Agricolaverkon vintti
-1-N:o 3. 1847. Luostari-veljekset. Jutelma A. Oelenschlägeriltä. Juutin kielestä suomennettu. Maria-Novellan luostarissa Firensen *) kaupungissa ole muinen kaksi veljestä munkkina, Martti ja Juha. -1a--1-Huokiasti' sai hän myötänsä nuoremman veljensä, joka oli tottunut kaikissa häntä kuulemaan. Juha oli pulskia nuorukainen, hänen ajatuksensa olivat elävät ja kuvailevaiset, sydän hellä-tunnollinen. Vanhempainsa vähäisessä köyhämäisessä kodissa ei ollut tainnut kuin hiukan, tydyttää' toivojansa ja halujansa; sitävastaan oli jokapäivä ollut tila niitä elättää'. Isänsä oli sellaisia alakuloisia ja hiljaisia ihmisiä, jotka silminnähtävitä' liikutuksita' kätkevät sydämmissänsä syviä mielenmyrskyjä. Hänen käsityönsä - suutarintyö - joka piti kyllä ruumista virkiänä, mutta ajatuksille' ja juoksevalle' mielelle' ei antanut mitään tekemistä, edistytti hänen synnyntää taipuvaisuuttansa villi-jumalisuuteen ( svärmerie ). Istuissansa ehtoisilla neulomassa myöhään yöhön, jutteli hän pojillensa pyhäin miesteen vaararetkiä ja munkkein tarinoita. Jutellesa istui Martti yksivakaisena, katsellen kyynelsilmin työhönsä; Juhan silmät lentelivät usein akkunaan, jonka pimiällä ulkopuolella rankka pyryilma krapisteli, ja hän tunsi palavansa halusta samaisille' vaara-retkille'. Isä sanoi välisti' hänelle: " Sinä luulet olevasi kiivamman veljeäsi; mutta syvä virta juoksee kuohummata' ! Sinusta, poikani! on liijan paljo tästä mailmasta, ja jos sinä olet Jumalata palveleva, niin sopinet parhain palvelemaan, kuin pyhä Kristohvoros, työllä ja ruumin voimilla; munkiksi et kelpaa' " - Jos Juha olisi ottanut vaarin isänsä sanoista, niin olisi välttänyt monta sydämen surua. Kuitenki näytti munkkina olo Juhalle' ensi kuukausina niin hyväksi, että parempaa säätyä ei luullut mailmassakaan olevan. Umpinaisesta suutaripirtistä oli muuttanut kirkoon, jaloilla maalauksilla koritettuun, jossa jokapäivä kuuli ihania soittoja ja veisuja; entisen vajavaisemman ravinnon siaan sai määrämmätä' syödä' usioita herkkuja rikkaalta pöydältä vilpiässä ateriahuoneessa. Munkit, hurskaat veljet, tässä luostarissa menettivät joutohetkiänsä kaikellaisten väkeväin ja hyvältä haisevain vesien erillensä tiputtelemisella. Juhalle' oli sangen mieluista keittimien ja piippujen piteleminen, valkian puheleminen, lämpymä-suuruuden tarkaaminen sekä kohtuuttaminen, ja katseleminen tulisen väkevyyden nousemista huuruna ja laskemista pisaroiksi läpinäkyvissä tiputus koneissa. Suurimalla ahkeruudella puhdisteli hän monenkoukkuisia lasejansa ja punasenhohtavia hyvintinatuita keittimiänsä; ja työn loputtua huvitteliiksen niiden pysyttelemisellä parhaaseen järjestykseen työhuoneessa. Hän oli myös osaksensa saanut seisomisen Apoteekissa myyjänä. Täällä kiilsivät pullot, kirjoitus liimattuna kunkin kylkeen, somasti' siliäksi vahatuissa lasi-ovisissa kaapeissa. Apoteekilla oli yrttitarhakin, täynnänsä hyvinhajaavia kasvaimia: Kahara-minttuja, Rosmarineja, Ampraa j. m. vaikka Italialaiset eivät ota' paljo kukkia haisteleaksensa, sillä niiden haju on ilman kuumuuden tähden aivan väkevää ja huumaavaista. Tumman viheriät pensaat, ilman monenkarvaisia korituksia, antoivat yrttitarhaisellekkin vähän hiljais surullismaisen muodon, joka varsin hyvin sopei luostarin koko ulkonaiselle' yksivakaisuudelle'. Muttei kulunut paljoa aikaa ennenkuin nämät hauskutukset tulivat Juhalle ikäviksi ja liijan yhtäläisiksi. Viimein oli hän mielestänsä juurkuin elävänä hautaan teljettynä. Nuoruus ja eläväisyys halasi hilpiätä uperutta ja hauskutusta liikkuvaisuudessa, jota ei nykyinen ahdas olonsa antanut hänelle'. -2-- " Oi, voi! " sanoi usein itseksensä, " miksi olen malttamata' tehnyt Luostari-lupauksen? *) " -2a--2-Ennen oli ainoastaan jonkun hiukan tiennyt Vanhasta Testamentistä; siinä' aukeni siis juur kuin uusi mailma hänelle'. Semmoista elävää, totista luonnon mukaisuutta, joka näissä pyhissä vanhan ajan juttelmissa näyttiiksen, ei ollut hän löytänyt munkein tarinoisa, joissa salamyhkäiset mielikuvailemat usiasti' voittavat luonnollisuuden, ja mailma, tarinoitsialle' tuntematoin ja kojettelematoin, tulee varsin sopimattomaksi liikutetuille' tuntemuksille'. Pipliasa oli kaikilla elävä ja totinen muoto. Esi-isäin mailman näytti Juhalle' javottavan luostarin seinät, ja laventavan sen surullisen yrttitarhan Paratiisiksi ja Kanaaksi. Mutta näin lueskellessa virkosi myös haluja, joita luostarin verkallinen elo ei voinut tukahuttaa'. Koska Juha ajatteli Evaa Paratiisissa kullankarvaisilla, kantapäihin saakka liehuvilla hiuksilla; koska hän katseli Repekkata, kuinka " se piika oli ihana nähdä', ja vielä neitsy " ja kuinka se kaivolla laski vesi-astian kauniilta musta-palmikkoiselta olaltansa, lumivalkoiselle lihavalle käsivarrellensa, juottaakseen Aaprahamin palveliaa, koska Raahelin suloiset kasvot huonomuotoisen Lean rinnalla kihottivat hänen mieltänsä; koska hän kurkisteli Daavidin kanssa Patsepaa, ja niiden kahden vanhan kanssa Susannaa pesossa, - silloin tunsi, enemmin kuin muulloisin, olevansa sopimattoman munkiksi, samaten kuin pyhät esi-isätkin olivat olleet. Ihmekkö se, että silloin usein luostarin yrttitarhasessa kanteleinensa lauloi Salomon korkiaa veisua omilla nuoteilla, ajattelemata' sitä jumalista sivutarkoitusta, jota siinä on löytty olevan ? Vielä suuremmaksi häiritykseksi Juhan levollisuudelle tapahtyi että eräs nuori neito usiasti kävi Apoteekissa ottamassa yhtä ja toista. Tämän hienonsiliöistä luonnikkaista kasvoista, viheriäisestä hiuksiverkosta ja täysinäisestä puhe'-äänestä arvasi olevan Ruomin tyttäriä. Neito oli jo usiasti' ollut siellä, ennen kuin Juha rohkeni häntä puhutella'. Tämän kauneus lukitsi kielen Juhalta, joka tuli vieläkin mykemmäksi nähdessänsä kuinka siveys ja ujo levottomuus kohotteli neidon ihanata povea, aina koska tämä seisoi häkkiseinän vieressä ja maksoi hänelle pikkuisesta norsunluiseista rasiastaan. Aikaa myöden rupesivat kuitenkin molemmat jättämään ujouttansa oheen. Ankelika ( se oli neitosen nimi ) ei nähnyt Juhalla semoisia tylynvakaisia munkkikasvoja, jotka vaativat pelvon-alaista kunnioittamista, muttei sentään semmoisia kavaloita ja kärkäitä himosilmiäkään, joita usioilla luostarin asujamilla oli havainnut, asottavia heidän olevan, jos ei susia, niin kumminkin marakatteja lammasten vaateissa. Nuorukaisen harras ja liehuva katsanto, hänen silmäinsä hiljainen ja syvä ikävöitsemys kävi Neito-rukan sydämmelle'. - Mitä vielä enemmän suostutti heiltä keskenänsä, oli se, että osasi puheeksi tulla' Ankelikan isän vuoronneen itsensä juur samaan talon, jossa Juhan vanhimmat ennen olivaat asuneet, ja tekevän siinä samaa käsityötä. Juha kysyi, jos Ankelika tunsi sitä vähäistä' yrttitarhaa, joka oli tässä talosa; ja saatuansa tietä' jokaisen puun, jokaisen kukkaispensaankin olevan tälle hyvin tutun, ja tämän, niinkuin ahkeran yrttitarha-piijan hoitavan niitä kaikkia, katseli hän surullisilla silmillä luostarin seiniin, joiden näytti ahdistavan häntä. Silloin vasta huomasi mitä oli kadottanut vaihettaisansa nuoruudensa vapauden nykyiseen ulkokullattuun orjuuteen. Sydämellisesti ikävöitsi hän aina Ankelikan tuloa, ja ihastui koska taasen näki tämän. Ainoastan lyhyt silmän-räpäykset saivat olla' kolmanneta', mutta näinäkin syttyi se tuli, joka tietämätä' rupesi kummassakin leimuamaan. " Voi! " sannoi kerran Juha, " kuinka onnellinen olisin, jos edes pari hetkeä perästyksin saisin viehyttämätä' istua' vieressäsi, Ankelika! ja jutella' kanssasi kahden kesken. " Ankelika huokasi - - eräs vanha munkki tuli taas. Ankelika sai Juhalta pullonsa, kiitti ja meni - näinpä vaan puhe' aina katkastiin. Kerran viipyi Ankelika kauvan tulemata', ja Juha oli suuresti' tuskillansa. Alakuloisena istuskeli hän eräänä ilta-hämäränä - kaksi viikkoa oli jo sitten, kun oli nähnyt Ankelikan. - Silloin tuli sisälle vanha ämmä, joka pyysi muutamia vahvistus-rohtoja. Hän antoi niitä; ämmä katseli häntä vähän ajaan ja otti sitten plakkaristansa sen Juhalle' hyvin tutun norsunluisen rasian, josta Ankelika niin usein oli maksanut hänelle'. Tämän nähdessänsä valkeni Juha. Vanhus katsoi viisasti' häneen säännökkäillä, kalvaansurkastuneilla kasvoillansa, joista ruskiat silmät vielä sähyttivät. -3-Te olette luostari-veli, Juha? " " Niin olenkin " vastasi toinen. " Tunnettepa sitten senkin, jonka tämä rasia on, " sanoi ämmä. " Tunnen kyllä.. hänen ! Miksei ole' niin isoon aikaan käynyt täällä? " " Tyttö parka! " vaikeroitsi akka' " ei hänen suinkaan ole' syytä, on toista viikkoa sairastanut tuimaa polttotia. Taitaa tällä haavaa jo olla' kuollunna. - Mutta tallella se, jonka Jumala ottaa pois - - - Tämän käski hän tuoda' teitille' muistoksensa. - " Näin sanoen antoi Juhalle' kiirusti' sen pienen norsunluisen rasian ( sillä joku tuli taas ). Pani sormen suunsa päälle', katsahti taivasta kohden ja meni matkaansa. Juha pisti lahjan poveensa ja riensi kammioonsa. Ei malttanut valkiatakaan iskeä'. Kuu paistoi kirkkaasti' luostarin yrttitarhan ylitse', ja teki yön valkoiseksi. Hän meni akkunaan rasianensa, mutta se oli niin köykäinen, että epäili siinä mitään olevan. Pudistaissansa kuuli kuitenkin hiljaista kahinaa. - " Se on paperia, " sanoi hän, " viimeiset rivit Ankelikan kädeltä " - Nyt avasi ja löysi surkastuneen Pääsky-kukan ( Viola ) ja verevän Sinimuiston ( Myosotis ). Tämä vähäinen kukkais-puhe' liikutti häntä erinomaisesti'. Huokiasti ymmärsi surkastuneen Pääsky-kukan merkitsevän Ankelikaa, ja ja verevän Sinimuiston hänen pysyväisen rakkaudensa muistoa. " Tällä mieli-olalla on siis Ankelika viettänyt viimeiset silmän räpäyksensä, " huokaisi hän. - " Pääsky kukkako sinä ? - Ah, olitpat ihanin ruusu, jolta myrsky lehdet repäsi. " Enempää ei voinut sanoa' itkultansa. Kuu laskeentui kirkon muurein taa'; pimiät peitteensä levitti yö, kuin murheen-enkeli, Juhan vuoteen ylitse'. Hänen surunsa ei kumastuttanut vanhempia munkkeja: olivat tottunet semoista näkemään nuorissa veljissä; ja esimiehellä oli tapana sanoa': " Sotamies pelkää ensi tappelussa, munkki itkee ensi vuonna, koska edellinen on jonkun ajaan haistellu haistellut sota-savua ja jälkimäinen suitsutusta *), niin luontuvat kyllä kumpikin. " Katolikit poltavat vielä ( niinkuin Raamatusta näjemme vanhassa Testamentissäkin tehdyksi ) kirkoissa hyvän hajullisia aineita. - Tämä kiivaan-jäykkä mies oli kuin luoty säätyynsä, semmoisena kuin se oli, muttei semmoisena kuin sen pitäisi oleman; sillä sydämensä oli varsin rakkaudetoin, ja ainoastaan huulillansa käytti rakkautta Jumalata kohtaan. Kohdeltuansa Juhan kyynelissä sanoi hän: " Puserra' vaan ulos se syntinen neste' myrkyllisestä siemenestä ! Anna' mielesi liikutusten mässätä', sitä pikemmin väsyvät. " " Oi kunnioitettava Isä, " vastasi Juha " ette tiedä' - - - " " Tiedämpä, mitä tahdonkin tietää', sinun olevan synnillä saastutetun ! Luulet sinullesi jotakin erinomaista tapahtuvan, mutta minä sanon, ettei toisen korsi ole' enempää toisen kaltainen, kuin nuorukaisten sydämet ovat keskenänsä. Jos sinun kätes taikka jalkas pahentaa sinun, niin leikkaa' ne pois ja heitä pois tyköäs. Parempi on sinun elämään sisälle' mennä' ontuvana taikka raajarikkona, kuin että sinulla olis kaksi kättä eli kaksi jalkaa ja heitetäisiin ijankaikiseen tuleen - Olisi vielä kauvemmankin saarnannut; mutta tultiin sanomaan olevan ruumiin tuotavana kirkkoon siunattavaksi, ja heidän piti kiiruhtaman hautaus-seuraan. Italialaiset eivät hautaa' kuolleitansa niinkuin me Protestantit. Meidän seurakunnissa tarkoittavat kaikki hautaus-temput hiljaisen juhlallisuuden osottamista; siellä taasen on hautaus pauhaavan ja liikuttavan kuvailemuksen ( Skådespel ) tapainen. Ruumiin kanssa riennetään kuin hyppyyn. Ensin juoksee veisupoikia kellonensa ristin edellä. Jouto-väkeä juoksee kaduilta ja kujilta katsomaan, ja jokainen panee polvillensa, niin pijan kuin näkee ristin, jota kannetaan korkialla etupäässä. Ruumiin perässä, joka makaa avoimessa arkussa, seuraavat laupiaat veljet, vapaehtoinen kokouskunta kaikkista säädyistä, herttuasta kerjäläiseen asti'. Nämät kulkevat kelloin soimisen jälkeen, pujetettuina valkoisiin kaapuihin, ettei heitä tunnettaisi', eikä kristillinen rakkaus saisi' mailmallisen turhanaikaisuuden muotaa. Kaapusta käy koko päänkin ympärille' päite', johon on leikattu kaksi läpeä silmille'. Näin törmäävät ruumiin arkun perässä nämä valkoiset haamut, kuin menninkäiset, syvät lävet silmäin siassa; ja koko meno on jotensakin kammottavaista. Kirkon ovissa tulee munkein veisu-seura vastaan, haudan siunaus pidetään tavallisella juhlallisuudella, ja sitten jätetään kuollut makaamaan kirkossa. Näin kaikkein loputtua jää ruumis haudankaivajain haltuun, jotka pitkitä' puheita' vievät sen maahan. Niin tulivat siis nytkin luostari-veljet Maria-Novellassa kuollutta vastaan. Juha yhdistyi hajamielisenä munkkein joukkoon; messu alkoi, ja hän veisasi myötä ajattelemata' mitä se olikaan. Kerran, messun vaijettua vähäksi haavaa, kuiskasi Martti, joka seisoi veljensä vieressä: " Katsos, Juha! - varmaan on tämä ollut ihana tyttö. -4-- Näistä sanoista havahti Juha, nosti silmänsä, katsoi sitä valkoista pitkänänsä olevaa haamua, ja tunsi - Ankelikan. Kuin marmori-kuva, jaloimmalta vanhan ajaan taiturilta tehty, makasi hän siinä. Kasvot olivat kuin lumi; mutta lumella ei näkynyt vielä semmoista sinismäistä, sitä vähemmin viheriästä, joka saattaa kuolleen katsannon niin kauhistavaksi. Juha vaipui voimattomuuteen. - Herätessänsä löysiiksen kammiossansa. Kuu paistoi sisälle ja säteili norsunluiseen rasiaan, joka oli akkunalla. Juha hyppäsi ylös, rupesi kuultelemaan, muttei kuullut mitään; veljet makasivat puoliyö-unessaan. Hän riensi akkunan tykö; rasiaisesta katosi jo valo, mutta vesi-lasiin, jossa sinimuisto oli, säteili kuu vielä ? " Onko tämä unta? " sanoi hän, " vakuutus pitää saamani. " - Näin sanoen kiiruhti pimiätä luostarinkujaa myöden kirkoon. Astui sisälle'. - " Oh! uneksinutpa olen vaan " lausui itsellensä. " Ankelika elää. " - Pieni hautalamppu haimotti vastaansa, hän joudutti askeleitansa. Pijan näki ruumiin arkun entisällä paikalla. Silmäili neitseen kukka-seppelettä ja mustia hiuskaharoita valjenneiden poskien ympärillä, ja huokasi: " Suuri Jumala! tottapa kumminkin on kaikki. " Pani polvillensa arkun sivulle', ja katseli itkein tuonen valkoista morsianta, katseli sen vieläkin kauniita sasupäitä ja silmilautoja, sammuneiden valojen peittimiä. Viimein huusi: " Ankelika ! Onnetointa rakastit sinä, paras siis olikin ettäs kuolit.... " Sanat raukesivat huulilla; ajatuksita' ja seisovilla silmillä katseli hän rakastettuansa. Silloin - kuka arvannee hänen säikähdyksensä - silloin hymyili kuollut, sen povi rupeisi kohoilemaan, kädet nousivat taivasta kohden, silmät aukenivat, kuin kukkaiset puhkeevat auringon paisteessa, ja huulilta kuuluivat sanat: " Anna' anteeksi pyhä Jumalan äiti'! anteksi pyhä Innatius, minun varjelija herrani ! - Rakkaus peittää kaikki. Anna' nähdäni hän, anna' puhua' hänen kanssansa, syleillä' häntä, yksi ainoa kertaa ! O, pyhä Mattaleena! rukoile' puolestani Vapahtajaa ! Vaan yhden ainoan kerran tahtoisin häntä rinnoilleni likistää'! " - Näin sanoesaan nousi kaunonen istualleen arkussa, löi käsivartensa munkin kaulan ympärille' ja painoi lämpymät huulensa hänen huulillensa. Pijan oivalsi Juha kaikki. Ankelikan rakkaus oli oikein Ruomin tyttären rakkaus, joka' hillitessä polttaa kuluttavana tulena, runtelee sydäntä eikä huoli' mistään vaarasta pyrkeissänsä mihin tarkoittaa. Ankelikan isä oli saanut tietä' tyttärensä mielentilan; sillä kerran ehtoolla koska ajatteli hänen rukouksia pitävän kamarissaan, ja meni hiljaa oven taa' saadaksensa iloita' hänen hurskaudestansa, kuuli tämän sanelevan: " Pyhä äiti Maaria! lahjoita' se kaunis veli, Juha, minulle' rakastajaksi; Anna se omakseni ! - Muutoin mahdan kuolla'. " - Kohta oli ukolla päätös tehtynä; mutta mielen malttamattomuudesta käytti itsensä tyhmästi'. Hän töytäsi sisälle' ja torui tytärtänsä kovilla soimauksilla; sitten päätti matkustaa', sitä pikemmin kuin paremmin, takasin Ruomiin. Ankelika sai tulisen polttotaudin. Hän ei enää epäillytkään kuolevansa, sentähden lähetti ennen mainitun ämmän Juhalle' rakkautensa muistoa viemään. Vaan yhtenä niistä monista unettomista öistä, joita kulutti taudin helteessä, oli näkevänänsä lempiän enkelin, kullankeltaisilla h[i]uksilla ja pitkillä vaelevan viheriäisillä, punasuljilla koritetuilla siivillä, tulevan tykönsä, akkunasta sisälle'. Se astui vuoteen viereen ja sanoi: " Ankelika! ei Jumala sitä pahaksu', että ihmiset rakastavat toinen toistansa. Et sinä kuole'; mutta ota' univettä, niin vievät sinun pois luostariin. Siellä olet yöllä Juhan kohtaava; ja sitten taidatte pajeta' pois vaikka Ekyhtiin, niinkuin Maaria ja Jooseppi! " - Näin sanottuansa antoi se suuta hänelle' teki ristin hänen kasvoihinsa ja rintaansa, ja lensi ylös, katon kautta pois. Kuinka tarkoin Ankelika seurasi enkelinsä neuvoa olemme jo nähneet. Italialaisten tavallinen kiiruus maahanpanemiseen ja perheen häireys oli hänelle' onneksi, niin ettei huomattu hiljaista henkitystänsä. Kuinka Juha ihastui nyt, taitaa jokainen kyllä ymmärttää'. Niin autuas oli tämä silmän-räpäys molemmille', että unohtivat koko mailman ympärillänsä, ja vaan toinen toisensa sylissä nauteivat rakkauden suloisutta. Tällä hetkellä tulivat Pattista ja Pieti, molemmat haudan kaivajat, naulaamaan arkua kiini' ja viemään ruumista kirkkotarhaan. - " Mitä kello lienee? " kysyi Pattista. " Kyllä kaiketi' jo puoliyö on " vastasi Pieti. " Nyt makaavat kaikki ja kuorsaavat vuoteillansa, paiti meitä ja menninkäisiä " sanoi Pattista. " Niin, mitäs sitten? " lausui Pieti. " Viittimmekös enää mennä' viemään tuota neitoa hautaan? " pakisi Pattista. ( Jatko toisten. ) Painettu A. W. Gröndahlilta. Lupa painamiseen annettu: G. F. Aminoff.
|