Agricolaverkon vintti
-1-N:o 1. 1847. Ismaeli, jutelma J. Mosenilta ( Saksalaiselta ). Usein koska elämän myrskeet möyhäävät ympärilläni ja mielestäni olen jo minäkin, niinkuin moni muukin, elävänä haudattuna tän-ajan töykiöihin ilattomiin menoihin ja tapoihin, silloin jakaantuu välisti' tämä haudan pimeys, kuin synkiä pilvi metsän ranteessa, ja taampana näkyy kaukaa ihana kotimaani ja nuoruuden aikani viheriöitsevänä luotona Pohja-meren jäävuorien keskellä. Usiasti antaa muistini näillä ijäksi jätetyillä asemilla nähdäni jo aikaa poispajenneita ukkoja ja uroita poikinensa ja tyttärinensä, joiden iloiset ja ystävälliset kasvot ihastuttavat vielä niinkuin ennekin, ollessani heillä kumpanina - Kaikki entisellänsä; pitkä vaan ja kolka yö menneitten ja nykyisten välillä ! Mutta monta on jo vuotta kulunut minun heitä enää näkemätä'. Monta heistä lepää tuolla tuolla vähäisessä Jumalan-pellossa, vanhan kirkon ja kellokastarin, minunkin vanhimman ja uskollisimman ystäväni juurella, joka aina nytkin ajatuksissani katselee lempiästi' vuorien ylitse', tervehtäen minua ja huutaen suloisella kellon-äänellä: " Missä viivyttelet sinä niin kauvan? " Rakkaana enkelinä seuraa minua kotihaluni muistutuksinensa joka paikassa: ne ovat myötäni väjen paljoudessa ja mölinässä, käyvät kanssani leikki- ja huvitus-huoneisin, ja usein pauhavassa soittoseurassakin kuuluvat jossakussa metsätorven äänessä korviini, juurkuin metsolan tummaviheriässä synkeydessä. Kotimaa? - mikä ihanne' eikö ole' tässä ainoassa sanassa ! Vaan voi, meillä nykyisimmän ajan miehillä ei olekkaan kotimaata; sentähdenpä olemmekin kaikki niin onnettomia ! Koto, Isänmaa, Usko ja Rauha - kaikki, kaikki poissa ! Näiden siaan olemme kyllä keksineet kauniita puheita; hivuttaen käsiämme sanomme: " meidän isänmaamme on koko mailma, uskomme on iloisuus, mutta rauhamme? - on riita ! Eikö kotimaa ole' juur sydän jolla nautimme hyvää ja kärsimme pahaa, jota mailmassa liikkuu ? Eikö rauhallinen koti-elämä ole' paras voiton palkka sodassa ? Ompa ihminen, samaten kuin kukkakin, kotoketonsa kasvate'. Toinen näistä vaan on ruumiillisella juurellansa maahan juurtununna ja elää siinä ja sen kautta, toinen on hengellisellä juurella vieläkin likinäisemmin tähän kiinnitetty. Jos mitä hyvänsä minulle tarjotaisin, niin en kuitenkaan koskaan voisi' unhottaa' niitä kaukaisia kukkuloita ja laksoja, niitä kuusi metsistöjä jotka kehtoni ympärillä kohisivat; unhottamattomat ovat isäni kylälliset ja heidän lapsensa, minun leikkikumppalini ! Tuhansia asioita, eläkkäitä ja vauraita kuin kevä'-ajan kasvaimet, pysyy nuoruuden muistissani, niinkuin kuvat kiiltävät vanhanaikaisessa kirkossa. Kasvoista kasvoin kurkistelevat minulle ystävällisesti', kultaisilta ja hopiaisilta kukkaoksilta, kuin vanhalle tuttavallensa. Näistä nävöistä seisoo ylimpänä ikivanhain isi-isäin muotoinen Aaprami, vanha talollinen, jolla oli pitkä harmaa parta ja huippulakki sametista päässä. Koko paikkakunnalla oli tämä tunnettu siitä, että, erinomattain vanhuuden päivinä, istuskeli alinomaa korkeimmalla mäjen kukkulalla tien ohessa ja kääntymätä' katseli itäänpäin juurkuin odottava jonkun kauvan ikävöityn sieltä tulevan. Koska koulusta tai' Korkia-opistosta päästyäni, matkustin kotioni väli-ajaksi ja jo tunsin isäni huoneita vilkkuvan puitten välistä, kohtelin myös jokakerta vanhan Aapramin istuvan mäjen harjulla yksinäisen peri-vanhan männyn juurella, köyristetyn vanhuudelta, pitkä sauva kuivuneessa kädessä ja silmät pitkäin ripsien alla luotuna itää kohden juoksevalle Pöömin tielle. Hän oli jokakerta minut nähtyänsä sydämellisesti' iloinen, ja vaikk' en kysynytkään mitään huusi aina minulle: " Ei hän ole' vielä tullut. " Nämät sanat sumeuttivat sydäntäni, sillä niihin sulkeentui kokonainen tarina, lystillinen ja surullinen yhtähaavaa, kuinka kunkin mieli on. " Ei hän ole' vielä tullut, " lausuin minäkin itsekseni mennessäni ohitse. - Sanat painuivat liikuttavaisina syvälle mieleeni, ja tähän päivään asti' en ole taitanut unhottaa' niitä enkä niiden sanojaa, vanhaa Aapramia. Aaprami asui eräällä törmällä ( mäjellä ) jonka kyljessä runsas lähde' vuodatti vettänsä kaivetuita ojia pitkin monelle haaralle, ympärillä olevaa ruohoista laidunta viheriöitsevänä pitämään. Talo oli niin peitettynä suurilta pihlavilta ja omenapuilta ettei muuta näkynyt kuin kalkitut katon torvet ja niistä nousevat savut. -2-Niitun perästä oli hänen metsänsä, enemmiten hongistoa, paikka paikoin vaan lehtipuilla ja vehmastolla kaunistettu. Näin kävivät Aapramin pellot ja niitut yhdessä mitassa, mutta metsä-osansa oli keskeltä katkaistu ahomailta, joilla seisoi vanha puoli-riutunut mökki. Tämän ynnä ympärillä olevain autioiksi jätettyin tilustuksien omistaja oli muinen eräs sysien polttaja, ja nyt hänen tyttärensä, Vetrikka. Tämän likan, jo varhain lapsuudessa isästänsä orvoksi jääneen, oli Aaprami armeliaisuuttansa ottanut kotionsa erämaasta, ja sanoikin usein: " Minä olen vohlan metsästä löytänyt ja kasvatan sen itselleni. " Likka kasvoi ynnä Aapramin poikain kanssa, joista toisen nimi oli Ismaeli, toisen Iisakki, ja oli kuin sisar näille. Kuin Aaprami oli pojillensa antanut samat nimet, jotka olivat kaimansa, isä-Aaprahamin, pojilla Vanhassa Testamentissä, siihen oli tieten joku syy. - Hänen suvussansa oli polvi polvelta käynyt puhe': esi-isäinä iki-vanhoina aikoina asuneen Aasiassa ja olleen alkuperäisin Arapialaisia, niinmuodon Ismaelin, Aprahamin sivupojan, verestä, ja sitten jonkun näistä joutuneen tapaturmasta Saksanmaalle asumaan. Mikä tässä jutussa oli totta mikä valetta, saa jäädä' sillensä'. Mutta Saksassa, jossa kansalla ei ole' satoihin vuosiin ollut yhteistä elämää, vaan kukin ihminen elänyt itseksensä, kukin perhe' eri elämäänsä, taisi tämmöinen puhe' hyvin säilyä' nykyisimpiinkin aikoihin ja vaikuttaa' paljon perheessä, jossa se kävi. Koska Aaprami ei muutoin saanut tarpeeksensa kuulla' Palestinan ( Kaanaan maan ) ja sen seuduilla olevain maitten asioista, piti hän isäni kanssa, joka oli kylän koulunopettaja, alinomaista kanssa-käymistä. Välisti' tuli Aaprami meille, mutta usiammin kutsutti isäni tykönsä ehtoisilla olutta juomaan. Isäni sinne' mennessänsä otti tavallisesti' minun myötänsä ja antoi viedäni kirjoja ja maakarttaita. Jo ovissa tuli ukko aina meitä vastaan, kättelemään ja viemään sisälle tupaan, joka koko perheen yhteinen asuinhuone' oli. Valkoisella vahteri-pöydällä oli joka kerta suuri Nyyremperin Pipeli kuvinensa jo aukaistuna. Sillä aikaa kuin äijät nyt Palestinan karttaasta hakivat pyhänmaan erinäisiä paikkoja, joita Pipliaa kappale' kappaleelta lukeissansa tulivat mainitsemaan, istuskelin minä Ismaelin, Iisakin ja iloisen Vetrikan luonna. Ismaelin mieli oli syvä ja salamyhkäinen kuin Kalilean järvi, samaten oli sillä myös välisti' vaarallisia myrskyjä. Hänen paras halunsa oli juoksennella' maita-metsiä, josta jälkeenpäin rupesi ampu-keinoa harjottamaan, ja seurasi usein herrankartanon metsästäjää otusten pyyntöön. Usein seuraavinakin vuosina, meidän jo lapsista isommiksi kasvettua, kävin isäni kanssa Aapramille iltaa viettämään, ja aina näjin Ismaelilla pyssynsä tai' muita mielityöhönsä kuuluvia koneita olevan käsillä. Välisti' asetteli ketunrautojansa, välisti' sulautti plyijyä pesävalkialla, jota pidettiin huoneen valaistuksena, ja valoi pyssyn-nuolia, toisin aivoin taas istui vähän äänin loukossa kuullellen isäimme sanoja. Tapahtui myös, että näiden kahden keskenäinen puhe' joskus nousi äänellisemmäksi, erinomattain koska isäni tuli puhumaan luvatun maan ihanasta ilmasta, Kenesaretin kirkkaasta, suotuisasta järveistä ja kaupunkeista, jotka vanhoina aikoina siellä olivat kukoistaneet, tai' kalaisesta Jortanista, jonka nimen sanoi Hepreaksi merkitsevän samaa kuin Saksanmaan virran: Rein ( niinkuin isälläni aina oli tapa selitellä ) *). -2a--2-Enkö kuule' aaltojen pauhaavan Jortanin pyhässä virrassa ? Vaan minä en ole' näkevä sinua, isäini maa ! Muutoksen päiväni on tuleva, mutta onko kuolin-hetkenäni sitä hyvää enkeliä, joka tulisi ja priiskottaisi päälleni multaa kotomaastani, sieltä jossa Elävän lähde' vuotaa Kadeksen ja Paredin välillä, että luuni levossa makaisivat? " Aina ukon näin innossansa ollessa ja luvattua maata ikävöitessä nousi Ismaeli ylös, seisoi kädet kainaloissa ja silmät pyörivät raivoina tuvan kattoa pitkin, kuin olisi hän sieltä ylhäältä hakenut tien neuvojaa viemään häntä paikalle; sillä hän tiesi kyllin siellä kaukana Kadeksen ja Paredin välillä lähteen tykönä Suurin tien vieressä Herran enkelin löytäneen Haakaren ja lausuneen hänelle: " Haakar, Sarain piika, kustas tulet? ja kuhunkas menet? " ja vielä: " Sinä synnytät pojan, ja sinun pitää kutsuman hänen nimensä Ismael, sillä Herra on kuullut sinun vaivas. Hän tulee tylyksi mieheksi. " - Ja tämä nykyisen ajan Ismaeli tiesi myös olevansa ei muun kuin sivupojan isällensä Aapramille, joka istui siinä pöydän vieressä, ja ajan tulevan, jona hänenkin oli täytyvä kääntää' selkänsä isänmajalle. Hän tiesi ja uskoi yhtä lujasti' kuin isänsäkin ettei yksikään heidän suvusta tainnut autuaallisesti' kuolla', jos eivät kuoleman hetkellä saaneet kourallista Kaanaan maan multaa pään ja rinnan päälle priiskoitettavaksi. Tainkaltaisia puhuessa toi Aaprami usein kaapista kamalan rasian, joka oli kaikille tuntemattomaa metallia ja ylt'ympäri piirusteltu outomuotoisilla kirjotus viivoilla; siinä oli kahvat, ja niistä kävi hihna sopiva hartioille sidottavaksi. Tämän laski pöydälle ja sanoi liikutetulla äänellä: " voi minua onnetointa! katsokaas tähän, herra koulumestari! ei enää ole' siinä yhtään tomuhiukkaa, joka auttaisi minua kuollessani. Koska minä viimeiset loput pyhästä mullasta, joka meille iso-isiltämme oli jäänyt, priiskoitin kuoleman kaumpauksissa makaavan isäni päälle, silloin katsahti hän vielä kerran silmiini, niin etten ikänäni tätä katsantoa unhohda', ja sanoi: " Ah! mutta kuinka tulet sinä kuolemaan, Aaprami? " Tämä on se, mikä tekee vielä jäljellä olevia elopäiviäni murheellisiksi. " -3-Olkoon vapaan sukusi Palestinasta kotosin, on se kumminkin, niinkuins tiedät, jo satoja vuosia keskellä Saksanmaata asunut - isäsi, taatasi ja taatasi isä, sinä itse' ja poikasi ovat täällä syntyneitä ja kasvaneita, kaikki olette arvossa pidettäviä, kelpo meikäläisiä, ettekä Ismaelisia ! Tässä on kotosi, tässä se maa, jolla ruumiimme kerran peitetään ja jonka alla saatamme hyvinkin levollisesti' maata'. Jos lujemme takasinpäin Aatamiin ja Eevaan saakka, niin olemme kaikki Aasiasta sukuperäisin. Pitäisikö siis jokaisen ihmisen itsellensä toimittaman kuolinhetkeksensä kourallinen Aasian multaa, joka kuitenkin on yhtäläistä likaa kuin kaikki muukin? tultasiinpa näin vetämään koko puoli Aasiasta lastilaivoilla Europaan. Pane', Aaprami! semmoinen synnillinen epäusko pois ja opi' tuntemaan oikiata isänmaatasi. Mutta Aaprami kerran vastasi: " Jos ei edes sitä lohdutustakaan olisi' minulla, että esi-isilläni joskus on ollut jotakin arvoa Jumalalta ja ihmisiltä, ja jos täytyisi pitää' hyvänäni olla' ainoastaan Saksan talonpoikana, joka elinkautenansa ei kaupungissa, ei keräjissä, ei kirkossa kuule' mitään isänmaastansa, talonpoikana, jota, herra koulumestari! maassa muistetaan ainoastansa verojen makso-aivoilla - jos tässä on kaikki hyväni, niin pidän enemmän ajatuksissani olevasta isänmaasta, kuin siitä, joka käyttää minua melkein koneenansa rahaa tehdessä. Isänmaa merkitsee, minun mielestäni, jotakin enemmän, kuin ainoasti' paikkaa, jossa kuuskymmentä vuotta olemme syöneet, juoneet ja maanneet ! Tämä oli liijan paljo sanottu isälleni, joka oli puolestansa yhtäläinen sauva-sankari, ja katsoi suureksi kunniaksensa että oli vanhan kuuluisan Saksan Ruomalais valtakunnan jäsen. Puheen tämmöiselle suunnalle jouduttua oli tietty että isäni haki hattunsa ja sanoi: " Tules Julle kotiin ! Kiitoksia Aaprami ! Jumalan haltuun! " Viivyttelemätä' askeloitsimme kotoa kohden ja isäni vielä pitkin tietä jupisi itseksensä: " Se on se vanha ylpiä pöllö ! Tahtoisi olla' jotakin ! No, kyllä kaiketi' ! - Julle, kiirummin ! Ei ollut isälläni juur paljas vääryyskään. Yhtäpaljon kuin vanha aadelimies oli Aapramikin salaa kopia suku-polviansa, joita luki koko Vanhan Testamentin ja sitten kaiken maallisen historian läpitse'. Mainittavaa on että tässä suvussa oli aina ollut ainoastansa yksi miehinen perillinen kussakin polvessa. Aaprami vaan erottiiksen; hänellä ollen kaksi poikaa: paitsi avio-poikaa Iisakkia vielä toinen aviotoin, nimittäin Ismaeli. Mutta tätä viimeksi mainittua asiaa ei ajatellut hän suinkaan mielellänsä, sillä tunsi tämän lannistavan häntä liijon. Minä olin, kuin jo sanoin, hamasta pienestä pikkusesta Aapramin molempain poikain ja kasvate'-tyttären toveri. Aina hetkein loputtua, joina opettajan luonna piti istumani, riensin kohta heitä hakemaan, semmenkin siihen aikaan koska kaikin vielä varhaisimman lapsuuden vuosia elimme. Kevään tullessa, purojen ja lähdetten tulvan aikana, askaroitsimme Aapramin talon vieressä mäjen rinteellä, jossa vesi kuohuen juoksi lähteestä pitkin ojia. Ismaeli ja minä olimme varsin käteliäät tekemään pikkusia vesimyllyjä, joihin kapulasta panimme akselin ja lastuista veistelimme siivet, ja saimmekin kokoon jotensakin myllyn rattaan muotoista. Tämmöisen rattaan asetimme virtaan, ja akselin päät päreistä tehdyille kannattimille kahden puolen ojaa. Ei ollut vähä ilo nähdessämme veden käyttävän myllyjämme, jotka juur kuin kilvottelivat keskenänsä. Iisakki taas oli hyvin taitava kaikellaisia huiluja pajun vesoista, ja paimenen torvia tuohesta, joilla sitten soiteltiin kuin kukin taisi. Vetrikka kokoili ympäri mäkiä äsken puhjenneita Voikukkia, joista palmikoitsi seppeleitä itsellensä ja meille jokaiselle. Koska kuohuva vesi riemulla kieputti myllyämme ojissa ja me istuen reunoilla puhalsimme huiluihimme ja leivoiset sinertävässä avaruudessa visertelivät ynnä kevä'-virttänsä, silloin olimme iloisia ja onnellisia kuin enkelit Taivaassa. Lapsi tarvitsee niin vähän ulkonaisia välikappaleita onnellisuutensa, sillä sen sisällinen ilohenki on vielä elävä. Ainoastaan ijäkkäämmät ihmiset, jotka eläissänsä turmeltuina aikoina itsekkin ovat turmeltuneet, eivät tunne' enää oikiata onnea, heidän iloluontonsa kerran kadottua. Ompa niitäkin ihmisiä joiden sydän on paljaaksi ihraksi muuttunut. Mutta mitä näistä? olkoot omassa kadotuksessansa ! Lähtekämme lapsuuden päivistä nuoruudenkin monikirjavaa aikaa kurkistamaan. Ismaeli, vanhin meistä, lie ollut siihen aikaan, josta nyt puhe' tulee, noin kahdeksantoista vuotinen; Iisakki oli kuudentoista ja Vetrikka viidentoista vanha. Kerran oli Vetrikka kasvate'-isänsä lampurin kanssa metsässä, ja he kaitsivat lampaita sen puoli-riituneen majan vieressä, jossa sysien polttaja, Vetrikan isä, oli asunut. Kaivon tykönä istui hän vanhan pitkäoksaisen ja tihiän niinipuun alla, joka häntä kesä-auringon kuumilta säteiltä varjosi. Iloiten söivät ja juoksentelivat karitsat laitumella ympärillänsä, hänen heistä huolia' tarvitsemata', koska uskollinen Sepo kävi valppaana ympäri laumaa, pitäen varaansa eikä saltien yhdenkään lampaan eksyksiin mennä'. Puun oksilla leikitseli kyhkyläispari keskenänsä, ja paistoivat kylkiänsä päivässä kukerrellen. Kaikista näistä ei havainnut Vetrikka mitään. Hän istui kuin avoin silmin uneksiva, kimpu parhaita metsä-kukkia kädessä, kuusen hakoa hiuksissa, nojaten olkaansa paimensauvaan. Ei ollut likka surullinen, ja kuitenkin kierisi suuri kyynel sinisestä silmästänsä; ei hän ollut iloinen, ja sentään kävi suu välittäin naurun hymyyn. Ahoilla pitenivät varjot pitenemistänsä, ehtoon vilpas tuuli liehutteli puiden kahisevia laivoja ja metsän virvottava haju leveni yleiseksi, kuin suloinen suitsutus temppelissä; mutta Vetrikka oli omiin ajatuksiinsa vaipununna, oli kuin muutkin kukkaiset, jotka paljaana ihastuksena lehoittavat, vaan itse' vähimmän siitä tietävät. -4-Hengessänsä kuuluivat alinomaa sanat: " hyvänä pidän sinun! " ja vävähteleminen tuntui vielä kädessänsä kättelemisestä, jolla kotoa lähteissänsä Ismaeli oli, piha-veräjää hänelle ja laumalle avatessansa, hyvästi' jättänyt. Mielestänsä oli, juurkuin vasta tänäpänä olisi ansikerran Ismaelin oikein nähnyt, elikkä juurkuin nyt olisi äkisti' sen yltä joku peite' pudonnut, jonka läpitse sitä tähän asti' oli, mitään pitämätä', katsellut ainoastaan kuin varjoa eli' kuvaa. Ei ikänänsä olleet sen ruskettuneet kasvot hänestä niin kauniit kuin tänä aamuna, koska se ensin katsahti häneen ja sitten lausui hiljaa: " hyvänä pidän sinun " - ei koskaan ollut se niin sorja ja vikkelä kuin äsken, koska se yhdeltä ainoalla temmauksella sieppasi rastaan veräjä-teljen paikaltansa. Hänen näin ensikerran oikein elävästi' ajatellessa leikkikumppaniansa, tuli sen puoli-riutuneen huoneen toiselta puolen Iisakki keltahiuksinensa. Sunnuntai-takki oli yllä ja punaraitainen huivi kaulassa. - Likka häntä ei huomannut ennen kuin jo seisoi edessänsä ja sanoi: " Hei! hyvää päivää, Vetrikka! " Pelästyen nosti Vetrikka silmänsä, ja huusi ihmehdellen: Kah, nyt niin koriasti'! " - " Nyt oikein! " vastasi Iisakki, " sepä se! minä luulisin ettei se ole' liijan ihmehdeltävää, jos kelpo mies välisti' käy kelpo vaatteissa! " - " Niin aina, " vastusti Vetrikka, " et koskaan puhu' mitään kuin tosi on, vaan veetustelet hullujas ! Mene' tiehes koskes muuta kuin uskottelet minua ! " No, minä sanon sitten, vaan sinulle yksinäsi, " lausui Iisakki matalalla äänellä ja ujostellen, " sinä saat pitkitä' puheita' tietä' minun tätä huivia pitävän sillä, että sinä sanoit sen hyvin sopivan minulle, ja että - - että kelpaisin sinulle! ja että saisin sinun vaimokseni. Vetrikka pyrskähti nauramaan hänen puheillensa, ja nauroi että oli läkähtymäisillänsä, painoi käsiänsä rintaansa ja sanoi: " Oi voi, en saa nauretuksikaan enää, en saa' henkeenikään vedetyksi ! Iisakki! et kuitenkaan kapakassa käyne' ryyppimässä, vai'.. ? Ja niin totiseksi kuin tekee itseänsä! eipä sinusta Iisakki ! Mene pois, taikka vihastun enkä koskaan puhu' sanaakaan kanssasi vaikka kuinka pahakin olisi ilman ollani. Ehtoolla kotio' tultuani ja isäsi katsoessa silmiini pitää häpeemäni kuoliaksi itseni ! Mene' pois nyt vaan, mene', kiltti Iisakki! " Mutta Iisakki heittiiksen lonkallensa ruoholle ja sanoi: " Tohtiipa Sepokin istua' jalkaisi juuressa, ja vielä panna' kuononsakin käteesi, vaikka koira hän kumminkin on vaan! miksen siis minä juur, joka paljoa enämmän rakastan sinua, saisi' olla' vieressäsi? " " Ei Sepo puhu hulluja, kuin sinä, eikä sano' pyytävänsä mua vaimoksensa, " oli Vetrikka vastaamaisillansa, mutta siinä samassa ammuttiin niinipuun lalvaan niin että lehdet varisivat alas. Seisaalle hyppäsivät Iisakki ja Vetrikka peljästyneinä. Silloin tuli Ismaeli metsästä käyden heitä kohden. Jo kaukaa huusi Vetrikka hänelle: " Sinä häijy, rietas Ismaeli, kuins julkenit minua niin peljättää' ! Kyllä sinä meidän varsin kuoliaksikin saisit ammuttua? " Kiivastununna sanoi Ismaeli: " Nuolet piti ampumani ulos, sillä vähä jälkeenpäin kukaties en olisi' enää voinut hallita' niitä ! Vetrikka ( tätä sanoessa tarttui kovilla kourilla likan käsiin, niin että se valjehtui ja vapisten seisoi edessänsä ) Vetrikka! sydämestäni pidän sinun hyvänä, sen tiedät, mutta jos sinä jonkun muun, elikkä Iisakin rakkaampana pidät - - - niin tunnusta' vaan kohta; parempi lie kuitenkin saada' yhtä haavaa ja kiiruusti' tietä', kuinka laita on ! Iisakki taas meni häntä vastaan ja huusi vihaisesti': " Veljeni! sen sanon sinulle, että minä olen naiva Vetrikan ! Tähän pitää myöntymäsi, muutoin emme ole' hyvät keskenämme. " Ismaeli, päästämätä' Vetrikan käsiä, käänsi vaan päätänsä katsoen sivullensa ja sanoi ylönkatseella: " Mukula, luuletkos minun kaikissa olevan sinun palvelijasi, ja antavan sillä myöden, että sinä ajattelet tulevasi rikkaaksi talolliseksi ? Pidä' varasi, äläk' anna' veitsen purra' sormeesi. Mene' kotio lukemaan historiaa Kainista ja Aapelista, ja muista' mitä sanon: jos me niiksi tulemme, niin tieten minä en suinkaan ole' Aapelina! " Vetrikka riisti itsensä Ismaelin käsistä kirkuen: " Voi minua vaivaista! totta minä kumminkin karaan ja upotan itseni, ennen kuin teidän näjen pahaa toinen toisellenne tekevän ! Sanokaa vaan isälle, koska minua ehtoolla ei kuulu' kotio', että te minun olette vesirapakkoon ajaneet. " Ismaeli, joka oli yhtä tulinen kuin taas lempiä möyhänneen kiukkunsa ohitse' mentyä, pyhkisi ensiksi kyyneliä silmistänsä. Niinpian kuin Iisakki tämän huomaisi, rupesi hänkin ynnä Vetrikan kanssa katkerasti' itkemään. Kaikin kolmen antoivat ääneti' kätensä toinentoisellansa, ja istuivat viheriöitsevälle aholle. Ei yksikään uskaltanut toiseensa katsoa', kunnes Ismaeli viimein alkoi puheen: " Minä vaan luulen, yhden meistä kolmesta tämän tapauksen tähden tulevan varsin onnettomaksi. Oikein miettiessäni tykönäni tulevaa aikaa, huomaan Vetrikalle käyvän paremmin ottaissansa rikkaan talollisen, kun semmoisen, kuin minäkin, jolla ei yhtään mitään ole', jonka täytyy siihen tytyä', mitä hyvät ihmiset hänelle heittävät kuin kerjäläisen almuksi. Mutta katso! Vetrikka, tiedä' ainoastaan: jos sinä minua rakastat, niin kuinka taitaisin sinusta eritä'? " ( Jatko toisten. ) Painettu A. W. Gröndahlilta. Lupa painamiseen annettu: G. Rhein.
|