Agricolaverkon vintti
-1-Suometar.N:o 7. Helsingissä 16:tena päivänä Helmi-kuuta 1847. Kesän vitkallinen tulo. ( Itä-maalainen tarina ). Maa oli vielä talven mennessä kylmä ja lumella peitetty; kuitenkin oli aurinkon paiste' jo niinpaljon lämmittänyt ilmaa, että varekset ja harakat voivat liikkeellä olla', välisti' pöyhistellen katoilla, välisti' nokkein seinuksilla. - Aika kului, aurinko yleni etelästä pohjaista kohden, ja usiat lumettomat paikat rupesivat näytteleimään. Nyt ilmaantui usiampia ilman siivillisiä asujamia; suurempi meteli ja iloisempi elämä rupesi heiltä kuulumaan. Lumi raukesi raukenemistansa' ja linnut iloitsivat: pienet varpuiset hyppelivät kiveltä kivelle' ja visertelivät, ranta-linnut pyrähtelivät jäiden orjuudesta pääsneet ystäväänsä' helmoille', ja leivoset laulelivat taivaan avaruudessa herättäksensä' maata vastaan ottamaan yleisen ylkänsä' hyväilemisiä. Korpit, varekset, tarhapöllöt ja muut heidän kaltaisensa' olivat myös tytyväiset, sillä sulaneista jäännöksistä saivat syödä' yltäkylläisesti'; kuitenkin katselivat vähän nureksuin pienten lintuin vallattomuutta ja kadehtivat näiden iloa. Leivoinenkin näitä kupuansa' ylitse' kaikkia rakastavaisia äkäytti, vaikka he häntä nauroivat eikä sanoneet hänestä millänsäkkään olevansa'. Nauroivat leivoista hulluksi, " joka ei ymmärrä' ruokaansa' hakea', vaan liriittelee kaiket päivät suottansa, " mutta mielessänsä' pelkäsivät tällä korkeudessa asuskelevalla pienellä elävällä olevan pahaa aikomuusta heitä vastaan, luulivat sen heitä kurkistelevan ja hankkivan jollain muotoa tullaksensa' osalliseksi heidän saaliistansa'. Tarha-pöllö sanoi: " Tuo paha piristäjä kyllä aurinkoakin niin korkialle' haukuttelee; voi! ei silmänikään kärsi' tuota liikaa valoa. " " Huh, huh! " ähkivät toiset täysien vatsainsa' päällä, - " huh, huh! jo aina tulee liijan lämminkin; kohtuus olisi paras valostakin ja lämpymyydestä. " - Tulipa laulu-rastas, päivät muuttuivat vieläkin kauneemmiksi ja yöt ihanoitsi. Nyt vihastuivat kovin laiskat syömäri-linnut, sillä rastaan laululta eivät saaneet öitänsäkkään maata'. " Oh, hoh! sanelivat he, " eipä tästä keväästä ole'; parempi talvikin pakkasinensa', kuin noiden ärmättien seassa olla'. Ovat vielä niin häpeemättömiä, juuri kuin eivät tietäisi' meidän ennemmin heitä olleen. Häijy rastas rupeaa laulullansa' saamaan öitätäkin valkenemaan. Mitä! jos vielä yötkin pilataan, koska sitten maataan, joka kumminkin on parhaita tarpeita tässä elämässä ! Kaikki menee seka-melskin, jos nuo ymmärtämämät saavat mieltänsä' pitää'. " Uhkasivat siis tappaa' kaikki laulu-linnut, kuitenkin antoivat heille' vielä armoa, sillä eivät viittineet lähteä' heihin kajoomaan. - Mutta kuulivat viimein pääskynkin. Tästäpä kauhiasti' kiukkuuntuivat sillä tämä herätti heidän makeimasta aamu-unestansa'. He avasivat silmänsä', ja katso! aurinko teki nousoa, koko maa viheriäisessä juhla puvussansa' iloitsi, juuri kuin hyppivä suutelemaan suloista sulhaansa'; kukkaiset avasivat helmojansa' levittäin hyvää hajua, ja jokainen pensas vihersi iloista aamu tervehdystä. - Varekset nousivat ylös ja ympärillensä' katsellen puhuivat: " Oi kuinka paljon turhuutta ! Mitä on kaikesta tästä hyvää - - - mitä vatsan täytettä ? Meidän, jotka viisaat olemme pitää estämän hulluutta. Mitä nuo raukat ymmärtävät, mikä hyvä on! meidän vanhain ja voimallisten sopii kieltää' näitä huonoja tekemästä meille' kiusaa ja itsellensä' vahinkoa, ja sitten tulee kaikkein meitä kiittää' ja kunnioittaa' onnestansa'. Ensiksi siis kaikille' varoitukseksi tappakaamme tuo nykyisin ilmaantunut, suuren pahennuksen tuoja, pääsky. " Menivät pääskyä tappamaan, mutta huomattuansa' sen siipein vikkelyyden, jättivät armosta hänen vielä elämään. Mutta vaino ei siihen loppunut: pääsky oli päivänsä' päätettyä menemäisillänsä' levolle', koska tietämätänsä' varekset, harakat, tarhapöllöt, haukat ja muut raatelevaiset linnut äkisti' piirittivät hänen joka puolelta. Vielä oli pääsky raukka pääsemäisillänsä' ylöspäin lentämällä, mutta vihollisensa' olivat päältäpäinkin vastassa; olivat saaneet kotkatkin puolellensa'. Suurilla nokillansa löivät viattoman pääskyisen kuoliaksi; tämän näjin itse' ja itkin - - - - itkivät myöskin monet muut. Vaan murhaajat ylpeilivät, luullen pääskyn tapolla kesän tuloa estävänsä; mutta katso! ennen pitkää oli monta pääskyistä siaan ilmaantunut, ja käkikin vielä kukkui yöt ja päivät. Ilo oli entistä suurempi metsissä, kedoilla ja rannoilla; pienet marja-sirkatkin lauloivat, sillä paivä paisteli heliästi' ja koko Luonto riemuitsi, kuin morsian hääpäivänänsä'. Tarhapöllöt pakenivat vuorten rotkoihin, korppein kirkumista ja varesten raakumista ei pannut kukaan miksensäkkään. Kesä oli tullut, ja minäkin taas ihastuin. Satu. ( Jatko 6:teen N:roon ). Tämä laulu vaikutti Suomettaressa kummallisesti', ja lohdutuksen virvoittavan nesteen tunsi siitä sydämmehensä valuvan. -2-Yksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo olivat hänestä niin tutut, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin, unessako, ilmissäkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laksoissa, ennen lasna ollessansa olisi... ? Kuitenkin meni sangen toivovalla mielellä takasi tupaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä palvella', kunne' toivottunsa, kunne' ikävöitynsä tulisi. Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan. Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat oli hohisennan hetkeksi unhottaneet. Muutta ääntä ei kuulunut, kuin käkösen kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti ainakin illan suloisuuden, siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain kevyt mielessään, viimeinen päätöksensä ja sammumatoin toivonsa antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa keksi puiden keskitse' vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä: " Kukahan se kuitenkin lienee tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin astuelevan ? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläisiä olla, niitä, joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa ? Väjyisikö hän minua, konehtisiko hän kukkiani anastaaksensa ? Vaan - sen silmä loistaa niin lämpimästi', niin uskollisesti', ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut, ikäänkuin jos se minulle hyvää toivoisi, vaikk' ei koskaan ole' puheille antautunut - minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle'. " Kiireesti' astui nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisalleen ja tervehti, ja kohta alkoivatkin hyvin hyvät ystävät olla', sillä seuraava puhe' nousi heidän välillänsä. Nuorukainen. Kuinka kirkas tämä lähde'on, ja nämä kukat kuinka kauniit. Onko nämä sinun ? Suometar.Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste' on minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat ystäväni. Nuor. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti' havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin. Suom. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kuin aina olen suvis- ja länsi-puolitse' tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; usiasti' on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin, että olisit... Mutta nyt, nyt en enää pelkää' sinua, vaan asiasi kumminkin tärkiä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän korvissa, joita ei muut rakasta, kuin... ? Nuor. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla'. Suom. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole'... ? Nuor. Ja korven kukka kaunis katsoani. Suom. Meidän kukista ei ole' paljon katsottavaa, nämä on vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Kun syy sinulla on, mikähän lieneekin täällä käydä' ? Nuor. Tämä lähde' on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut. Suom. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano'; totta puhuessani et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut salkkusi, mitä siinä on ? Nuor. Tässäkö ? Siin' on monta kallista helmeä. Suom. Mistäs ne olet saanut ? Nuor. Täältä metsästä olen niitä keräillyt, varsinkin tämän lähteen kukkareunoilta, ja... Suom. Kuka niitä on tänne' saattanut, empähän minä ole' yhtään nähnyt ? Nuor. Omilta poskiltasi on jok' ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä', miltä ne näyttävät? ( aukaisee salkkunsa. ) Suom. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpukoista kudottu ! Mutta mitä sanoit - nämä minun polskiltani... ? Mahdotointahan sen on; minun poskiltani kyllä on toisinaan... kyynel maahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään ! Nuor. Ja ennenkuin tiesitkään ne kyyneleet muuttuivat näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi. Suom. Sitä en ymmärrä', mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka sen on tehnyt ? Nuor. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on minun tekemäni. Suom. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas ! Ja noita valkioita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti' tuikkaen paistavat, ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät ! Tiedätkös, minä kutsusin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla olevia, keltaan vivahtavia revon tuleksi; eikös se kävisi laatuun ? Nuor. Hyvin kyllä; vaan vielä paremmin sopii se, kuin se vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Vaan vähemmin kummastunet, jos muistat, että niiden helmien, joista se tehty on, sanoin sinun omiasi olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda' minuun, voisinko leikkiä niin vakavassa asiassa puhua'. -3-( Äänetöintä aikaa, jolla hän solmitsee vyön hämmästyneen, ja silmänsä maahan luoneen neien ympärille, ja sitä tehdessään, melkeen tietämättänsä, tyttöä hellästi' halaa - ) Suom. ( katsahtaa häneen ujostelleen, vaan kiittävillä silmillä ) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän vyölläni ? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois ? Nuor. Sitä ei tarvitse' pelätä', siitä vyöstä on sinulle vaan suuri turva. Näetkö, se sinun emäntäsi ei ole yhtä sukua, kuin me. Luoja kuin loi maailmaa, niin tuli paha mies ( ymmärtänetkö, kuka se on? ) hänen eteensä, kumarsi ja sanoi: soisitko, herra, minulle, pienen, seipään mentävän kolon maata, niin saisin minäkin uuteen maailmasi eräitä eläviä tehdä' ! Ja kuin sai vastineeksi: voit saada'! niin pisti hän tuuralla reiän maahan, ja siitä alkoi tulla' kaikellaisia eläimiä, joiden työ täällä ei ole' muu, kuin ilkeyden matkaan saatanta; vihon viimeiseksi mietti paha mies: annas minäkin koettelen ihmistä kuvata', enkö saisi yhtä hyvää, kuin ukko itse'kin! ja katso', kolosta tuli mustanpuhuva, tulisilmäinen ihminen, ja sen sukua on sinunkin emäntäsi. Vaan estääkseen näiden pahan miehen luomien liian suurta ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla' tulla', ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty. Suom. No eikö emäntä sitten saata' enää koskaan niin lähelle minua tulla', että voisi... ? Nuor. Ei milloinkaan, niin kauan kuin se kalu ympärilläsi on. Kuin sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, vaan kuin perään menet, niin lymyää hän oven suuhun. Suom. Suuri ja sanomatoin on velkani sinulle, enkä arvaa', millä konsanaan voisin sinua kostaa', sinä suihkusilmäinen nuorukainen, vaan... Nuor. Niistä elä huoli' huolimaan. Vielä tääll' on laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänä päänä poimin. Niistä teen sinulle toisia kaluja, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hiemuhajuissa. Jää' hyvästi' siksi ! Suom. Hyvästi', hyvästi' ! ( Kirkas lähde ja uskolliset kuuset, elkää, elkää ilmaisko sitä kaunista' tulta, jonka näiden silmistä, toisestansa erotessaan, näitte säihkyävän. ) Tässä taukosi tarinoijani. Haastaessaan oli aina vähän väliä ääneti' ollut, jolla ajalla minä panin paperille kertomansa tapaukset, mutta paljoa lyhemmästi', kuin hän, sillä aivan mahdotoin oli joka sanaa muistaa', ja vielä mahdottomampi olisi ollut niitä yhtenä yönä kirjaan saada', niin lavealti', niin tarkoin kertoi jok' ainoan pienemmänkin asian. Mutta minä päätin, itsensä sadun luonnon lyhemmästäkin kirjoituslaadusta ei halvenevan, ehkä sen kyllä luonani tunsin, että kielelle olisi iso voitto ollut, jos sen hänen sanoillansa olisin sinullenkin voinut kertoa'. Täänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen, panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin, odotin. Mitä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka' mitään! arvelin itselleni, ja viimein jo rohkenin kysyäkkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan ? Ukko ei vastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: " jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmälti', enkä min' ole' häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä'. " No vaan eihän tässä vielä ole' muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä' mitään ! Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi ? Sopivampi olisi ollut: poikkinainen satu Suomettaresta. " Ka pane' nimi, miksi katsot, siitä vähän huolta, vaan enempätä min' en osaa' sitä, ehkä muilta sattuisit lisän saamaan, " vastasi ukko, ja panihen tilalleen. Kuin kernaasti' vielä olisinkin kirjoittanut satua, niin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine' loppui. Minun täytyi siis häntä seurata'. Päre' oli ja pala toisensa perästä pitkinä hiilen luikareina lattialle pudota' risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rantaan asti', leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja - sammui. Vaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt olin kuullut, oli johdattanut minut ennen tuntemattomiin tienäihin. Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon paremmin kuvaili, kuin tässä on voituna sanoa', ne viisi sisarta ja niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt lähtivät etsimään. Kunne' olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne' joutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet ? Olisiko hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niissä iäti hukkunut ? En tiedä'; mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en voinut uskoa'. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voinen selvittäydä'. Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista, häntä koskaan tavata', ja milloin olisi se tapahtuva ? Jos mieleni silmät sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä pahemman, paljon kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan. Kuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava ? Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja ne valvattivat minua, niin että levotoinna heittelimme tilallani. Viimeinkin levähytti terve'tullut unonen kuitenkin siipensä minunkin päälleni, silmäni vaipuivat kiini, ja nukuin. ( Jatko toisten ). -4-Kysymyksiä ja Vastauksia kaikkeen Luonnon tietoon kuuluvissa asioissa. ( Jatko 6:teen N:roon. ) Usiasti' on jalka otettu mitaksi, vaikka tämä mitta Suomessa on aivan vähän tavallinen, monin paikoin ei siitä tiettäkkään. Suomalaisten tavallinen mitta, kyynärä, olisi ollut sopivampi ja kaikilta tunnettu. Ilmapatsaan sanoo Kirjantekiämme painavan yhtä paljon kuin 35 jalkaa, se on 17 1/2 kyynärää, korkian vesipatsaan; muiden kirjoissa olemme nähneet 16 kyynärää. Veden sanoo olevan 800:dan ja 900:dan välillä raskaamman kuin ilman; muut sanovat 700:dan ja 800:dan välillä ( Eisenlohr: 770 ). - Koska Ilmapainomitan tavallinen korkeus ( 23 siv. ) otetaan 25 peukaloksi, niin olisi tarpeellinen nimittää' tässä puhuttavan kymmenes peukaloista, sillä ne peukalo- eli tuuma-mitat, joita menee 24 kyynärään ja 30 2/5 Ilmapainomitan tavalliseen korkeuteen, ovat melkein kaikilta tähän asti' olleet yksinänsä' tunnetut ja käytetyt. - Auringon säteitten sanoo hän viipyvän, auringon ja maan välillä, 7 tai 8 lerkkausta ( sekuntia ); tämä pitäisi oleman minuutia. Sillä jos Auringon valo, niinkuin Kirjantekiämme itse' sanoo, kulkee lerkkauksessa 28900 penikulmaa, niin joutuu se 8:ssa lerkkauksessa 231200 penik.; mutta näin lähellä maata ei ole' aurinko, vaan noin 14000000 penik. päässä, jota tämä puheena oleva kirjakin tietää. Valo viipyy 7 3/4 minuutia tullessansa' auringosta tänne'. Työlästä ymmärtää' on mielestämme ollut ainoastaan kaksi vastausta molemmat neljännestä Luvussa, nimittäin 15:s, Kuvajastamisen ( fata morgana ) selitys, ja 45:s. - Harva ruotsin mukainen puheen parsi löytyy, niinkuin: " hänen mielensä " ( siv. VIII ), " tulee suuruuden päälle " ( siv. 2 ), " Vaikuttaa aivun päälle " ( siv. 68 ) ja " ulospalanut " ( siv. 108 ). - Hieno on tässä kirjassa merkitsevä samaa kuin pieni ( tenuis ), esim. hienot pillit, neulat; tämä kuuluu pahalta niille', jotka ennen ovat kuulleet hienon ainoastaan olevan sen kuin Latinassa lenis, mollis, esim. hienot kädet, hieno kissa j.n.e. - Tavallisia Suomenkielen lakeja vastaan Borgmästari ( siv. 114 ), Ruutut ( siv. 32 ), Sähköstä ( siv. 35 ) Sähkötettävä ( siv. 102 ). Yksi sana " nimikko " ( siv. 5 ), on, jota emme ymmärrä'. Se puoli-h sanojen lopuilla ( Slut-aspiration ), joka näihin saakka on jätetty varsin merkitsemätä', mutta jonka arvoa nykyisin on ruvettu huomaamaan - jota muutamat ovat osottaneet h:lla, toiset -':lla, toiset niinkuin mekin -':lla [= ' ylösalaisin], jolle' sopisi antaa' nimeksi: Kove' - tämä Kove' eli' puoli-h on T:ri Roosilta enimmästi' muutettu joksikuksi Kerakkeeksi: t:ksi, n:ksi ja k:ksi, esim. Ihmet, Kylväjällen, ei saak, käydäk, paikoin osotettu ':lla, paikoin jätetty osottamata', esim. Lukialle, jakaa ( inf. ), ole. Tämä huikentelevaisuus on ruma ja sopimatoin Kirjantekiän muutoin kiitettävälle' tarkkaudelle', joka koko kirjassa osoittaiksen. Viimeksi mainitsemme että Kirjan lopullisessa Osviitassa outokielisten sanain pitäisi oleman edellä, sillä näin olisi moni, jonka täytyy kirjoittaa' ennen kuulemattomiansa' sanoja, helposti' löytänyt, mitä tämä Kirjantekiä on ottanut hyväksi, ja olisi saanut seurata' häntä. Näin olisivat nämät uudetkin sanat, joista eninosa on sopivaisesti' valittu, tullut muiltakin käytetyiksi, ja se vika estetyksi joka vaivaa uusia kirjottajoitamme, että kukin oman päänsä jälkeen tekee uusia sanoja. Olisi siis hyvä se neuvo, että nuoret kirjoittajat panisivat tämän " Osviitan " sanat Abc-järjestykseen, vieraat sanat edellä, ja aina lukeissansa' muitakin kirjoja, joissa löytävät suomalaisia merkintö-sanoja, lisäisivät tätä vara-tavaraansa', että sitten tarvitessa saisivat siitä ottaa' kuin naulasta vaan, ja ainoastaan väkisyyden vaateissa tekisivät uusia. Vielä pyydämme anteeksi jos tässä tutkistelemuksessa olisi väärin tullut moitituksi Kirjan harvoja virheitä, vakuttain ettei nämät muistutukset suinkaan vähennä kirjaisen arvoa, pyytäin ja toivoin kunnioitettavan Kirjantekiämme vielä toistenkin antavan Suomalaisille' vastauksia niihin monellaisiin kysymyksiin, jotka jokaisen ajattelevan ja järjellisen olennon mieleen ilmaantuvat katsellessa ja tutkistellessa Luonnon asioita. Hiippakuntain Sanomia. Porvon Tuomiokapitlumi on määrännyt Kappalais-vaalin Pielavedellä pidettäväksi 28 p. tulevassa Maalis-kuussa, ja Lappeen Kirkkoherran vaalin pidettäväksi 13 p. tulev. Kesä-kuussa. - Määrätyt ovat tämän kuun 3 päivänä: Tiet. Maj. Kaarlo Reinholti Lindberg vieläkin tänä Kevä'-lukuaikana pitämään Viipurin Lukiossa Toisen Lukian virkaa Latinan kielessä, Oppilainen Otto Argillander samana aikana tekemään Toisen Kanssa-opettajan virkaa Helsingin Iso-koulussa, ja Armovuoden-Saarnaaja Nastolassa, Aleks. Krogerus Kapp. Apulaiseksi Iitin pitäjän. - Vapaus virasta on suotu, tämän kuun 3 p. Vara-Notariukselle Tuomiokapitlumissa, Klaus Maunus Molanderille vuodeksi, erinäisten tarvetten vuoksi, ja Kap. Siaiselle Sulkavalla, Kaarlo Reinholti Bonsdorffille kuukaudeksi, mennäksensä ulos Hiippakunnasta. - Kirkkoherran tutkinnon läpitse kävi, tämän kuun 4 päivänä, Viipurin Lukion Toinen Lukia Määrä-opissa, Majisteri Henrikki Konstantini Corander, katsottu taidoltansa hyvin Kelvolliseksi ( Appr. cum laude ). - Jakimvaaran asujamet ovat, 3 päivänä menneessä kuussa, alkaneet keskustelemuksen uudesta tavasta pappein palkottamisessa. - Enon Kappelissa on, viimeis kuun 10:nä päivänä, kirkonmeno laiminlyöty; tämä tulee mailmalliselta oikeudelta tutkittavaksi. Turun hiippakunnassa on haettavaksi ilmoitettu: Venäjän Kielen opettajan virka Porin Iso-koulussa, ja Toisen Kanssa-opettajan viran väliaikainen pito Turun Iso-koulussa. Vuoden 1845, henkiluvun osote' on näinä aikoina präntätty. Tästä näkyy Suomessa väen jo enäntyneen yli puolen toista miljoonan. Europassa oli, vuonna 1834, ( niinkuin präntätty osote' todistaa ) 20 Valtakuntaa enemmällä ja 38 vähemmällä väestöllä, kuin 1 1/2 miljoonaa. Suomea ei sovi' siis liijan vähäiseksi kutsua'. [osoittavan käden kuva] Tilaajoille' Helsingissä jaetaan tämä Viikko-lehti Kirja-puodista joka Tiistaina puolipäivästi' ja jälkeenpäin. Painettu A. W. Gröndahlilta. Lupa painamiseen annettu: G. Rein.
|