkuuta Kairossa pitämässään kokouksessa Helsingin vuoden 1940 kesäolympialaisten isäntäkaupungiksi sen jälkeen kun Tokio oli ilmoittanut luopuvansa kisoista.
Urheilukentät
Urheilukentän koko riippuu lähinnä juoksuradan pituudesta. Ns. normaaliradan pituus on 400 metriä, ja sen kokoinen kenttä on sopivin suurempiin kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin. Pienemmille kaupungeille riittää hyvin 350 metrin rata, maalaisoloissa on 300 metrin jopa 250 metrinkin rata riittävän suuri, mutta sitä pienemmät ovat jo hankalat käyttää.
Suomen valtio on vuodesta 1931 alkaen vuosittain avustanut urheilukenttien rakennuttajia 300.000-–500.000 markalla, mikä on suuresti elvyttänyt niiden rakentamista.
Uimahalli
Suomessa on toistaiseksi uimahalli vain Helsingissä, mutta varakkaammissa maissa niitä alkaa olla melkein joka kaupungissa ja niissä uiminen on tullut yleiseksi tavaksi.
Sitä mukaa kuin uinti on tullut ylhäisönkin muotiharrastukseksi, on ruvettu rakentamaan uimahalleja hotellien ja ravintolain yhteyteen, jopa valtamerilaivoihinkin.
Näissä kukoistavaan kylpyläelämään pyrkii kuitenkin tulemaan urheilulle ja terveydenhoidolle vieraita piirteitä.2