Agricolaverkon vintti
-1-N:o 4. 1847. Luostari-veljekset, Jutelma Juutin kielestä suomennettu. ( Jatko 3:teen Lisä-N:oon. ) " Pirukos sen vie, jos emme me, " närisi Pieti. " Mutta jos ei silmäni valehtele' niin se istuu pystyssä tuolla arkussansa " kuiskasi Pattista. " Kah ! Ja jaahaa pirun kanssa, virkkasi Pieti. " Niin aina; ei hän suinkaan ole' ensi kerta kuin semmoista on tapahtunut, " murisi Pattista ja otti vihkivettä *). -1a--1-" Olemmepa tuohon tottuneet " jängytti Pieti ja kasteli itseensä ehtimiseen vihkivedellä. Pahapolvi, kuin olen unhottanut Rukous-nuorani " **) jupisi Pattista, " muutoin kyllä lukisin pari kolme' Isämeidää. " -1a--1-Ovat ruvenneet pitämään tämmöistä rukous-nuora, jota myös Ruusu-seppeleeksi ja Neitsy-Maarian seppeleeksi kutsutaan, niin tarpeellisena etteivät luule' rukouksista mitään olevan, jos ei nuora ole käsissä. " Muutamalla ristin-merkillä taitaisi päästä'; eihän ne olisi vahingoksi jos tekisi " lohdutti Pieti. " Eipä auta' nekään! " ähmäili Pattista " kaikkilla on aikansa, ja Perkele' tahtoo myös pitää' aikansa. " " Pelkätköös? " tutkasi Pieti. " Olisinkohan ollut kymmenen vuottani haudan kaivajana ja pelkäisin vielä pahoja henkiä? " - ärähti Pattista; veti pienen pullon plakkaristansa ja otti ryypyn. " Annas minullenkin pisaro " pyysi Pieti, " voidellakseni vähän omaatuntoani. " " Se' ! Oletkos velikulta messua ollut kuulemassa tällä viikkoa? " kysäsi Pattista. " Neljä kertaa " sanoi toinen. " No ei sitten tarvitse' huoliamme mistään " - jatkoi Pattista. " Mutta minun on jäänyt rautani tuonne' kirkkopihalle', " muistutteli Pieti. " Odota' vähän! minä menen noutamaan sen sinulle' " kiiruhti Pattista. " Mitäs hullujasi! kyllämä itsekkin menen " sanoi Pieti. " Ole' vaiti ! Jokos taas olet niin hilpiä? " - väitti Pattista vastaan. " Ai, Kiesus Maaria! " kiljahti Pieti. - " Jopa se suuteleekin tuota ! Katsos kuinka se likistää tuota syliinsä. " Molemmat kauhiassa pelvossa läksivät karaamaan pois, ja löivät päänsäkin kirkon patsaisiin. - " Pirua kynsinensä ja ruoskinensa en suinkaan pelkää' " puhui Pattista päästyänsä ulos vapaan taivaan alle'; " mutta koska se rupee ensin suutelemisella ja hyväilemisillä, niin silloin on itse pää saatana' merrassa. " Kolinasta heräsi esimieskin. Tämä oli tuskin saanut tietä' syyn siihen, ennenkuin riensi kirkkoon. Ensiksi oli se erikummainen näkö vähiltä peljättämäisillänsä hänenkin. Ankelika, pienen suikia varreltansa, istui arkussa valkoisissa liehuvissa vaatteissa, neitseen seppele' hiuksilla. Hänen jalkainsa vieressä oli Juha polvillansa mustassa kaapusanssa. Kädet näiden kahden olivat toinen toisensa kaulassa, ja rakkauden suloiset puheet kuuluivat kuin hiljanen kuiskutus pitkin kirkon holveja. -2-Haudan kaivajain käski hän pitää' suunsa kiini', mutta antoi kuitenkin heidän olla' siinä luulossa, että olivat menninkäisiä nähneet. Rakastava pari, joka ei ollut mitän huomannut kaikista kuin kirkossa tapahtui, näki viimein eriämisen tarpeelliseksi, sitten kuin ensin olivat välillänsä puhuneet pakenemisensa vieraille' maille'. Juha jätti Ankelikansa ja rupesi huutamaan. Sitten jutteli hän, niinkuin tosikin oli, menneensä omia aikojansa kirkoon, ja osanneensa löytää' tämän valekkuolleen; lopun tapauksista piti salassa. Esimies oli kuin ei mitään epäluuloa' olisi' hänellä ollut. Herännyt tyttö korjattiin lähiasuvaisen parantajan luokse' - Kuinka iloinen oli' Juha tullessansa taas kamioonsa ? Huokialla sydämellä antoiksen virvoittavaiselle' unelle'. Mutta unensa olivat pahoja. Hän oli olevanansa kahden vahvan miehen käsissä, jotka ottivat hänen ja veivät pimjään käähkänään ( vankihuoneesen ). Kuinka hirmuista oli, koska herättyänsä näki unensa todeksi ? Jylhässä luolassa, jota pieni häkki-akkuna ylhäältä päin ainoastaan hiukan valaisi, makasi hän kahleissa pahnakimpulla. Hän tunsi paikan, missä oli, Suljekkopiksi, johon munkkeja pantiin rankaistukseksi rikoksista. Ei siis epäillyt käytöksensä olevan tiettyinä; ja täyden vakuutuksen tästä sai, koska Esimies kovakatsantoisena astui eteensä. " Mitä kirkossa on tapahtunut " sanoi tämä, " on salaisuus josta, paitsi minua, ainoastaan kaksi ihmistä tietää. Tällä erällä pääset näin armollisella kurituksella. Täällä olet istuva kahdeksan päivää Niukka ravinto ja tämä yksinäinen olo taitaa johdattaa' sinun levollisempiin ja säädyllesi kelvollisempiin ajatuksiin. Määrätyn ajan kuluttua näjet taasen päivän valkeuden, Ankelikaa et näje' enää koskaan. Menetyksesi on sen tekevä, jos sitten kohtelen sinua säästäväisyydellä taikka kovuudella. " - Vähäinen alttari tuotiin sisälle' ruumiin pääkallon ja hetki-lasin kanssa. - Esimies jatkoi: " Tässä ovat toiseillaiset kasvot, joihin saat rakastua'. Muista' että, tämän lasin käännyttyä muutaman kerran edestakaisin, on viimeinen hetkesi juosnut, ja sinä olet tämän pääkallon kaltainen, niinkuin toinen vesiherne' toisen. Heitä' pois mieli turhuuteen tekevä! " Näin sanottuansa jätti Esimies hänen. Tämä kahdeksan päiväinen vankeus ja levottomuus Ankelikan tilasta heikonsi Juhan varsin varjoksi. Mutta voimattomuus vei myöskin osan hänen huolistansa. Tuliset liikutukset kodottivat voimansa, ja hän vaipui hiljaiseen raskas-mielisyyteen. Tämmöisessä olossa oli hän, koska veljänsä toi sanoman Ankelikan oikiasta kuolemasta. - Juha muisteli häntä vielä kaikissa unissa ja ajatuksissa. - Hän rupesi taas Raamattua lukemaan. Vaan vanha Testamenti ei ollut enää hänelle' niin huvittavaa kuin ennen; sitävastaan rippui kaikesta sydämestänsä Uudessa. Kaikkia hurskaita nuoria naisia siinä ajatteli hän semmoisina kuin Ankelika, erinomattain Maariata. Taasen tunsi itsensä jotenkin onnelliseksi tilassansa. Mitä taisi hän enempi etsiä' ulkonaisessa mailmassa ? Rakastettunsa eli nyt vielä vaan omassa mielessänsä, jonka luostarin hiljaisuudessa sai pitää' parhain miehyttämätöinnä. Kaksi vuotta jälkeenpäin tuli luostariin suuri ilo jalosta Neitseen-Maarian kuvasta, jonka munkit saivat kirkkoonsa. Se oli maalattu siltä mainiolta Rahvaelilta, joka asusteli Ruomissa, Leo kymmenennen hovissa *). -2a--2-Leo oli lahjottanut sen syntymä-kaupunkiinsa; ja koska Maari-Novellan kirkko juur tarvitsi somaa Alttaritaulua, niin nähtiin tämä paikka soveliaimmaksi sille'. Kaikina aterioina oli tämä kuva, ja kunnia, jota sen lahjottamisella osotettiin luostarille', niinmyös Rahvaelin jumalmallinen into, puheena ravintohuoneessa. Juha ei iloinnut tästä. Hän oli tottunut pitämään Maariata Ankelikan muotoisena, ja se harmitti, että tämä tapaus tuli riivammaan häntä parhaassa mieli-kuvailemisessansa. Olisi mielellänsä tehnyt lupauksen ettei koskaan katsoa' tätä kuvaa; mutta se oli mahdotointa, koska tämä oli tuleva Alttaritauluksi. Veljensä Martti koki häntä miellyttää'. " Eipä siis ole' mitään, " sanoi hän, " joka taitaisi sinua ilahuttaa', muuta kuin omat mieli-hurjauksesi. " " Semmoinenpa pitää olemanikin säädyssäni, " vastasi Juha. " Mutt'eikös jalo taidekkappalekkaan voi' ihastuttaa sydäntäsi? " " Koska itse' luonnollisen ihanuuden olen jättänyt, kuinka sitten antaisin sydäntäni sen muodostetulle' parhaudelle'? " " Ihanne ( skönkonst ), yhdistyksessä uskovaisuuden kanssa, ottaa Luonnollisuudenkin palvelukseensa, niinkuin seurakunta on sinun ottanut.... " " Kukin katselee pyhiä asioita omalla tavallansa " sanoi Juha katkoisteen. " Minun tavallista Maariatani ei taida' kukaan maalari kuvailla'. " -3-- Juha oli ääneti'. Tämä liika kunnia tuntui karvaalta; se kävi kiusaksi hänelle', ja teki hänen kielettömäksi, niin ettei saanut antaa' selitystä, muutoin olisi kyllä kieltänyt luulon pyhyydestänsä, jota ei ansainnut. Hän piti veljensä arvossa, mutta yksi sydämmellisyyttä ( sympathie ) ja hyvää uskoa ei ollut enää heidän välillänsä. Juha meni pois. Viimein tuli se kauvan toivottu päivä, jona maalaus ripustettiin paikollensa. Kuka ei tuntene' edes mukauksista ( kopia ) tai' kirjoista tätä kaunista kuvaa, joka vieläkin on tallella Trestenissä, seuraavain sukujen ihastuksena ? Kun väikkyen se seisoi Jaloilla kaunollaan Ja aamu-tuuli tuuhoi Sen päähän loistavaan. Sen peite' oil nin siivo, Punainen, liehuva; Kädellä kanto Neito Aivoisen poikansa. Ei muodost' ollut äiti, Sisarp' oil Suotusa; Pikemmin oli se lapsi Veljens' kuin poikansa. Silmiins' ei nostanuthan Taivaalle', maahan ei Laskein, eteensä suoraan Katsellen lempehein. Sivee ja virhetöin niin Sievästi' huulillaan Hymyili ihanaisin Neitsy'. - Sen autuaan Kuvailla' voipi into Rahvael-Enkelin, Mut eipä ihmis-taito, Ei kieli liikkuvin. Ja hiuksistaan hopeinen On Sikstus polvilla, Niin toisellakin puolen Vanhurskas Parpara. Kas, viisausko miehen Silmäili ylöspäin, Ja siivous se naisen Vaan maahan leppiäin. Kauvempan' ilman siintees Näkyivät Keerupit; Poikasta ala-vieres Oil kaksi, kaunihit Keltaiset siivet heillä. Kaks vuotta toinen vaan Täyttäin, ja kolmen vielä Paikoilt' ei toinenkaan. Isompi, muoto Järjen, Sormeensa suullensa Painoi vakaana, toisen Katsanto toivolla Näkee - en tiedä' keitä Ihannus haamuja, Se Taide'-enkeleitä Näkyi kun oleva. Olento kauno tai on Kuvaajan haudalla Pysääntynyt, ja muiston Hänestä harpulla Runoillut ihmisille' Jälkeenkin elävill'; Tuhannet vuodet sinne' Meneevät kiitoksill'. Jos aika maalauksen Mullaksi muuttanee, Niin aina, aina miehen Historja muistanee - Sen jonka suuri mieli Jaloin on ihmisell' Hengen ja innon oppi - Nimeltä Rahvael. Melkein niin lauloi eräs lauluniekka, kolme' kolme saata vuotta jälkeenpäin, siitä jalosta taulusta, joka nyt ihdan uutena kauneudellansa iloitti kaikkia muita, paitsi Juhaa. Kerran selkiänä aamu hetkenä meni Juha yksinänsä kirkkoon katsomaan kumminkin kerran tätä maalausta. Kädet rinnanpäällä ja pää alaspäin lähestyi hän alttaria. " Empä, rakastettuni !... " sanoi hän " sinun muotosi niin syvästi' mielessäni, ettei mikään outo sitä voi järkähyttää'. Saanen siis kyllä katsella' Rahvaelin Maariata; siitä olen vakuutettu ettei se ole' muuta, kuin varjo sinun kauneutesi suhteen. " Näin lausellen nosti silmänsä ja näki - Ankelikan ! Ei tahtonut uskoa' oikein näkevänsä. -4-Mutta kuinka suuri eikö ollut ilonsa havaittuansa ettei ollut erehdystä, vaan että se oikein oli Ankelika, joka seisoi taululla, kaikessa nuoruuden kauneudessaan, maalattu Rahvaelin taitavalta kädeltä ? Epäilemätä' oli Ankelika istunut kuvailijan edessä, ja eli siis vielä, koska taulu oli varsin uusi. Niin täydellinen, niin pyhän ja hurskaan muotoinen ei ollut tieten Ruomin tytär; mutta rakastunut unhottaa helposti' mitä kultansa vajaa, ja huomaa vaan hänen parhaudensa; tämäkin taulu oli vaillinainen Juhalle', ihanin omaisuus oli poissa: se ei elänyt eikä taitanut hymyillä' hänelle'. Mielistynynnä kiitti hän onneansa tästä tapauksesta, joka herätti hänessä toivon taasen joskus näkevänsä rakastettunsa ja Ankelikan kuvalla palkitsi sen itsenäistä poissa oloa. Kopeudella katseli hän hurskaita veljiä polvillansa alttaritaulun edessä; hänen mielestänsä osottivat nämät Ankelikalle' jumalallista kunniaa, niinkuin hän itsekkin, ja pyhät veisut taulun kunniaksi kuuluivat hänelle Ankelikan ylistykseksi. Näin teki Juha mitä esi-isänsäkkin olivat tehneet: yhdisti historiaa ja runomusta, tapahtunutta ja aavistettavaa, inhimillistä ja taivaallista, josta tunsi itsensä vahvistetuksi sekä onnelliseksi. Mutta ennen pitkää tunsi levottomuuden, jolta kauvan oli rauhan saanut, virkoovan taas uudesta. Sydämellisin ikävöitseminen itse' oikiata Ankelikaa täytti koko hänen mielensä; ja ainoastansa toivo Ankelikan pijan antavan tietä' asuntopaikkansa, ainoastansa pelko ijäksi kadottavansa tämän, jos ominpäin lähtisi etsimään, esti häntä vielä luostaria jättämästä. Tänä odotus-aikana omisti kuuvalle' kaiken rakkaudensa. Ensimmältä oli se taivaallinen muoto, jossa rakastettunsa seisoi, ujostuttanut häntä ja estänyt likenemästä, mutta vähittäin katosi tämä tunto, ja muuttui palavimmaksi rakkauden himoksi. Hänen silmänsä sähkyilivät, poskensa kuumottivat ja huulensa punottivat; lyhyesti' sanottu, hän oli rakastunut Neitsy'-Maarian kuuvaan. Joka kerta kuin hän seisoi altarin edessä ja katseli taulua nousi halunsa astua' alttarille' suutelemaan sitä kaunoista. Ei voinut sotia' kiusausta vastaan, vaan aikoi, vaikka kyllä omatuntonsa soimaili, täyttää', sitä pikemmin kuin paremmin, tämän himonsa. Tällä ajalla oli eräs joukko pahantekijöitä, saatuansa kuulla' tästä kuvasta puhuttavan, päättänyt varaasta' sen ja viedä' Enklantilaiselle' merirosvolle', joka satamoitsi Livornossa ja oli luvannut siitä paljon rahaa. Tälle' varkaudelle' määrätty yö osasi olla' juur sama, jona Juhakin aikoi astua' alttarille', päästäksensä Ankelikan kauneutta lähemmäksi. Varkaat olivat jo kaikella lailla varustetut työhönsä; puoli-yön hetkenä piti heidän murtaiman kirkkoon. Mutta yksi nuorukainen joukosta, nimeltä Rukkiero, oli saanut omantunnon loukkauksia. Tämä katsoi semmoisen kirkon-ryöstämisen liijan kauhiaksi; mutta toiselta puolen kävi myöskin liijan julmalta kumppaniensa pettäminen ja saattaminen onnettomuuteen asian ilmoitamisella. Tuskillansa juoksi tämä kerran hämyssä luostariin. Ensimmäinen munki jonka kahtasi, oli Martti, Juhan veli, jolle kahta jutteli yhden varkaan aikovan murtaita' kirkoon ja ottaa' pois alttaritaulun. - Martti kysyi, jos se vaan oli yksi; josta Rukkiero häntä vakutti peljäten toden sanottuansa tulevan ison metelin ja ruvettavan hakemaan pahantekijä-joukkoa. Sitten riensi taas takasin kumpaniensa tykö'. - " Mikä sinun on? " tiuskasi tultuansa hänelle' varkaitten päämies; " näytätpä sinä semmoiselta juur kuin olisit meidän Herran pettänyt. " - " Kyllä on syytäkin ollani peljästyksissä, " sanoi Rukkiero; " äsköin menin luostarin ohitse' ja kuulin Esimunkin puhelevan toisen munkin kanssa. Kaikesta, mitä kuulin, oivalsin olevamme petetyt; nyt odottavat vaan meitä yöllä. " Nämät sanomat tekivät koko hankkeet tyhjiksi. Kukas olisi luullut Rukkieron yhtä-haavaa pettävän kumpaninsa munkeille', ja nämät taas heille'. Näin raukesi koko aikomus ja varkaat pakenivat Firensestä vielä samana yönä. Mutta Martti, joka oli sekä kiehuvan luontoinen että jumalineu, oli aina halainnut tilaa näyttääksensä pyhälle' seurakunnalle' kuinka paljon hän voi antaa altiksi sen edun ja kunnian tähden; niin varustiiksen siis nyt kaikella rohkeudella, kuin on tarpellista kirkon-ryöstäjiä vastaan mennessä. Hän ei tahtonut nostaa' meteliä, vaan tahtoi itse' varjella' Jumalan-äitin kuvan, ja surmata' sen hävyttömän, joka julkeni mennä sitä temmaamaan. Hän muisteli munki-tarinoista kuinka ijäti' muistettavat sankarit olivat voittaneet Lohikärmeitä sekä pakanoita, ja käyneet tuhansien vaarain läpitse'. - " Jos vielä henkenikin menettäisin, " ajatteli hän, " niin tiedän kumminkin langenneeni pyhän neitseen kunniata suojellessa; mitä taitaisin toivottaakkaan parempata itselleni? " Näin ajateleen otti pitkän keihään, joka oli luostarin esihuoneessa, meni kirkkoon ja lymmyi patsaan taa'. ( Jatko toisten. ) Painettu A. W. Gröndahlilta. Lupa painamiseen annettu G. F. Aminoff.
|