Agricolaverkon vintti
-1-Sanan Saattaja Viipurista,Lauvantaina 8 päivänä Touko-kuuta 1841.N:o 19. Huomena, 4:tenä Sunnunt. Pääsiäisestä saarnaavat: Ruotsalaisessa seurakunnassa Puolip. saarnan Linnan Saarnaaja Lundan; Suomalaisessa seurakunnassan Arkidiakonus Hougberg; Saksalaisessa seurakunnassa v. Kirkkoh. Stolpe. Viipurista. Kevät on meille tullut tänä vuonna ajemmalla kuin monena muuna. Jo Pääsiäisen aikana alkoi maa kirjavoitua ja on sittenpäin yhteen perään paljastunut niin että nyt lunta en enää näe paljo missäkään. Koko Huhti-kuu oli enimmäksi osaksi paljaita kauniita ilmoja, ja aikavälistä vähin myös vesi-sateita ilman tuulita ja myrskyitä. Kovin tuuli eli myrsky oli yöllä 24:ttä päivää vasten, jonka sanotaan rintoneen meren jään Säkjärven rannoilta irti, ja alkaneen ajaa ynnä 30, kaukana meren luodoilla kalastamassa olleen miehen ulos merelle päin; miehet hevoisinensa pilastettiin hengen hädästä myrskyn rauetessa, mutta nuottansa ja muut kala-pyydöksensä, jotka maksoivat monta tuhatta ruplaa, menivät hukkaan. Touko-kuu on alusta asti ollut kolianlainen ja tuimat tuulet milloin mistäkin, ei kuitenkaan yhtenäkään päivänä pohjaisesta, ovat puhuneet maan pinnan kuivaksi ja repineet jäitä irralleen. Ensimmäisenä päivänä Touko-kuuta pääsi Höyryalus tulemaan Uuraasta, jossa se oli talvea pitämässä, kaupunkiin, ja viimeisenä keskiviikkona 5:tenä päivänä tätä kuuta tuli ensimmäinen ( ulko-maan ) laiva Uuraaseen. Torstaina oli kaunis mehekäs vesi-sade. Oraita ei voi vielä kiittää, mutta ruohon pää alkaa jo pistää maasta jokapaikasta. Porvon Hiippakunnan Sanomia. Kappalaisen vaalissa Parikkalassa on Jääsken kappalainen G. F. Melart saanut enimmät huudot ja Pukkilassa Sakkolan kappalaisen Apulainen C. A. Nysten, ja ovat he määrätyt mainittuihin virkoihin. -2-- Jämsän Kirkkoherra A. J. Saelan kuoli 4 päivänä edesmennyttä Huhti-kuuta. - Haettavana on Kirkkoherran virka Jämsässä ja Kappalaisen virka Jääskessä. Pahan taipumuksen valta. Niinkuin sinä Lapsen totuutat nuoruudesta, niin ei hän siitä luovu koska hän vanhenee. S. Sanal. 22:6. Muutamassa isossa kylässä eli muinoin varakas mies, Arweli Hakala vaimoinensa, Matti niminen ainoa poika elämänsä onnena ja vanhain päiväinsä toivona. Niin kuin yhteisesti ei liene ihmisen maailmassa yksinänsä hyvä olla, niin ei liene sekään aina onneksi sanottava, olla vanheimpansa, semminkin varakkain, ainoana lapsena. Pelko että kerran täytynee lapsettomana maailmasta eritä ja pitänee nähdä kaiken työllä ja vaivalla voitetun tavaransa vierasten hyväksi jälelle jäävänä, tekee ne, joille Jumala on runsaammalla mitalla onnen lahjoja suonut, viisauden käskyn ja velvollisuutensa unhotettua, monta kerta omain sikiöitensä onnen murhaajiksi. Senkaltaisella mielettömällä ja taidottomalla rakkaudellapa Hakala vaimoinensakin lastansa rakastivat. Niin kuin monen muun hyväntahtoisen vaan asiaansa ymmärtämättömän vanhemman, niin oli myös heidän rakkautensa, ei kohtuullinen, sovelias ja terveellinen, vaan ylellinen, sopimatoin ja hempiä; sen tähdenpä siitä ei ollutkaan hyvää, vaan paljasta pahaa pojallensa. Käsiinsä sai hän mitä vaan tahtoi, suuhunsa mitä ikänänsä halaji. Koska hän näki omat vanhempansa itsellensä kaikki mielihyviksi tekevän, niin ei hän suvainnut eikä sietänyt kieltoa ja vastahakoisuutta vieraammiltakaan. Jos siis toisella näki jonkun mieleisen kalun eli kappaleen olevan, jota ei hänellä itsellä ollut, niin ei hän paljo kainostellut sitä taikka väkivallalla ja ryöstämällä itsellensä omistaissa taikka, jos toinen oli häntä itseä väkevämpi eli muutoin paha perästä peljättävänä, viekkaudella, kavaluudella ja varkaudella omaksensa saattaista. Tuohonpa nyt vanhemmilla, tiedonkin asiasta saatua, ei ollut paljo mitään sanomista. Äiti kielteli, mutta päätä silitellen; isä torui, mutta itsepäiviänsä pojan nähden aikavälistä naurahdellen ja siis ikään kuin iloiten poikansa pahoista tavoista. Sen tähden senkaltainen neuvo ja nuhde ei ollut pojalle kuin yllytykseksi ilkeydessänsä ja pahuudessansa, etenkin kuin moni tyhmä <> vanhempia ihahduttaaksensa, ja moni kunnotoin, heidän hyväuskoisuuttansa koetellen ja taikka viina-ryypyistä janoavalle kielellensä kostutukseksi taikka muuta suurempaa hyvää itsellensä siinä toivoen, vannoi ja vakuutti pojan kuullen vanhemmille, että Herra tottapa tuosta pojasta kasvaneekin, koska jo kaikin puolin elää Herrojen tavoin, tehden mitä tahtoo, ottain mitä mieli halajaa. -3-Sitä siis ei ymmärräissänsä kasvattivat Hakala ja vaimonsa poika-huonoa itsellensä ikuisesti suruksi ja häväistykseksi. Mitä hän ensimmältä oli tehnyt lapsellisesta itsevaltaisuudesta ja kevytmielisyydestä, sitä alkoi hän, kerran siihen taipunut, vähän ajan takaa harjoittaa miten taiten, iloksensa, pahasta sydämestä. Warakkaan lapselle karttuu aina tuttuja ja ystäviä, nuoria sekä vanhoja ja jokaisen mökin ovi on hänelle avoina. Niin Hakalan Matillekin. Mutta hänen aikakauden vieraissa käytyä alkoivat tuttavansa yksi toisen perästä sulkea ovensa vahingolliselta ja hävyttömältä vieraalta jonka sukkeluutta pienista varkauksista jo alettiin varoa ja peljätä. Nyt täytyi etseä uusia tuttuja, elääksensä entiselleen, vaikka niistäkään oli hyötyä toivottavaa ainoastaan siihen asti kuin jonkun kerran lukittu ovi osotti, että näidenkin silmät olivat au'enneet. Niin menestyi asia kuitenkin ilmiin tulemata, sillä hyvät ihmiset, vanhempia säälillä, eivät tahtoneet häntä julkisesti häväistä, hyvillä mielin ollen kuin vaan, suurta vahinkoa kärsimätä, olivat hänestä irti pääsneet; mutta menestys teki varkaan aina julommaksi ja saatti hänen ensin siihen luuloon ett'ei hänen varkauksiansa kukaan havainnut ja vihdoin, kaiken hävet-tunnon unhotettua, uskomaan että, jospa vaikka joku oli havainnutkin, ei kenkään uskaltaisi hänen töitänsä julistaa. Sillä välillä olivat vanhemmat kuolleet suurissa suruissansa; vaan Poika pahuudessansa mieheksi kasvanut. Varaa oli hänellä nyt kyllä rauhassa ja kunniallisesti elääksensä, mutta eipä kerran yltynyt paha himo enää rauennut, eikä sallinut hänen rauhassa omaa leipäänsä syödä, vaan ajoi häntä aina kiellettyä elämä-keinoa päivä päivältä jatkelemaan. Äkkiään ilmaantui pitäjään paljo pahantekiöitä; sillä vaikka ei heitä kukaan nähnyt, niin oli kadonneen <> tavaran paljouden suhteen, ja konnan-kokkuen usiammin uudistuissa arvattava, että usiampi kuin yksi oli liikkeellä ollut. -4-Siitä tulivat, niin kuin kaikki pahanteko, missä ikänään maailmassa harjoitettu, on ennen eli myöhemmin saava pahan palkkansa, nämäkin ilki-työt viimein ilmiin ja onnetoin poika vihdoin loukatuksi ja saatetuksi kauan sitten ansaittuun rangaistukseen, niin tottunut, viisas ja varma kuin hän lienee ollutkin tämänkaltaisiin pimeyden harjoituksiin. Sillä hänen kovaksi onneksensa sattui vahingon kärsinytten seassa olemaan niiden hyviä tuttuja, ystäviä ja heimolaisia, jotka olivat hänen pahat tavansa tunteneet jo hamasta hänen nuoruudestansa. Koska siis edellä mainitut itkein valittelivat suurta vahinkoansa ja pitkällisellä vaivannäöllä voitetun tavaransa hukkumista ja hävikkiä, niin kelvottomalla ja ansaitsemattomalla muodolla, niin eihän nämät viimeeksi mainitut voineet olla sanomata, millinen mies heidän naapurinsa oli. Niinpä vähitellen, kuin onnetoin synnin orja ei vähääkään malttanut mieltänsä, eikä ottanut ojennusta monesta vanhain leikki-kumppaninsakaan ystävällisestä varoituksesta, aljettiin häntä kaikilta kulmin kavahtaa, ja kaikkia hänen töitänsä ja retkiänsä valvoa ja vartioida. ( Jatkanto toisin ). [Ruotsin- ja venäjänkielistä tekstiä] Tätä Aviisia seuraa Lisä-Lehti. Viipurissa, painettu Johanna Cederwallerin ja Pojan tykönä vuonna 1841. Imprimatur. Censor Joh. Thessleff. -5-N:o 19. Vuonna 1841. [Ruotsinkielistä tekstiä] -6-
|