Talvisota ja 1930-luvun politiikka

[JariL]

Muista, että Erkon menettely ja jääräpäisyys oli se, joka muodosti todellisen vaaran Suomen itsenäisyydelle, eikä suinkaan myöntyvyyslinja, joka olisi poistanut vaaran sikäli kuin se oli ylipäätään mahdollista.

Erkko ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut minkäänsorttisen sodan kannattaja ja perusti politiikkansa kansanliittoon perustuvaan turvallisuusajatteluun (josta Neuvostoliitto muutoin irtisanoutui vasta keväällä 1939 kun Litvinov vaihdettiin Molotoviin). Minusta on aika mielenkiintoista tehdä Erkosta sodanlietsoja sen vuoksi, että hän kieltäytyi taipumasta väkivallalla uhkailevan suurvallan tahtoon. Erkon poliittisen linjan takana saattoi muuten osaltaan olla myös se, että hän ei nähnyt Neuvostoliiton politiikassa Molotovin myötä tapahtunutta muutosta. Eikä Neuvostoliittollakaan ollut hirveää tarvetta julistaa maailmalle. että se on nyt "voima kun jyllää".

[MM]

Nimim. jsn:n kommentti antaa tekosyyn lainata lisää mainittua kirjaa, sivu 57:

"Mitä Mannerheimin erimielisyyteen päättäjien kanssa tuli, hänen yleisesti tunnettu inhonsa kommunismia kohtaan yhdessä epämiellyttävän Venäjän-menneisyyden kanssa tekivät hänestä jonkin asteisten naiivien epäilysten kohteen. Pahimman virheen Cajander teki kuitenkin kuvitellessaan, että se voisi käydä neuvotteluja tasavertaisena Moskovan kanssa.

Ei ollut mikään suuri salaisuus (ainakaan polittisissa piireissä), etteivät marsalkka Mannerheim ja pääministeri Cajander tulleet keskenään toimeen ja ehkä siksi he tapasivat vain harvakseltaan. Cajander seurasi puhtaasti liberaaleja kaupunkilaisvaistoja, jotka tuleva usein esiin armeijaa ja sen "leluja" kohtaan tunnetun epäluulon muodossa. Cajander oli kieltänyt säännönmukaisesti väitteet siitä, että Suomi oli vaarassa. Puolueettomuus riitti suojaamaan Suomea. Mannerheim piti Cajanderia puolisokeana aasina, eivätkä näkemystä suinkaan lieventäneet pääministerin pitämät ajattelemattomat puheet, joista ensimmäisen hän piti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Cajander onnitteli puheessaan pilailumielessä Suomen armeijaa siitä, ettei se ollut saanut uusia aseita: "Ne olisivat nyt ruosteesssa ja käyttökelvottomia." Ketään ei naurattanut.

Sivu 59.
"Mannerheim vieraili vuorollaan presidentti Kallion ja pääministeri Cajanderin puheilla samoin kuin tyrannisoivan Erkon luona. kaikki vastasivat ykskantaan: hallitus kaatuisi saman tien jos julkisuuteen vuotaisi pienikin vihje siitä, että Suomi neuvottelisi alueluovutuksista. Mannerheim, jonka näkemys puoleuepolitiikasta oli kaikkien tiedossa, vastasi tarjouksella, jonka täytyi vaikuttaa hätääntyneen hallituksen silmissä epäilyttävältä valtapeliltä. Mannerheim kirjoittaa muistelmissaan: "Tähän vastasin, että jos todellakaan ei olisi ketään muuta, joka panisi alttiiksi kansansuosionsa valtakunnalle niin elintärkeän asian takia, minä itse olisin hallituksen käytettävissä ollen varma,että rehellinen tarkoitukseni ymmärrettäisiin. Menin vielä pidemmälle. Huomautin, että Suomen olisi edullista tarjoutua siirtämään Pietaria lähinnä olevaa rajalinjaa kunnollista korvausta vastaan muutamaa peninkulmaa lännemmäksi.""

[Niitä sun näitä]

Edellämainitussa Talvisota eurooppalaisin silmin -kirjassa on yksi maininta Kekkosesta liittyen tämän ketjun alkupuolella käsiteltyyn IKL:n lakkautusepisodiin, jossa kirjoitettiin mm. näin:

"Ei tainneet Kekkosen konstit oikein puraista IKL:n lakkauttamisen suhteen kun vastapuolellakin oli päteviä lakimiehiä. Yritettiin kyllä."

Kirjassa sivu 54. Holsti oli eronnut ja huhuttiin siitä, että ero olisi johtunut Berliinin vehkeilystä.

"Sisäministeriö osoitti merkillisellä tavalla tasapuolisuutta kieltämällä välittömästi myös Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) toiminnan julistamalla järjestön laittomaksi, aivan kuten se oli tehnyt kommunisteille. Päätöksestä vastannut ministeri Urho Kekkonen (josta tuli tasavallan presidentti vuonna 1956) myönsi myöhemmin, että kyse oli yksinkertaisesta vaikkakin karkeasta eleestä, jolla oli tarkoitus osoittaa Saksalle, ettei Suomella ollut yhteyksiä Saksan viidenteen kolonnaan. Myöhemmin kielto kumottiin (melko kömpelösti), perustuslain vastaisena. Se sekoitti Holstin eroon liittyvää kuviota entisestään ja antoi perspektiiviä siihen, miten onnekkaassa asemassa äärioikeisto ja äärivasemmisto vuorollaan olivat."

Uolan kirjassa, Sinimusta veljeskunta, Isänmaallinen kansanliike 1932-1944, on kerrottu kaikki oleellinen Kekkosen konsteista ja IKL:n lakkauttamisasiasta, joka päättyi Kekkosen surkeaan tappioon. Luku XI Kekkosen konstit käsittelee asiaa melko perusteellisesti ja laitankin tähän vain muutaman kohdan esiin. Lukekoon kirjasta lisää ketä kiinnostaa.

viewtopic.php?f=10&t=4303&start=15#p22572

Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta, Isänmaallinen kansanliike 1932-1944, Otava 1982

Luku XI Kekkosen konstit s. 339 1. Lakkautusyritys, s. 358 2. Konstien jälkeen ja s. 365 3. Lakkautusyrityksen motiivit

s. 356-357:

"Kekkonen oli tosissaan. Viimeisenä virkatoimenaan sisäministerinä hän lähetti 1. joulukuuta valtionsyyttäjälle seuraavan kirjelmän: "Vallitsevista oloista johtuen sisäasiainministeriö kunnioittaen ilmoittaa Herra Valtionsyyttäjälle tiedoksi ja asianmukaista toimenpidettä varten pitävänsä suotavana, että Teidän ajamanne vireillä oleva juttu, jossa vaaditaan Isänmaallinen Kansanliike nimisen järjestön lakkauttamista, jätettäisiin sikseen."

3. Lakkautusyrityksen motiivit

s. 365-366:

"Aikanaan IKL:n lakkautusyritystä perusteltiin pelkästään sisäpoliittisin argumentein. Tutkimuksessa on kuitenkin myöhemmin tuotu esille ulkopoliittisten vaikuttimien mahdollisuus. Huttunen katsoo IKL:n toimineen Suomessa Hitlerin Saksan ja sen ulkopolitiikan puolestapuhujana. Hyökkäys IKL:ää vastaan sopi Huttusen mukaan luntevasti osoitukseksi siitä, että Suomi halusi harjoittaa puoluettomuuspolitiikkaa ja olla lähentymättä liikaa Saksaa. (Viite 66 Huttunen 1968 s. 502) Keijo Korhonen puolestaan esittää IKL:n lakkautamisen myönteiseksi eleeksi Neuvostoliittoon päin. (Viite 67 Korhonen 1971 s. 182)"

Huttunen 1968 = Huttunen Veikko Kansakunnan historia 6. Täysivaltainen kansakunta 1917-1939. Porvoo 1968.

Korhonen 1971 = Korhonen Keijo Turvallisuuden pettäessä. Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta Talvisotaan II 1933-1939. Helsinki 1971.

[Heikki Jansson]

Tuon jutun takana on ehkä Paasikiven toteamus Mannerheimin pessimismistä.

Mutta Robert Edwarsin kirjassa "Talvisota eurooppalaisin silmin" v.2007 s. 138-139. kerrotaan talvisodan syttymisestä:
"Mannerheimilla oli selkeä näkemys asiasta. Hänen avustajansa kenraaliluunantti Oesch oli kuullut edellisenä päivänä kuinka marsalkka oli ilmaissut puhelimessa Cajanderille varsin selväsanaisesti näkemyksesnsä pääministeri-parasta. Mannerheim oletti olevansa siirtymässä juuri "eläkkeelle", joten hän katsoi oikeudekseen puhua suunsa puhtaaksi. Oesch kertoi, "ettei hän ollut koskaan kuullut ketään haukuttavan niin kuin Marsalkka haukkui Cajanderia."

Koska Mannerheim - jonka kielenkäyttö saattoi olla varsin ylevää, välillä jopa vanhoillista - ei sortunut yleensä karkeaan sotilaskieleen, olisi kiinnostavaa tietää, mitä hän tarkkaan ottaen sanoi..."

Paasikivestä on tietysti paljon juttuja liikkeellä. Muistan, kuinka luin aikoinani eräästä kaskukirjasta jutun tämän kovaäänisyydestä:

Kovaäänisyydestään tunnetun Paasikiven neuvotellessa puhelimessa ilmoitti tämän sihteeri juuri presidentin linnaan saapuneelle vieraalle: Presidentti on varattu vielä hetken. Hän puhuu kansanedustaja Virtasen kanssa Ouluun. - Jaa, täytyy sitten odotella. Kuulessaan viereisessä huoneessa puhuvan Paasikiven äänen hän kysyi: Muuten, miksei hän käytä puhelinta?

Myös vuorineuvos Jacob Nykopp kertoo kirjassaan ”Paasikiven kanssa Moskovassa” tarinan siitä, kuinka junapalvelija heidän matkalla Moskovan neuvotteluihin kuunteli äimistyneenä Paasikiven haukkuessa avustavan UM:n virkailijan tämän unohdettua eräitä papereita UM:ään seurauksin, että muut joutuivat rauhoittelemaan sadattelevaa Paasikiveä. No, kenestä tahansa julkisuuden henkilöstä kiertää tarinoita.

Mutta on niitä aiheeseemme kuuluvia tositarinoitakin. Kerrotaan muun muassa, että Paasikivi oli lentokoneessa rauhanneuvottelujen jälkeen kotimatkalla Moskovasta (Tukholmaan) ollut niin raivoissaan purkaen vihaansa Suomen aiempaa ulkopolitiikka kohtaan, että ruotsalainen lentostuertti oli ollut peloissaan. Olihan sen sopimuksen sijasta, jota Paasikivi oli ollut neuvottelemassa muutamia kuukausia aiemmin, pitänyt hyväksyä - vain muutamia tunteja aikaisemmin - monin verroin raskaammat rauhanehdot, joissa Neuvostoliitolle oli jouduttu antamaan aivan kaikki se mitä Neuvostoliitto oli pyytänyt neuvotteluissa ja vielä monin verron enemmän. Paasikiven pettymys on mahtanut olla valtaisa. Mitään ei ollut tietysti saatu kompensaatioksi ja jopa maan itsenäisyyskin oli vaarannettu Erkon seikkailupolitiikan vuoksi. Mitään ei ollut voitettu sodalla!

Varmaankin Erkon sähkeen 9.11.39 teksti oli kuin kaiverrettuna tämän mieleen. Kotimatka ei siis ollut varmaankaan mikään nautinto Paasikivelle, joka saattoi nähdä kuinka muiden näkemysten puutteet suorastaan hyppivät silmille kun sitä valaisi Moskovan rauhanehdot ja hän samalla muisti omasta kokemuksestaan, miten suhteessa rauhanehtoihin vähällä olisi hänen suosittelemat paremmat ehdot olleet saatavilla ilman mitään sodan aina mukanaan tuomaa riskiä (nyt itsenäisyydellemme). Itsenäisyyteemme suhtaudutaan täällä varsin kevytmielisesti nyt, kun tiedetään, ettei se riski muista syistä sittemmin toteutunut.

Nyt tilalle tarjotaan Suomen muka ”hyötynä” erilaisia uskonnollisia ja metafyysisiä arvoja lohdutukseksi, arvoja, jotka eivät ole kvantifioitavissa tai verifioitavissa, vaan ilmenevät pelkästään niihin uskoville, jotka tietysti tulevat uskossaan niistä autuaiksi. Mutta kansa tarvitsi sitä leipää, jotka rauhanehdot heiltä vei (12 % maan viljelypinta-alasta) ja koteja (433.000 evakkoa). Sirkushuvit eivät huolimatta täällä nyt esiintyvän narrin ilveilyistä (verhottuina "eleganteiksi" ironioiksi) oikein yksin lämmittäneet tuolloin maaliskuussa, kun suomalaiset menettivät huomattavan paljon enemmän kuin mihin heillä muka oli ”itsenäisyytensä siitä vaarantumatta” ollut varaa. Sodan jälkeen oli varaa - ja edelleenkin on. Sekin väittämä osoittautui siis fraasiksi ja sanahelinäksi.

En oikein usko, että suomalaiset kiljuivat riemusta ”päästyään” mukaan kaatumaan sankareina talvisotaan ja kuullessaan rauhanehdoista. Lehdetkään eivät erityisesti maininneet riemunkiljahduksia raportoinnissaan. Hallituksellemmekin annettiin kenkää heti sodan alkaessa. Uusi hallitus ilmoittikin ensi työkseen tahtovansa jatkaa Moskovan rauhanneuvotteluja ”positiivisessa hengessä”, ts. hyväksyvänsä (nyt) Kremlin esityksen, ts. katsottuaan vastapuolen kortit ja nähtyään sen ässät, mutta sitä ei naapuri enää hyväksynyt. Sota oli alkanut ja panoksena olikin nyt Suomen itsenäisyys.

Minusta on itsestäänselvyys, ettei pienellä maalla ole pitkän päälle mahdollisuutta ylläpitää suurvaltana olevan naapurimaahansa vihamielistä asennetta ulkopolitiikassaan. Avoimeen bolsjevismivihaan oli kuitenkin Suomessa totuttu Neuvostoliiton alkutaipaleen aikoina. Se maksoi maallemme maltaita. Sittemmin nähtiin, miten paljon oli voitettavissa toisenlaisella ulkopolitiikalla.

Semmottii...

[nylander]

Uolan kirjassa, Sinimusta veljeskunta, Isänmaallinen kansanliike 1932-1944, on kerrottu kaikki oleellinen Kekkosen konsteista ja IKL:n lakkauttamisasiasta, joka päättyi Kekkosen surkeaan tappioon. Luku XI Kekkosen konstit käsittelee asiaa melko perusteellisesti ja laitankin tähän vain muutaman kohdan esiin. Lukekoon kirjasta lisää ketä kiinnostaa.

Ehkä ei sentään ihan kaikkea oleellista. IKL:n asia meni Helsingin RO:ssa äänestykseen 30.11.1938. Jutun ratkaisi äänin 2 - 1 IKL:n eduksi oikeusneuvosmies Kurt Hermann, joka oli yhdessä Arvi Kalstan kanssa perustanut Suomeen fasistipuolueen ja myös kuului tämän puolueen johtokuntaan. Tämän Uolalta unohtuneen pikkuseikan on Juhani Suomi tuonut esille Kekkosen elämäkertasarjan ensi osassa, kuten jo varhemmin mainittu.

Jätän mahdollisten lukijoiden vapaaseen harkintaan, kumpaa tässä suhteessa uskoa: Uolaa vai Suomea.

[Niitä sun näitä]

Brotheruksen Erkko -kirja on aika herkullinen.

Paasikiven leppymätön viha Erkkoon oli kirjan mukaan eräänä syynä Erkon äkkilähtöön Tukholmaan, siis vieläpä ilman virallista asemaa tai -titteliä. Paasikivi oli ehdottomasti ministerin nimikettä vastaan ja niinpä Erkosta tulikin pelkkä asiainhoitaja.

Annikki Kalelan kirjasssa Isäni A. K.Cajander, Kirjayhtymä 1985, kerrotaan tuosta ministerinvaihdoksesta ja Erkon äkkilähdöstä Tukholmaan. Erkko vei muutaman matkalaukullisen ulkoministeriön papereita mennessään ja kirjan mukaan jätti ne lähetystön vahtimestareiden haltuun. Mukana oli Cajanderinkin papereita, jotka Annikki kalela kertoo tuoneensa Suomeen joskus 1950 -luvulla ja sittemmin perehtyneensä niihin myöhemmin isänsä elämänkertaa kirjoittaessaan. Erkko oli AK:n kirjan mukaan kuulemma kuin puulla päähän lyöty tullessaan Tukholmaan.

Eljas Erkosta tehtiin täysivaltainen ministeri vasta Kekkosen toimesta ja vuosi oli 1957. Asia kerrotaan tuossa Broheruksen kirjassa. Erkolta kysyttiin kelpaako arvonimi. Hän oli torjunut yhden kunniamerkin, jota tarjottiin muutama vuosi onnettoman ulkoministerin pestin jälkeen. Yleensä väistyvä ministeri saa aina kunniamerkin mutta Erkolle sitä ei annettu joulukuussa 1939 ja varmaankin sattuneesta syystä. Ja niin kävi ettei Erkolla ollut yhtään kaulassa kannettavaa kotimaista kunniamerkkiä. Ulkomaisia kunniamerkkejä oli sitäkin enemmän. Tämä asia kävi kirjan mukaan kovasti hänen luonnolleen.

Brotherus Heikki: Eljas Erkko Legenda Jo Eläessään
WSOY, 1973

Kirja on aika herkullinen muutenkin juttujensa puolesta. Paasikivi vihasi kirjan mukaan syvästi Erkkoa Talvisodan takia. Moskovassa 1940 ollessaan hän mietti listaa kenet hirttäisi ja sai täyden tusinan kun Erkko luettiin listaan mukaan! Samaan aikaan Erkko mietti Tukholmassa kuinka hänen tuttunsa yksi toisensa jälkeen kääsi hänelle selkänsä! Paasikivi oli äksy äijä, joka haukkui tulisesti Eljas Erkon Talvisodan alettua. JKP oli osaltaan vaikuttamassa Erkon häätämiseen Tukholmaan ilman täysivaltaisen lähettilän statusta. Erkko oli vain Suomen asiainhoitajana Tukholmassa ja sekin pesti päättyi kesäkuussa 1940 kuten Erkon koko poliittinen urakin.

Suomen lehdistö kertoi Erkon rynnänneen Tukholmaan sotaa pakoon ja tämä olettamus vain vahvistui koska Paasikivi ei halunnut Erkosta täysivaltaista lähettilästä hänen seuraajakseen Tukholmaan. Niinpä Erkko nimitettiinkin pienen vetkuttelun jälkeen Suomen asiainhoitajaksi.


Mannerheimin kerrotaan sanoneen (neuvoneen ?) Talvisodan sytyttyä, silloista ulkoministeriä Erkkoa tarkoittaen: "Erkon pitäisi mennä metsään ja ampua itsensä". Toinen versio kuluu tähän malliin eli "... ampua kuula kalloonsa".

Missä kirjassa tuo asia kerrotaan? Vai onko kyseessä pelkkä legenda?




Tämä on mielenkiintoinen juttu:

Kun Erkko Hitlerin Saksan torjui.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/0106/suomi.pdf

[Niitä sun näitä]

Ehkä ei sentään ihan kaikkea oleellista. IKL:n asia meni Helsingin RO:ssa äänestykseen 30.11.1938. Jutun ratkaisi äänin 2 - 1 IKL:n eduksi oikeusneuvosmies Kurt Hermann, joka oli yhdessä Arvi Kalstan kanssa perustanut Suomeen fasistipuolueen ja myös kuului tämän puolueen johtokuntaan. Tämän Uolalta unohtuneen pikkuseikan on Juhani Suomi tuonut esille Kekkosen elämäkertasarjan ensi osassa, kuten jo varhemmin mainittu.

Jätän mahdollisten lukijoiden vapaaseen harkintaan, kumpaa tässä suhteessa uskoa: Uolaa vai Suomea.

Olisit vaan laitanut koko hoidon samalla kertaa...

Re: Talvisota ja 1930-luvun politiikka
Kirjoittaja nylander » 20.03.12 17:37
.
.
.
Lainaan Juhani Suomen biografiasarjan ensiosaa (Urho Kekkonen 1936 - 1944. Myrrysmies):

viewtopic.php?f=10&t=4303&start=15#p22562

Helsingin raastuvanoikeus ryhtyi käsittelemään IKL:ään kohdistettuja toimenpiteitä 29.11.1938. Myöhään seuraavana päivänä syntyi päätös, jossa sisäasiainministeriön määrämät toimintakiellot jätettiin vahvistamatta. IKL:n, sen haaraosastojen ja jäsenyhdistysten osalta päätös tehtiin äänin 2 - 1. Puheenjohtajana toiminut oikeusneuvosmies A. Kyti oli toimintakiellon kannalla, mutta häntä vastaan äänestivät päätöksen varsinaisesti muotoilleet oikeusneuvosmies Kurt Herrmann ja varatuomari E. Candolin.
- -
- -Kekkonen oli antanut tutkituttaa IKL-juttua käsitelleiden Helsingin raastuvanoikeuden jäsenten taustat. Tällöin oli käynyt ilmi, että päätökseen olennaisesti vaikuttaneella oikeusneuvosmies Herrmannilla oli kiinteät siteet Saksaan. Hän oli ollut yhdessä Arvi Kalstan kanssa perustamassa puoluetta, joka lähinnä oli natsipuolueen suomalainen vastine, ja hän myös kuului tämän puolueen johtokuntaan. Tältä pohjalta on ymmärrettävissä, että Kekkonen katsoi oikeuslaitokseen kuuluvan tuomareita, joiden oikeamielisyyteen ei enää voitu luottaa.

Kommentoin täsmälleen samalla tavoin kuin viimeksikin!

viewtopic.php?f=10&t=4303&start=15#p22572

ja sitten nostit esiin jonkun Kekkostutkijan kaivaman natsikortin Kekkostulkintoineen ettei asiaa käsitelleet lakimiehet olleet OIKEAMIELISIÄ.

Kyllä Kekkoselle kelpasi sittemmin VÄÄRÄMIELISETKIN...


Uolan kirjan mukaan, s. 352, "Sanomalehtien lakkautusta koskevalta osalta oikeus kuitenkin oli yksimielinen."

[nylander]

ja sitten nostit esiin jonkun Kekkostutkijan kaivaman natsikortin Kekkostulkintoineen ettei asiaa käsitelleet lakimiehet olleet OIKEAMIELISIÄ.

Kommentoin nyt sen verran, että historia (merkityksessä historiantutkimus) on, kuten sanotaan, menneisyyden lähdevaraista selittämistä. Juhani Suomi ei siis ymmärtääkseni ole kaivanut esin natsikorttia, noin vain "ur luften", vaan sekä Helsingin RO:n päätöksestä että oikeusneuvosmies Kurt Hermannin poliittisista harrastuksista 1930-luvulla täytyy olla säilynyt yksiselitteiset jäänteenluonteiset lähteet. Nämä kaksi lähderyhmää yhdistämällä J. Suomi on tehnyt historiankirjoituksessa mitä tavallisimman johtopäätöksen. Sen oikeellisuudesta en rupea kanssasi alkuunkaan kiistelemään vaan jätän asian itse kunkin harkintaan, jos kiinnostusta riittää.

Kyllä Kekkoselle kelpasi sittemmin VÄÄRÄMIELISETKIN...

Tämä väite menee jo kokonaan aiheen ulkopuolelle. Jos näin kuitenkin oli, niin onneksi meillä on kaiken oleellisen kertovia tutkijoita, jotka uskaltavat antaa vuosien 1945 - 1946 Kekkosesta järkkymättömän objektiivisesta tutkijaneetoksesta todistavan tuomionsa: "hyödyllinen idiootti"!

[Emma-Liisa]

Nyt tilalle tarjotaan Suomen muka ”hyötynä” erilaisia uskonnollisia ja metafyysisiä arvoja lohdutukseksi, arvoja, jotka eivät ole kvantifioitavissa tai verifioitavissa, vaan ilmenevät pelkästään niihin uskoville, jotka tietysti tulevat uskossaan niistä autuaiksi.

Ehkä olisi sitten paras jättää humanistiset ja yhteiskunnalliset tieteet rauhaan ja siirtyä vaikka fysiikan pariin? Kas kun esim. Caesariaei voi ymmärtää ilman käsitettä dignitas? Arvot nimittäin vaikuttavat käytökseen, tässä tapauksessa esim. siihen että vaikka Caesaria varoitettiin, hän ei voinut olla menemättä senaatin istuntoon menettämättä dignitastaan.

Mutta kansa tarvitsi sitä leipää, jotka rauhanehdot heiltä vei (12 % maan viljelypinta-alasta) ja koteja (433.000 evakkoa). Sirkushuvit eivät huolimatta täällä nyt esiintyvän narrin ilveilyistä (verhottuina "eleganteiksi" ironioiksi) oikein yksin lämmittäneet tuolloin maaliskuussa, kun suomalaiset menettivät huomattavan paljon enemmän kuin mihin heillä muka oli ”itsenäisyytensä siitä vaarantumatta” ollut varaa. Sodan jälkeen oli varaa - ja edelleenkin on. Sekin väittämä osoittautui siis fraasiksi ja sanahelinäksi.

En oikein usko, että suomalaiset kiljuivat riemusta ”päästyään” mukaan kaatumaan sankareina talvisotaan ja kuullessaan rauhanehdoista. Lehdetkään eivät erityisesti maininneet riemunkiljahduksia raportoinnissaan.

Tämä on kyllä niin mautonta, että sitä on vaikea ylittää.

Todellisuudessa mainitsemaasi vertailua ei juuri esiintynyt. Haanpää tosin sellaisen kirjeessään esitti.

Minusta on itsestäänselvyys, ettei pienellä maalla ole pitkän päälle mahdollisuutta ylläpitää suurvaltana olevan naapurimaahansa vihamielistä asennetta ulkopolitiikassaan. Avoimeen bolsjevismivihaan oli kuitenkin Suomessa totuttu Neuvostoliiton alkutaipaleen aikoina. Se maksoi maallemme maltaita. Sittemmin nähtiin, miten paljon oli voitettavissa toisenlaisella ulkopolitiikalla.

Se, että jokin onnistuu myöhemmin, ei todista, että se olisi onnistunut aiemmin.

Jos juutalainen tai homo ei hyväksynyt natsismia, niin onko syytä leimata häntä "vihamieliseksi Saksaa kohtaan" kertomatta ensin, että Natsi-Saksassa ei hänen laisilleen ihmisille ollut sijaa. Aivan samalla lailla Neuvostoliitossa ei ollut sijaa minkään muun ideologian edustajille. Näin ollen näilla ihmisillä oli täysi syy pelätä henkensä puolesta, jos joutuivsivat NL:n vasltaan - tai ainakin elämään elämää joka ei olut elämisen arvoista.

[Emma-Liisa]

Uusi hallitus ilmoittikin ensi työkseen tahtovansa jatkaa Moskovan rauhanneuvotteluja ”positiivisessa hengessä”, ts. hyväksyvänsä (nyt) Kremlin esityksen, ts. katsottuaan vastapuolen kortit ja nähtyään sen ässät, mutta sitä ei naapuri enää hyväksynyt.

Ja miksi ei? Tämä kyllä viittaa vahvasti siihen, että Stalinilla oli jo neuvotteluissa mielessään laajempi suunnitelma, joskin sen toteuttaminen tietysti riippui olosuhteista.

[Niitä sun näitä]

ja sitten nostit esiin jonkun Kekkostutkijan kaivaman natsikortin Kekkostulkintoineen ettei asiaa käsitelleet lakimiehet olleet OIKEAMIELISIÄ.

Kommentoin nyt sen verran, että historia (merkityksessä historiantutkimus) on, kuten sanotaan, menneisyyden lähdevaraista selittämistä. Juhani Suomi ei siis ymmärtääkseni ole kaivanut esin natsikorttia, noin vain "ur luften", vaan sekä Helsingin RO:n päätöksestä että oikeusneuvosmies Kurt Hermannin poliittisista harrastuksista 1930-luvulla täytyy olla säilynyt yksiselitteiset jäänteenluonteiset lähteet. Nämä kaksi lähderyhmää yhdistämällä J. Suomi on tehnyt historiankirjoituksessa mitä tavallisimman johtopäätöksen. Sen oikeellisuudesta en rupea kanssasi alkuunkaan kiistelemään vaan jätän asian itse kunkin harkintaan, jos kiinnostusta riittää.

Jo sellainen asia, että sisäministeri tutkituttaa tuomareiden taustat löytääkseen sieltä "jotain" osoittaa puheet "Kekkosen konsteista" vähintäänkin oikeansuuntaisiksi.
Natsiyhteyksillä pyritään selvästikin antamaan "haluttu kuva" ko. henkilöstä.

Minua itseäni kirvoitti kommentoimaan vain tuo sana OIKEAMIELINEN, ei muu. Eikö ne lakijutut pitäisi olla melko yksiselitteisiä, riippumatta kuka sitä lakia lukee tai soveltaa... ;=)

Minulle on yksi ja sama miten IKL:n kävi, nämä jutut on vain sinällään melkoisen kiinnostavia.


Otan vielä yhden lainauksen Uolan kirjasta, ihan henkilöhakemiston avulla löydetty maininta siitä "puolueesta".

Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta, Isänmaallinen kansanliike 1932-1944, Otava 1982


s. 120 IV Organisaatio, rahoitus ja kannatuksen kehitys

"Tätä varten kutsuttiin 19.12.1932 johdon kokoukseen jääkärikapteeni Arvi Kalsta, Lapuan liikkeen aktivisti, joka kesällä 1932 oli toiminut Ajan Sanan asiamiehenä ja oli joulukuun alussa perustanut luutnantti Thorwald Oljemarkin kanssa kansallissosialismia jäljittelevän Suomen Kansan Järjestön (SKJ). Saksalaisiin järjestöorganisaattoreihin hyvät suhteet hankkinutta ja Saksassa syksyllä 1932 poliittisella opintomatkalla ollutta Kalstaa ajateltiin nyt IKL:n järjestöorganisaation luojaksi. Tällä olikin suunnitelma valmiina, mutta IKL:n johto saattoi oikopäätä todeta, että Kalstan SKJ:tä varten laatima ja IKL:lle tarjoama suunnitelma oli kaavamaisesti natsien ohjelma, joka IKL:n johdon mielestä ei sopinut Suomen oloihin." -

s. 120-121: "Kalstalle asetettiin ehtoja, joiden mukaan hänen oli järjestöineen alistuttava IKL:n johdon alaiseksi, oli löydettävä yhteinen toimintamuoto, ja Suomen Kansan Järjestön oli lopetettava toistaiseksi toimintansa, kunnes yhteiset linjat löydettäisiin - muuten IKL sanoutuisi täysin irti SKJ:stä. Näihin ehtoihin Kalsta ei katsonut voivansa suostua. Yhteistyö IKL:n ja Kalstan välillä loppui täten alkuunsa."

[jsn]

Minusta on itsestäänselvyys, ettei pienellä maalla ole pitkän päälle mahdollisuutta ylläpitää suurvaltana olevan naapurimaahansa vihamielistä asennetta ulkopolitiikassaan. Avoimeen bolsjevismivihaan oli kuitenkin Suomessa totuttu Neuvostoliiton alkutaipaleen aikoina.

Rauhanomaiset suhteet ja ideologinen myötäíly ovat sentään kaksi eri asiaa. Vaikka maassa esiintyi bolsjevismivihaa, virallinen Suomi ei sitä harjoittanut, vaikka naapurimaa harjoitti jatkuvia rajaloukkauksia, ylilentoja, rikkoi 1920 Tarton rauhansopimuksessa sovittua suomalaisalusten Nevan kauttakulkuoikeutta sekä lähetti vakoojia ja jopa surmasi ampumalla rauhanomaisissa tehtävissä olleita rajavartijoita.

Kaikki Suomen hallitukset sitoutuivat 1930-luvulla Kansainliiton periaatteisiin ja kunnioittivat Neuvostoliiton kanssa solmittua hyökkäämättömyyssopimusta. Viimemainittua vasten voidaan tarkastella Neuvostoliiton tekemiä lukuisia rajaloukkauksia. Vaatii ideologista sokeutta väittää, että nämä olisivat loppuneet tyystin esitetyillä- rajansiirroilla ja tukikohtien myöntämisellä. Eivät rajaloukkaukset loppuneet edes vuonna 1940. Vieläkin enemmän niitä oli myös vuoden 1944 jälkeen, vaikka oli solmittu rauha ja maassa vähintäänkin ystävällismielinen hallitus.

[Emma-Liisa]

Jo sellainen asia, että sisäministeri tutkituttaa tuomareiden taustat löytääkseen sieltä "jotain" osoittaa puheet "Kekkosen konsteista" vähintäänkin oikeansuuntaisiksi.
Natsiyhteyksillä pyritään selvästikin antamaan "haluttu kuva" ko. henkilöstä.

Minua itseäni kirvoitti kommentoimaan vain tuo sana OIKEAMIELINEN, ei muu. Eikö ne lakijutut pitäisi olla melko yksiselitteisiä, riippumatta kuka sitä lakia lukee tai soveltaa... ;=)

Jos näin olisi, Mäntsälän kapinan johtajille oli annettu ainakin elinkautinen (jollei suorastaan ammattu) ja osanottajat pantu leiriin. (En tarkoita, että olisi pitänyt.) Sen sijaan ajateltiin sitä, mikä on tarkoituksemukaista, s.o. ettei vierannuteta ko. kansanosaa.

Mitä IKL:n lakkauttamiseen tulee, niin on kai selvä, että tuollaisesta asiasta päätävien tuomareiden pitää olla jäävejä. Joskin yritys ei ehkä ollut oikein viisas, koska laillista järjestöä on helpompi valvoa.

[Niitä sun näitä]

Jätän mahdollisten lukijoiden vapaaseen harkintaan, kumpaa tässä suhteessa uskoa: Uolaa vai Suomea.

Pitipä kaivaa tuo Suomen Kekkos -järkäle esiin ja katsoa mitä siellä OIKEASTI lukeekaan.

Nyt on syytä muistaa, että Uolan kirja Sinimusta veljeskunta on ilmestynyt jo 1982 ja kun kirjojen tekstejä vertaa keskenään, niin eipä juuri jää epäselvää, mitä on käytetty lähteenä. Uolan kirja onkin mainittu eräänä lähteenä Suomen Myrrysmies -kirjan lähdeluettelossa sivulla 554.

Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta, Isänmaallinen kansanliike 1932-1944, Otava 1982

Täydensin muutaman tärkeän lauseen tuohon nimimerkin "nylander" lainaukseen! Kas kun olivatkin jääneet sopivasti poissa!

Juhani Suomi: Urho Kekkonen 1936 - 1944. Myrrysmies, Otava 1986

Sivut 111-112:

"Helsingin raastuvanoikeus ryhtyi käsittelemään IKL:ään kohdistettuja toimenpiteitä 29.11.1938. Myöhään seuraavana päivänä syntyi päätös, jossa sisäasiainministeriön määrämät toimintakiellot jätettiin vahvistamatta. IKL:n, sen haaraosastojen ja jäsenyhdistysten osalta päätös tehtiin äänin 2 - 1. Puheenjohtajana toiminut oikeusneuvosmies A. Kyti oli toimintakiellon kannalla, mutta häntä vastaan äänestivät päätöksen varsinaisesti muotoilleet oikeusneuvosmies Kurt Herrmann ja varatuomari E. Candolin. Sanomalehtien osalta hylkäävä päätös oli yksimielinen. Kekkonen sai tiedon raastuvanoikeuden kannasta hieman ennen puoltayötä. Käytännössä päätös merkitsi hänen kaavailemiensa lakkautustoimien raukeamista. Vaikka Kekkonen oikeuslaitoksen puoluettomuutta epäillessään oli ottanut lukuun tämänkin mahdollisuuden, oli päätös silti ankara isku. Se murensi vakavalla tavalla hallituksen ja ennen muuta hänen omaa arvovaltaansa.- Yön pitkinä tunteina hahmottui Kekkosen toimintalinja. Johtotähtenä näyttää olleen hänen jo syksyllä kirjaamansa menettelytapapäätös: on oltava valmis saattamaan IKL:n lakkautusprosessi päätökseen keinolla millä hyvänsä."

Sivu 115:

"Kekkosen ehdotukset osoittavat, että vastakohtaisuus IKL:n kanssa oli kehittynyt taisteluksi, jossa hän omasta puolestaan oli valmis käyttämään kaikkia mahdollisisa keinoja liikkeen kukistamiseksi. Kekkosen muistiinpanoista voidaan tehdä se johtopäätös, että hän katsoi oikeudellisen tien tulleen jo loppuunkuljetuksi ja oli valmis turvautumaan poliittisiin toimenpiteisiin. Selityksenä saattaa olla, että Kekkonen oli antanut tutkituttaa IKL-juttua käsitelleiden Helsingin raastuvanoikeuden jäsenten taustat. Tällöin oli käynyt ilmi, että päätökseen olennaisesti vaikuttaneella oikeusneuvosmies Herrmannilla oli kiinteät siteet Saksaan. Hän oli ollut yhdessä Arvi Kalstan kanssa perustamassa puoluetta, joka lähinnä oli natsipuolueen suomalainen vastine, ja hän myös kuului tämän puolueen johtokuntaan. Tältä pohjalta on ymmärrettävissä, että Kekkonen katsoi oikeuslaitokseen kuuluvan tuomareita, joiden oikeamielisyyteen ei enää voitu luottaa."

Vertaa vaikkapa tähän linkin tekstiin:

viewtopic.php?f=10&t=4303&start=15#p22562

[JariL]

En oikein usko, että suomalaiset kiljuivat riemusta ”päästyään” mukaan kaatumaan sankareina talvisotaan ja kuullessaan rauhanehdoista.

Suomalaiset eivät kuitenkaan myöskään lyöneet kintaita tiskiin ja nostaneet käsiään pystyyn vaan olivat valmiita huomattaviin uhrauksiin oikeana pitämänsä asian puolesta. Tässä suhteessa noudatetulla politiikalla, oltiin sen oikeellisuudesta mitä mieltä hyvänsä, oli vankka selkänoja. Mutta kansahan on yksinkertaista ja helposti harhaanjohdettavaa