MM kirjoitti:Tuon jutun takana on ehkä Paasikiven toteamus Mannerheimin pessimismistä.
Mutta Robert Edwarsin kirjassa "Talvisota eurooppalaisin silmin" v.2007 s. 138-139. kerrotaan talvisodan syttymisestä:
"Mannerheimilla oli selkeä näkemys asiasta. Hänen avustajansa kenraaliluunantti Oesch oli kuullut edellisenä päivänä kuinka marsalkka oli ilmaissut puhelimessa Cajanderille varsin selväsanaisesti näkemyksesnsä pääministeri-parasta. Mannerheim oletti olevansa siirtymässä juuri "eläkkeelle", joten hän katsoi oikeudekseen puhua suunsa puhtaaksi. Oesch kertoi, "ettei hän ollut koskaan kuullut ketään haukuttavan niin kuin Marsalkka haukkui Cajanderia."
Koska Mannerheim - jonka kielenkäyttö saattoi olla varsin ylevää, välillä jopa vanhoillista - ei sortunut yleensä karkeaan sotilaskieleen, olisi kiinnostavaa tietää, mitä hän tarkkaan ottaen sanoi..."
Paasikivestä on tietysti paljon juttuja liikkeellä. Muistan, kuinka luin aikoinani eräästä kaskukirjasta jutun tämän kovaäänisyydestä:
Kovaäänisyydestään tunnetun Paasikiven neuvotellessa puhelimessa ilmoitti tämän sihteeri juuri presidentin linnaan saapuneelle vieraalle: Presidentti on varattu vielä hetken. Hän puhuu kansanedustaja Virtasen kanssa Ouluun. - Jaa, täytyy sitten odotella. Kuulessaan viereisessä huoneessa puhuvan Paasikiven äänen hän kysyi: Muuten, miksei hän käytä puhelinta?
Myös vuorineuvos Jacob Nykopp kertoo kirjassaan ”Paasikiven kanssa Moskovassa” tarinan siitä, kuinka junapalvelija heidän matkalla Moskovan neuvotteluihin kuunteli äimistyneenä Paasikiven haukkuessa avustavan UM:n virkailijan tämän unohdettua eräitä papereita UM:ään seurauksin, että muut joutuivat rauhoittelemaan sadattelevaa Paasikiveä. No, kenestä tahansa julkisuuden henkilöstä kiertää tarinoita.
Mutta on niitä aiheeseemme kuuluvia tositarinoitakin. Kerrotaan muun muassa, että Paasikivi oli lentokoneessa rauhanneuvottelujen jälkeen kotimatkalla Moskovasta (Tukholmaan) ollut niin raivoissaan purkaen vihaansa Suomen aiempaa ulkopolitiikka kohtaan, että ruotsalainen lentostuertti oli ollut peloissaan. Olihan sen sopimuksen sijasta, jota Paasikivi oli ollut neuvottelemassa muutamia kuukausia aiemmin, pitänyt hyväksyä - vain muutamia tunteja aikaisemmin - monin verroin raskaammat rauhanehdot, joissa Neuvostoliitolle oli jouduttu antamaan aivan kaikki se mitä Neuvostoliitto oli pyytänyt neuvotteluissa ja vielä monin verron enemmän. Paasikiven pettymys on mahtanut olla valtaisa. Mitään ei ollut tietysti saatu kompensaatioksi ja jopa maan itsenäisyyskin oli vaarannettu Erkon seikkailupolitiikan vuoksi. Mitään ei ollut voitettu sodalla!
Varmaankin Erkon sähkeen 9.11.39 teksti oli kuin kaiverrettuna tämän mieleen. Kotimatka ei siis ollut varmaankaan mikään nautinto Paasikivelle, joka saattoi nähdä kuinka muiden näkemysten puutteet suorastaan hyppivät silmille kun sitä valaisi Moskovan rauhanehdot ja hän samalla muisti omasta kokemuksestaan, miten suhteessa rauhanehtoihin vähällä olisi hänen suosittelemat paremmat ehdot olleet saatavilla ilman mitään sodan aina mukanaan tuomaa riskiä (nyt itsenäisyydellemme). Itsenäisyyteemme suhtaudutaan täällä varsin kevytmielisesti nyt, kun tiedetään, ettei se riski muista syistä sittemmin toteutunut.
Nyt tilalle tarjotaan Suomen muka ”hyötynä” erilaisia uskonnollisia ja metafyysisiä arvoja lohdutukseksi, arvoja, jotka eivät ole kvantifioitavissa tai verifioitavissa, vaan ilmenevät pelkästään niihin uskoville, jotka tietysti tulevat uskossaan niistä autuaiksi. Mutta kansa tarvitsi sitä leipää, jotka rauhanehdot heiltä vei (12 % maan viljelypinta-alasta) ja koteja (433.000 evakkoa). Sirkushuvit eivät huolimatta täällä nyt esiintyvän narrin ilveilyistä (verhottuina "eleganteiksi" ironioiksi) oikein yksin lämmittäneet tuolloin maaliskuussa, kun suomalaiset menettivät huomattavan paljon enemmän kuin mihin heillä muka oli ”itsenäisyytensä siitä vaarantumatta” ollut varaa. Sodan jälkeen oli varaa - ja edelleenkin on. Sekin väittämä osoittautui siis fraasiksi ja sanahelinäksi.
En oikein usko, että suomalaiset kiljuivat riemusta ”päästyään” mukaan kaatumaan sankareina talvisotaan ja kuullessaan rauhanehdoista. Lehdetkään eivät erityisesti maininneet riemunkiljahduksia raportoinnissaan. Hallituksellemmekin annettiin kenkää heti sodan alkaessa. Uusi hallitus ilmoittikin ensi työkseen tahtovansa jatkaa Moskovan rauhanneuvotteluja ”positiivisessa hengessä”, ts. hyväksyvänsä (nyt) Kremlin esityksen, ts. katsottuaan vastapuolen kortit ja nähtyään sen ässät, mutta sitä ei naapuri enää hyväksynyt. Sota oli alkanut ja panoksena olikin nyt Suomen itsenäisyys.
Minusta on itsestäänselvyys, ettei pienellä maalla ole pitkän päälle mahdollisuutta ylläpitää suurvaltana olevan naapurimaahansa vihamielistä asennetta ulkopolitiikassaan. Avoimeen bolsjevismivihaan oli kuitenkin Suomessa totuttu Neuvostoliiton alkutaipaleen aikoina. Se maksoi maallemme maltaita. Sittemmin nähtiin, miten paljon oli voitettavissa toisenlaisella ulkopolitiikalla.
Semmottii...